Maaliskuisessa
päivänpaisteessa risupartojen talolle antama nimi ”Angstila” on
kaikkea muuta kuin osuva. Ylhäällä päädyssä on ikkuna
salaperäiseen vinttihuoneeseen, jonne sisäänkäyntiä ei talosta
löydy lainkaan. Kuva SJT.
Life is a bridge, pass over it, don't
build the house.
Pitkään
noudatin tuota niin monien mestareiden sanomaksi arveltua neuvoa,
kunnes tajusin sen syvän sidoksen niin kulttuuriin kuin
olosuhteisiinkin. Vaikea on kuvitella minkään sortin mestaria
meditoimaan lumisen kuusipuun katveeseen, kun ulkona on yli 20
astetta pakkasta. Vielä vaikeampaa on kuvitella tuollaisen kepeän
tokaisun irtoavan sinisiksi kylmettyneiltä huulilta. Lämpimän
sisätilan kutsu käy tuossa tilanteessa lopulta ylivoimaiseksi.
Olkoon elämä silta, mutta näillä leveyspiireillä taloksi
käyminen on vähintäänkin kätevää ja mukavaa.
Kuten
sanottu, pitkään vaelsin paikasta toiseen asuen ja työskennellen
milloin minkäkinlaisissa loukoissa. Jotkut noista loukoista olivat
palatsin kaltaisia ja toiset taas lähes asumattomiksi kelpaamattomia
lääviä. Tuotantoa kuitenkin karttui ja siinä ohessa kerääntyi
muutakin tavaraa, jota oli niin esillä kuin käsilläkin.
Konkreettisten asioiden – kuten maalauksien – kanssa
työskentelevälle kertyy kaikkea mahdollista ja mahdotonta
materiaalia teosten toteuttamista ja ideointia varten. Taiteilijan
työ ei ole niin vapaata kuin olin joskus nuoruudessani kuvitellut,
päinvastoin kaiken muun säätämisen ohella se on jatkuvaa varaston
ylläpitoa.
Olin
Roomassa työskentelemässä kun kuulin, että olin saanut kotimaassa
häädön asunnostani ja työhuoneestani – kaikki tavarani oli
viety johonkin pommisuojaan. Noina aikoina Italiasta puhelut
tilattiin suomeen, joten puhelu saattoi tulla sinä päivänä tai
jonakin muuna päivänä. Moneen kuukauteen ei ollut mahdollisuutta
saada selvyyttä maallisen omaisuuteni kohtalosta. Jo toisen kerran
jouduin etsimään tavaroitani pommisuojasta. Tavaran suhteen Mestari
oli kyllä oikeassa; sen puolesta ei kannattanut suurta murhetta
kantaa. Mutta siinä häätötunnelmissa tulin kuitenkin
johtopäätökseen, että oli hankittava oma talo.
Ei vieraita vuosikausiin,
vanha kissakin jo
kuollut.
Ei suuria suunnitelmia,
kunhan nappaan näkymän
havainnon sumeaan
silmään.
Iltapäivällä otan
lasillisen viiniä,
leikkaan leivän ja
keitän teen.
Illalla juon koko
pullollisen.
(1999)
Paljon
ehti tapahtua muutosten virrassa ennen kuin ajatus talosta
konkretisoitui. Työskentelin välillä Tanskassa ja Ruotsissa ja
missä milloinkin. Taloudellinen tilannekin oli saatava kuntoon –
vanhat velat ja ulosotot oli maksettava ennen kuin uutta lainaa oli
mahdollista hakea. Kopernikaanisen kumouksen väitettiin olleen
suurin kumous historiallisena aikana, se oli esineellistänyt
maapallon avaruudessa kiitäväksi kiveksi muiden kivien joukkoon. Se
oli myös perussyy siihen, että maailmasta oli tullut tavara ja
tavaranvaihdon väline. Kaikki muut syyt olivat tekosyitä.
Syksyllä
1995 vastoin Mestarin neuvoa ostin vanhan osuuskaupan Hallilan
kaupunginosasta. Talossa oli jo valmiiksi vuokralaisiakin, pari
vanhaa mummoa ja vesijohtoliike Huber. Ryhdyin oitis talonmiehenä
hoitamaan talon asioita ja perimään vuokria. Yläkerran
vinttihuoneisto – runoilijan kammio – oli vapaana, joten muutin
sinne. Sieltä näkyi vain kuhmuraisia puunrunkoja ja taivasta.
Näkymä pelkisti mielikuvissani koko ympäristön valosta
riehaantuneeseen kuvaan, joka avautui kohti avaruuksia
fantasmagorisesti värähdellen. Pimeyden tullen näkymä kiteytyi
kuin kaiken olevaisen ytimeksi.
Kuu, sama vanha pieru,
öisen taivaan pilvet
ja puiden mustat siluetit
niin kuin ne ovat.
Vinttikomeron ovi
avautuu parahtaen – sen
hyllyillä lojuu viikattuna
vanhoja kuunsäteitä.
(2005)
Eräänä
päivänä katsellessani vintin ikkunasta taivaan pilviä, päätin
antaa Huberille häädön. Jo pelkästään sellaisen voimaannuttavan
elämyksen takia kannatti hankkia talo. Risupartaiset
ja holkkipolviset taiteilijaystävät kävivät soimaamassa
kapitalistiksi. Kovin vähästä muuttui status – ei tarvinnut kuin
keikahtaa ojasta allikkoon. Myöhemmin otin harmikseni pari
risupartaa (ja yhden kukkahatun) vuokralaisiksikin. Seuraavana kesänä ne istuskelivat kaljoittelemassa puutarhan katoksessa ja
uhosivat ostavansa koko talon – kunhan se iso apuraha kolahtaa.
”Kyllä sitten nauru maistuu, kun annetaan vuokraisännälle
häätö.”
Mierolle
lähdön päivää ja mitä tahansa kannatti odotella omassa talossa
ja omassa puutarhassa. Sieltä ei niin vain ketään häädetäkään.
Elämä on sellaista, todettiin yhteen ääneen, vaan eihän se
sellaista ole – ei koskaan. Näyttelykeikkoja riitti edelleenkin:
Lontoo, Reykjavik, Kööpenhamina, Silkeborg, Madrid, Budapest,
Hampuri, Munka-Ljungby ja mitä lieneekään. Järjestötoimintakin
vei aikaa, samoin näyttelyiden jurytykset ja kuratoinnit. Siinä
ohessa kirjoitin vielä taidekritiikkejä, valokuvasin ja taitoin
kirjoja. Ja helkkari soikoon, kaiken lisäksi vielä maalasin –
sehän se vasta aikaa veikin.
Velat
ja ulosotot tulivat maksettua ja mierolle lähtö viivästyi. Maailmalla uusi
taide jumittui yhä sumeammin kuvalliseen kuvaan ja unohti
kumouksellisen luonteensa. Näyttelyt kävivät vuosi vuodelta
tylsemmiksi – näkemisen ja kokemisen juhlat ajat olivat
lopullisesti ohi. Vähitellen maailma ympärillä hiljeni – talossa
asuvalle ei ole muuta paikkaa mihin päänsä kallistaisi kuin talo.
Sellainen olio ei saa apurahoja eikä muitakaan etuisuuksia. On vain
erilaisia maksuja, kuten kiinteistövero, jolla ei saa muuta
kuin talvisin lumiauran jäljiltä kinoksen pihatielle estämään talosta poistumisen. Se
on kai sitä kuntatason huumoria, ei aivan hyvän tavan mukaista
mutta laillista kumminkin. Kuinkas muutenkaan.
Nojaan
porraskaiteeseen
ja
kuuntelen tuulen suhinaa.
Yhä
vain aurinko putoaa metsään
ja
yhä vain ikuisiksi ajoiksi vaiennut
ääneen
lausumaton yskii ja rykii
kuin
kouristuksen kourissa.
Yksin
istun tukka harmaantuen
tyhjässä
talossani vartoen
kello
kymmenen uutisia.
Lamppu
sirittää kuin sirkka,
sen
alla olisi jotakin luettavaa,
mutta
en jaksa katsoa mitä.
Opiskelen
sellaisuutta, muka.
(1999)
Aloin
vähitellen suhtautua taloon taideteoksena, kuin suurena
kolmiulotteisena maalauksena. Olin asettunut taloon kuin maalaukseen,
astunut sen sisään ja ryhtynyt töihin. Maalaus konkreettisena
esineenä on kuin talo, sekin vaatii hyvät perustukset ja
rakennelmat, kiilakehykset, kankaan pingotuksen ja pohjustuksen.
Maalausprosessi on kuin asumaan ryhtymistä, tilojen dynaamista
järjestelyä, valaistuksen ja värityksen säätämistä. Lopuksi se
vaatii kehykset ympärilleen seisoakseen erillisenä yksikkönä
tienoon laidalla vasten tulenkarvaisena hehkuvaa taivaanrantaa.
Mestarin sanoin (asioiden) näkemisestä oli tullut absoluuttinen
välttämättömyys.
