Viisas
ei vaihda sanoja kuvan ”väärään valuuttaan”. Kuva SJT.
Kuvallisuus ei ole läheskään kokonaisuudessaan tietoisuuden
piirissä.
Jussi Kotkavirta
Montako tosiasiaa tai propositiota valokuva ilmaisee? Ei
ainoatakaan tai lukemattoman määrän – sanat ovat väärää
valuuttaa kuvaan vaihdettaviksi.
Donald Davidson
Suomen Filosofinen Yhdistys järjesti 2007 ”yhden sanan
kollokvion”, jonka aiheena oli Kuva. Samannimisessä
artikkelikokoelmassa (2009) esitellään lukuisien tutkijoiden ja
kirjoittajien toimesta lähes kaikki mahdollinen ”kuvan
kuvallisuudesta”. Siihen ei oikeastaan ole mitään lisäämistä –
sanat ropisevat kirjan sivuilta verkkaan kuin sadepisarat
peltikatolle. Ymmällään oloa voisi paeta jonnekin muuallekin. Sitä
paitsi sataa kaatamalla, enkä tiedä mihin ryhtyä vai ryhtyäkö
ollenkaan.
Modernismin kultakautena abstrakti kuvataide – eritoten
maalaustaide – lupasi ajattoman taidekokemuksen, jossa teoksen
läsnäolo ilmestyi kokijalleen ilman viivettä menneeseen ja
venytystä tulevaan. Ensimmäisen kerran inhimillisen
havaintokokemuksen historiassa nykyhetki oli saanut konkreettisen
kuvauksensa – tarkan olemisen paikan. Vai oliko? Eikö siihen
tyhjiöön – puhtaan kuvallisen ilmenemisen tilaan – ilmestynyt
tuota pikaa jotakin kerronnallista kuorrutusta – kontekstia, joka
vaati lähempää ajallista tarkastelua. Ja seuraavaksi jo vaadittiin
uupuneelle kokijalle väliaikaa – tuulihattu ja tuhti viinaryyppy.
Charles
Peircen mukaan jokaista havaintokokemusta edeltää
silmänräpäyksellinen puhdas – ”mistään tarkoituksesta
riippumaton” – nyt-hetken läsnäolo (prensentness). Siis
tuo siunattu nykyisyyden kuilu häivähtää esiin, olipa havainnossa
perimmältään kysymys millaisesta intentionaalisuudesta hyvänsä.
”Tämänhetkisyys (the present) on juuri sitä, mitä se on,
siitä huolimatta, mikä on poissa(olevaa), huolimatta menneisyydestä
ja tulevaisuudesta.” (Peirce 1998)
Peirce
viittaa ilmeisesti Husserlin ”nykyisyyden” määritelmään.
Kuten muistamme, myös Derrida suhtautui perin nuivasti Husserlin
nyt-hetken viipyilevään luonteeseen, jossa menneisyyden viive
(retentio) jarruttaa nytteisyyden kokijaa samalla kun tulevaan
kurottautuminen (protentio) tekee siitä lopullisesti
mahdottoman paikan asua ja olla. ”Aporian ensimmäinen vaihe koskee
ajan ajattelemista jonakin jaettavana. Aika on jaettavissa osiinsa,
mutta silti mikään sen osista, mikään sen nyt-hetkistä ei ole
läsnä nyt.” (Derrida 1972)
Altti
Kuusamo kirjoittaa artikkelissaan Kuvan poeettisen läsnäolon
ideaalin kysymyksiä Peircen läsnäoloisuuden (presentness)
kokemuksesta: ”Läsnäolo ja välittömyys ovat kuitenkin juuri
niitä käsitteitä, joiden semioosinen petollisuus on helppo havaita
(…) – ikonisena kategoriana quality of feeling liittyy
maailman monimuotoisuuden poeettiseen havaitsemiseen silloin, kun se
on havainnolle läsnä minkään muun sitä häiritsemättä.
Läsnäolo viittaa siten oikeastaan kontekstien hetkelliseen
poissulkemiseen.” Samalla tavoin kuin tapahtuu Husserlin kuvaamassa
fenomenologisessa reduktiossa – paluussa ”puhtaan kokemisen
äärelle”.
Puhtaan
ajattoman näkemisen esteiksi taideteoksessa muodostuvat erilaiset
esittäviksi esittäytyvät representoivat ainekset, jotka on jo
ennen ilmenemisiään sulkeistettava havainnon reduktion
ulkopuolelle. Muutoin kokija ajautuu meditatiivisesta (välittömän
läsnäolon) tiedostuksesta suin päin ajan poimuihin –
vitkasteluun ja hosumiseen – ja sitä kautta laskelmoivaan
”hyötyajatteluun”. Sellaisesta suosta on vaikeaa – ellei
peräti mahdotonta – löytää tietä takaisin kuvan poeettisen
läsnäolon väreilyyn.
Turha sanoakaan, että juuri tuo esittävä ja kuvan ulkopuolelle
viittaava kertova aines on useimmille kuvan katsojille tärkeintä ja
rakkainta, mitä kuva saattaa mukanaan kokemuspiiriin raahata.
