keskiviikko 16. elokuuta 2017

KUKA VIIMEKSI NAURAA


No shit! Kuva SJT.


Oi, huokasi tyttö, Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä löydä kotiamme.
Zacharias Topelius


Penkkiurheilijaelämää

Tänä kesänä on TV:stä tullut urheilua aivan liikaa, vaan pakkohan ei ole sitä katsoa. Katsoin kumminkin. Kalevan kisat kisattiin niin lähellä, että kannustushuudot kuuluivat avoimesta ikkunasta. Ihmettelin naisurheilijoiden tapaa läimiä kämmenillään reisiään ankarasti ennen urheilusuoritusta. Onko se jokin virallinen metodi vai meemin tavoin urheilumaailmaan levinnyt pakkomielle.

Varsinkin vanhemmilla naisilla on ollut tapana kiihtyneessä tilassa ”mäiskiä kämmenillä reisiinsä”. Tässä muodossa toimenpiteen tuntee Kielitoimiston sanakirjakin, vaikka ei annakaan sille mitään selitystä. Kun lapsuudessani kylän ämmät alkoivat mäiskiä reisiinsä, me kakarat pakenimme metsään ja tulimme takaisin vasta iltahämärissä. Varmuuden vuoksi.

Nyt olen joutunut seuraamaan myös Lontoon MM-kisoja tarkistaakseni, onko reisien mäiskiminen kansainvälinen ilmiö. Ei ole, se on heti sanottava. Kaikenlaista outoa elettä ja tointa eri maiden urheilijat ennen suoritusta harjoittavat, mutta reisien mäiskimistä en havainnut. Joten kyse on ilmeisesti suomalaiskansallisesta perinteestä. Kaunista katsottavaa se ei ole, mutta perinteet kunniaan, olivatpa ne miten älyttömiä tahansa.

Suomalaisilta mainiosti (nuivasti) sujuneiden MM-kisojen motoksi on noussut tokaisu: ”Näin tällä kertaa!” Siinä ikään kuin vihjataan, että muitakin kertoja on tulossa ja silloin asiat ovat toisin. Ehkä tämä lievennys estää suomalaista mitalinnälkäistä penkkiurheilijaa menemästä äkkipikaisesti hirteen. Siinä köyttä rasvatessa muistuu mieleen, että keskiolut ja lenkkimakkara tasoittavat ja lyhentävät sopivasti pitkääkin elämää.

Usein unohtuu vanha hokema, että urheilussa voittoa tärkeimpää on rehti kilvoittelu. Ja ketkä sen rehdimpiä ovat kuin suomalaiset. Eivät ketkään. Sitä paitsi voittajalle ei riitä mikään, hän himoitsee yhä vain uusia voittoja – kolmas sijakin on ankara pettymys. Katsokaa vain noita lyötyjen entisten voittajien myrtsejä naamoja Lontoon taivaan alla. Kun taas häviäjälle saattaa hyvinkin riittää yksi kunnon rökäletappio.

Kiihkomieliset urheilujohtajat lietsovat nuorison alttiisiin mieliin, että täydellinen antautuminen urheilulle johtaa tuloksiin – ja lopulta unelmat toteutuvat. Esimerkiksi tarjotaan menestyneiden urheilijoiden jorinoita. Se on suuri valhe. Jokaista menestyjää kohti on kymmenentuhatta epäonnistujaa. Joten oppikaamme rakastamaan epäonnistumista – tehkäämme siitä voima ja tie tiedostavaan elämään. Sen sijaan, että huudamme kurkku suorana lisää rahaa ja resurssia kilpaurheilulle.

Voittajat itkeköön, sanoi Laozi jo yli 2000 vuotta sitten. Urheiluväkeä viesti ei ole vieläkään saavuttanut. Tätä kirjoittaessani miesten keihäänheiton loppukilpailu on parhaillaan menossa, joten täällä vinttikammiossa ei vielä ole tietoa miten siinä käy. Puhkeammeko itkuun vai räjähdämmekö nietzscheläiseen nauruun – häviäjien räväkkään hekotukseen.


Jotakin aivan muuta

Viluinen on kesä ollut Tukholmassakin, joten maineikas Allsång på Skansen ei ole oikein noussut siivilleen, vaikka monet ruotsalaistähdet ovat lavalle kivunneetkin. Alkukesästä itse Tomas Ledin yritti piiskata yleisöön hurmosta mutta turhaan. Hän ei uskaltanut esittää ikihittiään Sommaren är kort, mikä oli viisastakin, kun ottaa huomioon millaista suvinen sää on ollut. No, lyhytkin kesä olisi ollut parempi kuin ei kesää ollenkaan.