Oli
päivänselvää, että maalaus maalauksena oli menossa kohti
meditatiivista ilmentymistä tarinankerronnan ja laskelmoivan
tiedostuksen tuolle puolen. Olin kirjoittanut eräässä runossa,
että sellaisessa kaukaisuudessa ei mahdu edes seisomaan.
Mutta se oli pelkkää runollista propagandaa. Päin vastoin siellä
on kaikki tilat, kokonainen avaruus – niin Rilken sisäavaruus kuin
Proustin sisäiset puutarhat. Maalaus on kaikkien äänien
hiljaisuutta, sillä ei ole mitään sanottavaa kenellekään, se on
kuin talo maailmassa – se näyttäytyy niille jotka sen näkevät.
Kun taas maalari niistetään hitaasti hivuttaen olemattomaksi ja
näkymättömäksi. Ja lopulta se on mykkä kuin kivi.
Kuljen päivittäin
imaginaarisessa
puutarhassani –
nuuhkaisen meiramia,
ihailen mustaseljan
runsaita kukintoja
ja leikkaan aroniat maan
tasalle.
Jälleen kerran ilta
hämärtyy
ja vähä vähältä
esineet menettävät
tavanomaisen painonsa.
Olen kuin mykkä kivi,
jota taivaan
tähdet ja yön
mittaamattomat
etäisyydet saartavat.
(2007)
Talolla
on oma kohtalonsa ja oma tahtonsa, kuten on maalauksellakin. Menee
vuosia ennen kuin taideteokset, kirjat, äänilevyt ja muut tavarat
löytävät luontevat paikkansa. Talo myös karsastaa uutta tulijaa
ja hankaloittaa elämää parhaansa mukaan. Pääsulakkeet palavat
toistuvasti ilman mitään järjellistä syytä tai ränni putoaa
päähän pelkkää ilkeyttään. Monia vuosia ihmettelin talon pihan
puoleisessa päädyssä korkealla olevaa ikkunaa. Millaiseen tilaan
se loi ja luo valoaan? Yläkertaan johtavasta portaikosta tai mistään
muualtakaan sinne ei ole sisäänkäyntiä. Tontutko siellä
asustavat? Vai onko siellä se kauppiaan kätkemä aarre? Lopulta
tuli hankittua tarpeeksi pitkät tikkaat, joiden avulla onnistuin
ikkunan kautta vilkaisemaan tuota perin outoa vinttihuonetta.
Vastoinkäymiset
nousevat tyhjästä kuin arka tuuli aamunkajon jälkeen. Tulee
vesivahinko, viemäritukos, peltikatto vuotaa, saunan kaakeliseinä
romahtaa ja lämmitysjärjestelmä tekee lakon pakkasen paukuttaessa
nurkkalautoja. On käännyttävä vakuutusyhtiön puoleen ennen kuin
saapuvat asianomaiset tahot työmiehineen, kaivinkoneineen ja
sorakuormineen. Lopulta talo hyväksyy uuden asukkaansa ja suostuu
tarjoamaan suojaa ja turvapaikan maailman murheita vastaan. Auliisti
se tarjoaa myös tilat asumisen kätkeytymiseen ja luovaan
työskentelyyn. Ja mikä tärkeintä, talo
antaa mahdollisuuden uneksia rauhassa, kuten Mestari huomauttaa
mustaseljapuun varjosta.
Murhe lehahti pihaan,
istui koivunoksalle, räpiköi
räystään alla ja mittaili vanhaa
kiviaitaa, vaan ei löytänyt
sopivaa
pesäkoloa.
(2015)
Eräänä
päivänä sain kutsun opetusministeriöstä tärkeään
tilaisuuteen. Hieman kyllä ihmettelin kun kirjekuoressa nimeni
yläpuolella oli titteliksi merkattu ”Kaikilla mahdollisilla
palkinnoilla ja kunnianosoituksilla palkitsematon
taiteilijamitättömyys”. Ajattelin, että ehkä se oli sellaista
valtiotason huumoria, ei aivan hyvän tavan mukaista mutta laillista
kumminkin. Kuinkas muutenkaan. Juna kiiti halki maiseman ja olin
perillä jo hyvissä ajoin. Kuuntelin hartaan näköisenä suuren
salin perällä kun viereeni työntynyt pitkänhuiskea ministeriön
virkamies kuiskutteli korvaani:
Suomessa on hyvä asua ja
nauttia kohtuuden ja tasapuolisuuden ilmapiiristä. Meillä Suomessa
kaikki on kohtuullista ja kaikki saavat ansionsa ja mittansa mukaan.
Miten se toisin voisi ollakaan. Sinäkin olet juuri saanut
taiteilijaeläkkeen ja onnittelukortinkin siltä opetusministeriltä,
joka kättä vatkaten sen jo ajat sitten lupasi sinulle ja kaikille
muillekin 5-vuotisen apurahan saaneille, kunhan vain muistat pysyä
oikeassa puolueessa. Kelpaa tällaisessa maassa taidetta tehdä tai
olla vaikka tekemättä.
Tuollaisen
karmean unen näin eräänä yönä talon vintillä nukkuessani.
Niiltä seisomilta tein
jo lähtöä konjakkipulloa ostamaan. Miten se muutenkaan voisi olla.
Mutta eihän se totta ollut. Unen ja valveen rajamailla
on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä ei. Taidemaailma ja
puoluepoliittinen todellisuus eivät hevin kohtaa minkäänlaisessa
järjellisessä ulottuvuudessa. Poliittiselle establishmentille
taidemaailma on turha ja tarpeeton kummajainen – se kaivetaan
esille vain juhlapuheissa ja vaalipropagandassa. Karmean apuraha- ja
taiteilijaeläkeruletin puitteissa ylläpidetään alituista koston
kierrettä. Näennäiset taidepolitiikan uudistukset ovat johtaneet
maailmaan, joka on kadottanut antiikin hyveistä niin tasapuolisuuden
kuin kohtuudenkin.
Oikea
todellinen elämä on karannut kauas horisonttiin – ani harvat
siitä enää edes unta näkevät. Jo antiikin aikana yhteisön
(poliksen) koettiin jakautuvan luonnollisesti rikkaisiin ja
köyhiin, niihin joilla oli poliittinen puhe ja niihin joilla sitä
ei ollut. Yhä nykyään tuo antiikin hyväksi havaittu käytäntö
on politiikan johtotähtenä. Kuinka muutenkaan voisi olla.
Poikkeustilasta on tullut sääntö, sanoo Mestari, ne tahot
(puolueet, järjestöt) jotka ajavat jotakin asiaa (epäkohtaa) ovat
ilman epäilyksen häivääkään valmiit tekemään myös kaikkensa,
että asiat pysyvät juuri sellaisina kuin ne ovat. Kuinkas muutenkaan.
Työskentely-
ja näyttelytiloja. Kuvat SJT.
Kukaan
ei koskaan näe unta sellaisesta maailmasta, eikä kukaan koskaan
herää sellaiseen todellisuuteen. Sotien jälkeen isät ja äidit
panivat parastaan ja kasvattivat työvoimaa jällenrakennuksen ja
kasvun ihmeen tarpeisiin. Nyt nuo suuret ikäluokat ovat suuri
rasite, josta pitäisi päästä nopeasti eroon – mutta miten.
Taiteilijaeläkkeitten määrä on vakio tai niin nyt vain on sovittu
– niitä kutsutaankin ylimääräisiksi, ei niistä riitä edes
kaikille ”ansioituneille”. Sitä paitsi päätökset heiluvat
poliittisten mielipiteiden tuulessa – ei sellaisessa pelissä
kukaan ole tarpeeksi ansioitunut. Mutta ei hätää, ruletti pyörii
– ja aika tekee tehtävänsä.
Taiteilijan
vapaus – muut ihmiset eivät vapaudella mitään teekään – voi
toteutua vain asettumalla työskentelemään poliksen ja sen
instituutioiden ulkopuolelle. Mutta järjestelmän vankila –
panoptikon – on sillä tavoin rakennettu, että se ei ole
mahdollista. Historian ja järjestelmän langettamasta roolista
(tuomiosta) ei ole muuta pakotietä kuin taide – ja sekin on
silkkaa illuusiota. Poliksen vallitseva puhe pitää yksilön
vallassaan kuin hypnoosi – oudot sanat ja puheenparret tulvivat
suustani, vaikka lähes epäinhimillisin ponnistuksin yritän jotakin
muuta sanoa. Sumun tavoin kaiken peittävä puheen pölinä on
nostettu suureen arvoon. Olemme hukkuneet alituiseen molotukseen,
siitä huolimatta sitä halutaan lisää radioon, televisioon ja
kaikkialle. Puhun, olen olemassa. Lörpöttelyn rajat ovat maailman rajat.
Lyijynsinisenä kaartuu taivas.
Aurinko helottaa täydeltä terältä
kunnes paiskautuu horisontissa
ryskyen metsän vehreyteen.
Illan mittaan ilmaantuvat pilvet.
Tuulenpuuskat takovat ikkunoita
ja paukuttavat kattopeltejä.
Välillä on aivan
tyyntä.
(1999)
Herättyäni
ei painajaisesta ole jäljellä muuta kuin jääkylmä otsa ja
kuumottavat korvat. Elämähän on unta, onneksi – heräämistä
yhdestä unesta toiseen. Aamu ei ole vielä valjennut, katulamppujen
kajo heijastaa seinille oksien ryteikön. Vedän housut jalkaani ja
villapaidan ylleni ja palaan talon muodostamiin käytäntöihin.
Keitän teetä ja paistan kikhernejauhomunakkaan. Avaan radion ja
kuuntelen uutiset. Taidemaailmassa on tunnistettu simulakrumi –
aito kopio – jolla ei ole rasitteenaan originaalin taakkaa. Mitä
siitä pitäisi sanoa, että lopultakin on löydetty jotakin aidosti
aitoa. Helvetti soikoon, aivan sama.
Kierrän
kellarissa pannuhuoneen ja tiedostamattoman pakolinjoja ylläpitävän
hiukkaskiihdyttimen. Katselen kellariklubin seiniä, joilla roikkuu
vielä viimevuotiseen ”Avoimien ovien” -tapahtumaan ripustettuja
teoksia. Siirrän muutaman maalauksen nojaamaan seinää uutta kesää
ja uutta näyttelyripustusta silmällä pitäen. Talven aikana
lattialle on ilmestynyt tyhjiä pahvilaatikoita, listanpätkiä ja
sahanpurua. Nousen portaat työhuoneeseen, avaan tietokoneen ja
nostan maalaustelineeseen uuden kankaan. Aloitan äärimmäisen
hitaan meditatiivisen
matkan läpi imaginaaristen tilojen kohti vinttikammion ikkunoista
tulvivaa tiedostuksen valoa.
Mielikuvitus
rakentaa seinät ja talon vaikka varjoista, toteaa Mestari, kun taas
mielenkykynsä kadottaneelle paksuimmatkaan muurit eivät
suo turvapaikkaa. Maailma on maailmallistanut tiedostuksemme irti
alkuperäisestä kosmisesta yhteydestä ja tehnyt meistä kaikkeuden
taloon kelpaamattomia vaeltajia ja levottomia tien etsijöitä. Jos
ja kun oleminen löytää vähäisenkin suojan, alkaa luova ajattelu
viritä heti ja tehdä työtään tuhansine
esiin ryöppyävine kuvineen. Turhaa on
etsiä kotipaikkaa kaukaisuuksiin pakenevasta taivaanrannasta.
Mestari (Laozi)
Muutin tähän taloon
parikymmentä vuotta sitten
eräänä vähälumisena talvena.
Keväällä, auringon paistaessa
eräänä vähälumisena talvena.
Keväällä, auringon paistaessa
jo pälviin, ilmestyi rapulle
iso harmaa kissa.
Siinä se istui päivittäin
ja katseli hiljaista kylänraittia.
Toisinaan istahdin sen viereen
Siinä se istui päivittäin
ja katseli hiljaista kylänraittia.
Toisinaan istahdin sen viereen
ja puhuin sille niin kuin
kissalle puhutaan.
Elämä oli verkkaista ja
tapahtumaköyhää, vain
naapurin mummo saattoi
sujahtaa rollaattorilla ohi.
Täällä eletään vaarallisesti,
sanoin kissalle, kissa nyökkäsi.
Yhtäkkiä kissa katosi,
häipyi kaukaisille vuorille,
ikään kuin se olisi saanut
kaiken sanotuksi.
Täällä eletään vaarallisesti,
sanoin kissalle, kissa nyökkäsi.
Yhtäkkiä kissa katosi,
häipyi kaukaisille vuorille,
ikään kuin se olisi saanut
kaiken sanotuksi.
(2015)
Talossa harjoitetaan myös
julkaisutoimintaa:
Satunnaisia
runoja http://en.calameo.com/read/004260237f708fbe1f0a7
Juha
Ilvas – Tellervo Lahti: Maalattu maailma – Painted
World, Non Art Books 2009.
Talossa on AVOIMET OVET – OPEN
DOORS 70/50 -tapahtuma 9.–10.6.2018
Talossa
työskentelee myös vierailevia taiteilijoita. Kuvat SJT.
Hyvä kirjoitus.Täytyy tulla katsomaan sitä sun angstilaa sitten avoimien ovien aikaan.
VastaaPoistaJoo, tervetuloa!
VastaaPoistaHieno kirjoitus. Paljon paralleelia oman elämäni kanssa, vaikka minulla ei sitä taloa olekaan.
VastaaPoista