Provokatiivisesti voisi ajatella, että valokuvassa ei mitään muuta
ainesta olekaan – mutta ääneen sitä ei kukaan ole uskaltanut
sanoa. Harhautuminen kauas kuvan kuvallisuudesta (visuaalisuudesta)
on johtanut käsitykseen kuvan kielestä, jonka lukutaidon puutteesta
niin monet ”asiantuntijat” ovat syvästi huolissaan.
Valtavan
kuvapaljouden ja kuvallisten viestien vaiheilla lymyää epäilys,
että me emme ehkä osaa lukea ja ymmärtää kuvia oikein. Teemme
alituiseen vääriä johtopäätöksiä, vaikkakin nykyään jo
osaamme epäröimättä ”erottaa todellisuuden ja kuvan
toisistaan”, kuten Jussi Kotkavirta kirjoittaa artikkelissaan Miksi
kuvia on hankala lukea? Modernin
voittokulun myötä abstraktin taiteen hyväuskoisille katsojille (ja
taiteen harrastajille) tyrkytettiin (ja tyrkytetään yhä) kuvan
lukemisen aakkosia, jotka opittuaan jokainen viitselikkö osaa
”lukea” kuvaa kuin Aapista ikään.
Sellaisia kuvallisia aakkosia tai pysyviä kielen perusyksiköitä,
joista voisi muodostaa sanoja ja lauseita, ei ole, korostaa
Kotkavirta. Kuvan informaatio on äärimmäisen tiheää – se voi
viitata moniin eri suuntiin, ”eli minkä tahansa kahden merkityksen
välistä voidaan löytää aina jokin kolmas”. Kotkavirran mukaan
kuvat edeltävät ja konstituoivat puheen ja kirjoituksen
tuottamista. ”Puhe kuvien lukemisesta ja lukemisen taidosta voi
johtaa harhaan, mikäli se saa unohtamaan kuvien todellisuuden
itsenäisyyden ja omalakisuuden, kuvien täyteyden ja tiheyden,
niiden havaitsemisen ja kokemisen radikaalin yksilöllisyyden sekä
niiden välittämien viestien tiedostamisen vaikeuden.”
Kuvan
arvoituksellinen pinta on myös harvaa. Häpeämättömästi kuva
jättää ilmenemiseensä aukkoja ja näkemisen esteitä (ellei
peräti ansoja), joista viaton kuvan kokija (katsoja/lukija) ei osaa
olla lainkaan huolissaan. Päinvastoin me uskomme totisin naamoin,
että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ludwig Wittgenstein
esitti Tractatuksessa (1921) ajatuksen, että jokainen kielen
lause voidaan ymmärtää kuvaksi. Tämän ”hyvän idean” Jaakko
Hintikka kaataa artikkelissaan Onko kaikki ajattelu kuvittelua?
Jotta ajattelu voisi olla kuvallista, se vaatisi valtavan ellei
peräti äärettömän määrän kuvia.
Hintikan
mukaan kuva ”jättää esittämänsä todellisuuden näkymättömät
puolet täysin avoimiksi”, joten ”kuvallisella informaation
esitystavalla on siis tärkeitä periaatteellisia rajoituksia”.
”Kuvallisen esittämisen mielenkiintoisin piirre on täten se, että
kuvan käsitteeseen liittyy olennaisesti vastakohta näkyvän ja
näkymättömän välillä. (…) Kuvassa näkymättömästä
todellisuuden puolesta kuva sitä vastoin ei anna mitään
informaatiota, ei kategorista eikä ehdollista.” Joten kuvan
täydentäminen epäonnistuu, sillä millään määrällä
vastakkaisia kuvia ei ”ilmenemisen aukkoja” voi paikata. Joten
viisas ei Donald Davidsonin neuvoa noudattaen vaihda sanoja kuvan
”väärään valuuttaan”.
Entä
runous ajattoman kokemuksen näkökulmasta. Sanotaan (tai väitetään
sanotun), että Baudelairen runoudessa (ja ehkä joidenkin muidenkin)
tapahtui ratkaiseva muutos – runous vaikeni. Siitä tuli
”ajattomuudessaan” ilmestyksen kaltaista – sitä ei voinut enää
lausua ääneen. Walter Benjamin kirjoittaa kirjassaan Silmä
väkijoukossa (1989) Baudelairen Spleen-runojen
esineistyneestä ajasta, jossa ”minuutit peittävät ihmiset
hiutaleiden tavoin”, ja jokainen ”sekunti tapaa tajunnan tilassa,
jossa se on vangitsemaisillaan sen aiheuttaman shokin”. Mutta se
myöhästyy joka ainoa kerta, sillä mitään ei ole enää läsnä –
”kevään suloisen tuoksu on jo kadonnut”.
Ja minut hotkaisee aika kaiken ahmiva,
kuin jäisen ruumiin lumivyöry mennessään.
Charles Baudelaire
Kuva,
Acta Philosophica Tamperensia, vol. 5, toim. Leila Haaparanta,
Timo Klemola, Jussi Kotkavirta, Sami Pihlström. Tampere University
Press 2009.
Walter
Benjamin: Silmä väkijoukossa, suom. Antti Alanen, Odessa
1989.
Näin on päästy jälleen takaisin syystuulessa
natisevaan vinttikammioon – ikään kuin ei olisi
sanottu mitään – vain hiljaisuus hankaa
itseään vasten toista hiljaisuutta!