Kesän mittaan on tunnelma kuitenkin Skansenilla parantunut. Siitä ansio menee kokonaan naisten nimiin. Mukavasti pulskistuneen (kuten me ruotsalaiset sanoisimme) Lisa Nilssonin äänessä on yhä taikaa. Samoin on laita Lisa Ekdahlin – tuon lähes eteerisesti väreilevän henkiolennon. Suomesta ei sellaista naistyyppiä löydy lainkaan – täällä niin naiset kuin miehetkin tarpovat polviaan myöten reaalitodellisuudessa.

Mutta lopullisen niitin kesän kavalkadiin löi The Sounds yhtyeen huikea laulusolisti Maja Ivarsson – nuuskaavaa tuhma tyttö Skånesta. Tuhmat tytöt tulevat Skånesta – miten heitä ihailenkaan!

Lisa Ekdahlin uusin levy När alla vägar leder hem on suorastaan provokaatio. Ekdahl väittää kaikkien teiden johtavan kotiin, vaikka aikojen alusta saakka on tiedetty, että kaikki tiet johtavat Roomaan. Kukaan muu kuin ruotsalainen – sfääreissä leijuva Lisa Ekdahl – ei uskaltaisi nykypäivän spektaakkelissa sanoa mitään tällaista. Hän olisi ollut kuin kotonaan Topeliuksen fantasiassa Koivu ja tähti – tuossa karmeassa kärsimysnäytelmässä, jolla alakouluaikojani piinattiin.


No shit!

Aamu-TV:ssä haastatellaan uutta USA:n kirjeenvaihtajaa. Mikä siellä erityisesti kiinnostaa? No, erityisesti kiinnostaa tavallisen ihmisen elämä, miten esimerkiksi tavallinen perheenäiti kokee amerikkalaisena olemisen. Niin syvältä me olemme sosiaalisen myötähäpeän syömiä, että kukaan ei uskalla ääneen sanoa, mikä häntä oikeasti kiinnostaa. Camoon, ei ketään kiinnosta tavallisen ihmisen elämä – ei edes tavallista ihmistä.

Täällä Villenraitillakin eletään suurimman osan aikaa tavallista elämää. Mutta eihän se ketään kiinnosta – tavallisen Tannisen elämä. Tänne Art House Angstilaan tullaan nimenomaan katsomaan vinttikammiossa epätavalliseksi itsensä meditoineen Tannisen taidetta. Ehkäpä samalla halutaan nähdä sekin, että onko se niin hullu kuin kaupungilla kerrotaan. Ja hitto soikoon, mistä minä tietäisin, mitä tavallinen elämä on – missä minä sellaista olisin nähnyt. En missään!

Maailma on epäonnisille omistettu. Maailma on aina oleva hullu, ja ne jotka luulevat sen parantavansa ovat hulluista hulluimmat.
Voltaire

 

1 kommentti:

  1. Joo, olen parin viime vuoden aikana ajatellut tuota Koivua ja tähteä. Ne lapsethan olivat niitä venäläisten Venäjälle ja lähinnä Pietarin seudulle vietyjä suomalaislapsia, joista venäläiset tekivät orjiaan. Niistä osa pääsi sitten jollain konstilla takaisin. Niinku katsomalla koivua jonka läpi paistaa tähti.

    Aika oli isoviha, siis 1700-1720, jolloin Ruotsi ja Venäjä tapansa mukaan sotivat ja Suomi sopi hyvin sotatantereeksi niin kuin ennenkin. Olen jostain lukenut että ne lapset myös aivopestiin siellä Venäjällä.

    Oppivat venäjää ja saivat oppia sitten myös vakoilemista ja kertoivat tsaarin armeijalle mitä ruotsalaiset suunnittelevat. Kustaa H.J. Vilkuna kertoo kirjassaan Paholaisen sota (lähteet ovat kirkonkirjureiden kirjoittamia siellä missä kirkkoa ei poltettu) yhden sellaisen pojan tarinan. Poika tuli takaisin 14-vuotiaana ja onnistui tappamaan kyläläisiä, ennenkuin ne ymmärsivät että jotain on vialla. Tapahtui jossain Oulun tienoilla.

    Kirja on siis totta ja se kannattaa kyllä lukea, mutta ei iltalukemiseksi, muuten tulee hirveitä painajaisia.

    VastaaPoista