keskiviikko 13. joulukuuta 2017

REIKÄ VÄKIJOUKOSSA


L. Moholy-Nagy: Dyfay Color photograph, kokeellista valokuvaa vuodelta 1935. "Vision In Motion" (1947/1965).


Missä yksinäisyys loppuu, siinä tori alkaa.
Nietzsche


Yhä useammat kokevat kulttuurin kuuluvan taiteineen päivineen huvitusten piiriin. Jos teatterissa ei naurata tai konsertissa esitettyjä ”kappaleita” ei osaa viheltää eivätkä taidenäyttelyyn ripustetut teokset esitä mitään, niin kyseessä on elitistinen huijaus. Sitä paitsi nykyrunouden voisi kokonaan lopettaa – sitten Runebergin ja Leinon ei ole kirjoitettu mitään kunnollista.

Kaupunkien tarjoama houkutus ei olekaan kulttuurin ja taiteen tarjonnan runsaus vaan väkijoukko – värikäs toreilla parveileva ihmisten paljous. Se on yhä se tärkein mittari, jolla kaupunkien viihtyvyysarvoa varsinkin nuorison keskuudessa oletetaan. Se on salaperäinen tekijä X, jonka vähäisinkin väkijoukossa lorvaileva tai kiiruhtava yksilö voi kiinnittää omanarvontuntoaan pönkittämään.

Ensimmäisenä väkijoukon lyyriset ominaisuudet oivalsi Charles Baudelaire, joka vei 1800-luvun puolivälissä kirjoittamissaan runoissa havaitsevan silmän väkijoukkoon. ”Sielun antaminen väkijoukolle on kuljeksivan flaneurin tyypillisin ominaispiirre”, kirjoittaa Walter Benjamin kirjassaan Silmä väkijoukossa (1986). Kohtaamiset väkijoukon kanssa olivat hänelle elämys, josta hän väsymättä puhui.

Noihin aikoihin ei lorvailijan vauhti päätä huimannut. Hyvään käytökseen saattoi kuulua kilpikonnan kävelyttäminen bulevardeilla, se määräsi askeleen mitan, kuten Benjamin todistaa. Nykyään vauhti on toinen ja askeleen mitan määrä sosiaalinen media; siellä puhaltavat hallitsemattomat tuulet vievät ennakkoluulot ja luutuneet mielipiteet mennessään. Kaikki saavat ansionsa mukaan – ja enemmänkin.

Myös Seinäjoen kaupunki sai taannoin aimo latauksen, kun somessa kiiri postaus: ”Tiedättekö muuten, että Seinäjoki on Suomen väkiluvultaan suurin kaupunki, jossa ei ole taidemuseota.” Tuo kiusallinen tosiasia riehui aikansa, kunnes se laantui uusien paljastusten vyöryyn. Ilmeisesti kukaan Seinäjoelta ei ollut valmis viestiin vastaamaan. Ehkäpä kaupungintalon johonkin soppeen pitäisi valita somevastaava.

Tällaisessa maailmassa onkin ihmeellistä, että yhä tehdään merkityksellistä taidetta ja julkaistaan hyvää kirjallisuutta. Vanhoista klassikoista uuden loistavan käännöksen on saanut myös Baudelairen Pahan kukat joka edelleen 150 vuotta ilmestymisensä jälkeen on yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä runoteoksia, vaikka väkijoukossa ei vaellakaan enää näkevä silmä vaan kamera – mitään näkemätön reikä. Se on hyvää vastalääkettä viihdekirjojen ja julkkismuistelmien tulvan aiheuttamaan ödeemaan.


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 13.12.2017


Lisähuomioita:

Kaupungistumisen myötä ihmiset ovat tottuneet asumaan kaupungin ahtaudessa ja unohtaneet siinä shokissa maaseudun tyhjyydessä asumisen eetoksen. Sohva ja ikkunanäkymä katukuiluun riittää, vain harva uskaltautuu fyysiseen kontaktiin väkijoukon kanssa. Suurin osa ihmisistä asuu nykyään luultavasti lähiöissä – epämääräisellä kaupungin rajaseudulla. Itsekin asun jossakin kaupungin rajalla – fuori le mura, kuten entisinä aikoina sanottiin, jolloin kaupungin muuri tarjosi turvaa jota nykyään ei enää tarvita. Muistan toki Rooman ajoilta 1980-luvulta sen huumaavan höyryn, joka illan mittaan kaduilla tunkeilevasta väenpaljoudesta nousi.

Tuollaisen henkilökohtaisen ”boostauksen” luulisi laajentavan tietoisuutta ja vapauttavan ennakkoluuloista kohti avoimempaa hengen kulttuuria. Mutta näin ei ole, vaan yhä useammat haluavat sisällyttää kulttuurin kaikkine taiteineen helppojen huvitusten piiriin. Jos teatteriesitys ei naurata, konsertin ”kappaleet” eivät vihellytä tai taidenäyttelyn teokset eivät esitä mitään, niin kyseessä on silkka elitistinen huijaus. Jos kulttuuri ei huvita, se saa mennä.

Elämme eräänlaista ”taiteen jälkeistä aikaa”, jossa taideteokset ovat taantuneet merkityksistä vapaiksi kummallisiksi esineiksi, joilla on enää vain somistamisen arvo. Taiteen jälkeiseen maailmaan taideteokset ovat jääneet reliikkeinä jostakin aikaisemmasta jo unohtuneesta todellisuudesta, jossa niillä vielä oli merkitystä ja ilmaisuvoimaa. Nykyään uutta taidetta kaupitellaan ja lanseerataan yhä suuremmilla mainoskampanjoilla ja yhä typerryttävimmillä metakertomuksilla, joiden tarkoituksena on vakuuttaa näyttelyn teosten olevan sataprosenttisesti merkityksistä ja ”taiteesta” vapaita.

Viilentävässä välihuomautuksessa on todettava, että tietenkin on poikkeuksia niin kaupungeissa, rajamailla kuin korpikylissäkin. Sehän on selvää. Muutoin me yhä örisisimme luolissa ja söisimme toisiamme.

Valokuvauksen yleistymisen myötä kuvan läsnäolo on käynyt mahdolliseksi vain suhteessa muihin kuviin ja selittäviin metakertomuksiin. Jacques Rancièren mukaan valokuvat olivat alkujaan kuin ratkottavan palapelin osia, joten tuekseen ”ne tarvitsivat kuvatekstejä, siis selväsanaista selostusta kuvaamastaan maailman menosta”. Tätä ristiriitaa – tai puutetta –käsittelivät kirjoituksissaan kriittisesti Baudelaire ja Benjamin. Mutta siitä huolimatta ”museomme ja galleriamme tuppaavat kumoamaan niin Baudelairen kuin Benjamininkin väitteet antaessaan maalauksen paikan valokuvalle, joka sujahtaa taulun formaattiin ja jäljittelee sen läsnäolon tapaa”, kuten Rancière kirjoittaa.

Siitä lähtien valokuva on teeskennellyt taideteosta maalauksen paikalla näkemisen ja merkityssisältöjen kannalta tuhoisin seurauksin. Jopa taidekritiikki oppi lähestymään valokuvaa maalaustaiteesta lainattua terminologiaa käyttäen. Baudelaire kirjoitti esseessään kiivaasti: ”Viime vuosina olemme kuulleet tuhannella eri tavalla: Kopioi luontoa, kopioi luontoa. Ja tätä taiteen vihollisen doktriinia sovelletaan ei vain maalaustaiteeseen vaan kaikkiin taiteisiin.” Mutta eihän se tuohon jäänyt, tuota pikaa maalarit ryhtyivät kopioimaan myös luonnosta napattuja valokuvia.

Valokuvalla ei ole maalauksen kaltaista fyysistä olemusta, joka vaatisi paperille tulostetun ja seinälle ripustetun teoksen. Epätodennäköisenä taideteoksena valokuva säilyy erinomaisesti pitteinä tiedostojen uumenissa, ja sieltä tulostettuna tai seinälle heijastettuna se on yhä tuhannen vuoden kuluttuakin yhtä erinomainen kuin tallennuksensa hetkellä. Siinä vaiheessa maalaus on jo ns. mennyttä kalua tai ehkä siitäkin on vielä valokuva jäljellä.

On päivänselvää, että tuon oudon kytköksen purkauduttua avautuu niin maalauksen kuin valokuvankin kokemiselle aivan uusia mahdollisuuksia. Luultavasti näemme jonakin päivänä hybridin, jossa valokuva on löytänyt maalaustaiteen fyysisen olemuksen – tekstuurin ja dynaamisen sommittelun – ehkäpä silloin taide on jo lopullisesti jättänyt kuvan. Mutta vielä pitkään valokuvat ja niitä selventävät metakertomukset tulevat terrorisoimaan tiedostustamme ympäröivästä maailmasta.

Yllättäen mieleen muistuu Arlandan lentokentän julkean suurikokoiset arrogantit valokuvat ruotsalaisista julkkiksista, joista suomalainenkin bongaa helposti pari tuttua naamaa. Sanoma on selvä: tällaisia pallinaamoja asuu täällä, joten älä luule mitään. Nöyrtyneenä vieraan maan matkustavainen siirtyy väenpaljoudesta seinän viereen eikä todellakaan luule mitään.

Tähän ilkeään maailmaan eksyneenä, väkijoukon tuuppimana, olen kuin väsynyt mies, jonka silmä ei näe takanaan, kaukana vuosien päässä, mitään muuta kuin pettymystä ja katkeruutta eikä edessään mitään muuta kuin rajumyrskyn, joka ei sisällä mitään uutta, ei opetusta eikä tuskaa.
Charles Baudelaire


Charles Baudelaire: Pahan kukat, suom Antti Nylén, Sammakko, 2012.
Walter Benjamin: Silmä väkijoukossa, suom. Antti Alanen, Odessa, 1986.
Jacques Rancière: Vapautunut katsoja, Tutkijaliitto, 2016.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti