lauantai 18. marraskuuta 2017

KUVARUNOJA JA LÖYTÖTAVARAA



S. J. Tanninen: Yöpuulla (1975), vapaasti Christian Morgensternin runon Fisches Nachtgesang (1905) mukaan. Vuosirengas -75, WSOY (1976).



          My object is to show what I have found, not what I am looking for.
Pablo Picasso


Isoisäni Aleksander oli hankkinut muistelmiensa kirjoittamista varten Rheinmetal -merkkisen kirjoituskoneen (vuosimallia 1948). Yhden helteisen kesän ajan vintiltä kuului koneen naputtelua, mutta vähitellen hanke hyytyi. Vähin äänin isoisä kiikutti koneen minulle, vaikka olin koulussa vasta kaunokirjoitusvaiheessa. Kirjoittelin ensin seikkailukertomuksia, mutta ryhdyin sittemmin runoilemaan. Se olikin ehkä kaikkien arveluttavinta puuhaa mihin miesoletettu henkilö saattoi siihen aikaan ryhtyä.

1970-luvun alkupuolella kirjoitin hassuja visusaalisia runoja tuolla samalla vanhalla kirjoituskoneella. Voitin runoillani joitakin palkintojakin, kuten WSOY:n Vuosirengas lyriikkakilpailussa 1975. Sellaisia runopalkintoja ei sen kummemmin huomioitu eikä juhlittu. Paitsi WSOY:n palkintojenjakotilaisuudessa. Paikalla olivat ainakin Ville Viksten ja Eila Kostamo kustantamoa edustamassa sekä raadin jäsenet Mirkka Rekola, Jussi Kylätasku ja Veikko Polameri, joka oli erityisen innostunut visuaalisesta runoudesta. Tapasin hänet pari kertaa myöhemminkin, mutta tuttavuutemme jäi lyhyeksi.

Samassa tilaisuudessa solmin kustannussopimuksen kokoelmasta kuvarunoja. Mirkka Rekola tosin varoitteli, että tällaisilla runoilla tällaisina ylipolitisoituneina pimeyden aikoina sinut tullaan haukkumaan pystyyn – ja lopulta syömään elävältä. Krunoja ilmestyi WSOY:n kustantamana seuraavan keväänä 1977. Ilkeä huhu kertoi, että olimme Jasse Hirvosen kanssa paluumatkalla Kosmoksesta seisoneet koko yön katsomassa juuri ilmestynyttä kirjaa Akateemisen Kirjakaupan ikkunassa. Se oli liioittelua. 


 SJT: Maisemallinen kuvaruno kokoelmasta Krunoja (1977).


Ja haukutkin tulivat ajallaan. Tosin jotkut maaseutulehtien kriitikot ja kirjailijat – kuten Seppo Lappalainen – yltyivät ylistämään sitä uutena runouden aluevaltauksena. Toisaalta Krunoja menestyi melko mukavasti, jopa ulkomaalaiset ostivat kirjaa – siitä irtosi hupia kieltä osaamattomallekin. Harvinaisena ja hätkähdyttävänäkin oliona se kiersi kirjamessuja ja erilaisia taiteilijakirjanäyttelyitä. Eräs kirjastovirkailijoiden matkaporukka oli bongannut sen Pompidou-keskuksen kirjastostakin. Myös koulujen luku- ja harjoituskirjoissa on kuvarunojani julkaistu ahkerasti näihin päiviin saakka.

Kaiken sortin visuaalista runoutta oli tehty modernismin piirissä jo pitkään, vaikka ei siihen Suomessa juurikaan törmännyt. Väsäämäni sarjan Yöpuulla innoittajana oli Christian Morgensternin tunnettu runo Fisches Nachtgesang kokoelmasta Galgenlieder (1905), jossa oli vain tämä yksi poikkeava ”kuvaruno”. László Moholy-Nagyn kirjassa Vision in Motion (1965) – jonka olin tilannut Alavuden kirjakaupasta heti sen ilmestyttyä – oli joitakin visuaalisia runoja, kuten Guillaume Apollinairen Kalligrammeja (1916). Ne olivat vapaasti muotoiltua kalligrafiaa, kun taas omat runoni rajoittuivat tiukasti kirjoituskoneen mahdollisuuksiin. 


SJT: Puolue (1977).


Krunoja -kokoelmassa on myös vaatimaton osasto löytörunoja. Olin kerännyt koulupojasta saakka erilaista visuaalista ja kirjallista materiaalia. Kun muut pojat istuivat maitolaiturilla keräämässä autojen rekisterinumeroita, minä keräsin satunnaisia tekstejä. Ei niitäkään silloin vielä paljon ollut – ohi ajoivat samat autot samat mainokset kyljissään. Maitolaiturin seinään ilmestyi elokuvajulisteet ja muut tapahtumailmoitukset. ”Syö Itikan makkaraa, pysyt kunnossa.” ”Jeesus tulee, oletko valmis.” Yhtä perättömiksi osoittautuivat molemmat julistukset.

Kirkkomaan kiviportin pielestä löysin eniten puhuttelevan löytörunon, joka kielsi polkupyörien viennin hautausmaalle. Siihen aikaan kaikki Alavuden tiet olivat pehmeäreunaisia hiekkateitä, joilla pyöräily oli hankalaa ja vaarallistakin. Sen sijaan hautausmaan leveät soraväylät olivat ihanteellisia pyöräilyalustoja – sitä paitsi koulumatkakin lyheni sitä kautta huomattavasti. Ja olihan itse tekstissäkin syvällinen joskin humoristinen sanoma tämän- ja tuonpuoleisen esineistön tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta.

Löytörunojen merkitys hiipui vähitellen, mitään suurempaa intohimoa niistä ei koitunut. Tietoisuus kohti havainnon fenomenologiaa oli kuitenkin virinnyt, vaikka tietoa mistään nimenomaisesta ei ollutkaan. Joku Krunojen lukija lähetti minulle Bern Porterin kirjan Found Poems (1972), jossa nimensä mukaan oli maailmassa ajelehtivasta typografiasta irti leikattuja ”poeettisia” viipaleita. Saatteessa sanottiin, että juuri Porter oli keksinyt löytörunouden ja että hän oli tehnyt runoudelle sen, mitä Duchamp oli tehnyt esineille. Löytörunojen myötä kokemus runoudesta tuntui ajautuneen taiteen jälkeiseen maailmaan, jossa taiteella ei ollut enää muuta tehtävää kuin merkityksetön ”somistava” läsnäolo.  


SJT: Portrait of Erik Satie (1977).


Eniten Krunoja -kirjassa harmitti sen ulkoasun epäonnistuminen taittoa myöten. Olisin itse halunnut taittaa kirjan, mutta se ei ollut mahdollista. Olin laatinut runot perinteiselle A4-arkeille, mutta nyt kustantamossa olikin päätetty, että uudet runot painetaankin neliönmuotoiseen formaattiin. Käsikirjoituksen sivut kuvattiin ja runot sullottiin surutta neliöarkeille, jolloin mittasuhteiden dynamiikka katosi tyystin sivujen väkinäiseen ahtauteen. Osa runoista täytyi pienentää niin paljon, että fontin koko painui lähes olemattomaksi.

Kirjan kansikin jäi perin pliisuksi väritystä myöten. Samoihin aikoihin pidin Ässä Galleriassa näyttelyn, jossa oli myös kuusikulmaiseen muotokieleen perustuvia ornamentaalisia guasseja. Joku kustannusyhtiöstäkin oli käynyt näyttelyssä ja ehdotti sellaista kuviota kanteen. Ehdotin, että kuvio kiertäisi kannen reunoja ja otsikkotekstit olisivat sen sisällä. Lopputuloksessa kaikki elementit oli läntätty epämääräiseksi kokonaisuudeksi, jossa ei ollut enää mitään typografista dynamiikkaa.

Mitään juonta ei näyttelyni maalauksista löytänyt myöskään Armas J. Pulla, joka viihtyi gallerian takahuoneessa kahvittelemassa. Mitään esittämätön nykytaide – kuten myös juoneton kirjallisuus – oli hänen mielestään pelkkää huijausta. Todellista taitoa vaati kirjoittaa nerokas ja humoristinen juoni – kuten Pullan omissa Ryhmy ja Romppainen kirjoissa – joka piti lukijaa pihdeissään. Näyttely meni melko mukavasti takahuoneessa mölyävästä Pullasta ja sosialistiseen realismiin radikalisoituneista kriitikoista huolimatta.


Pieni laulu pienestä linnusta


Yhä pöntölläs' sut nään.

      _..//
         ''

Vaikk' jo syksy on!

      (Paluu, 2010)


S. J. Tanninen: Krunoja, visuaalisia runoja, WSOY, 1977.
Vuosirengas -75, Nuoren runon vuosikirja, WSOY, 1976.
Christian Morgenstern: Galgenlieder (1905) / The Gallows Songs, trans. Max Knight, University of California Press, 1964.
Guillaume Apollinaire: Caligrammes, poémes de paix et de la guerre (1913–1916), Éditions Gallimard, 1966.
L. Moholy-Nagy: Vision in Motion, Paul Theobald and Company, 1965.
Bern Porter: Found Poems, Something Else Press, 1972.

Bern Porter: Found Poems (1972). Kuva SJT.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti