tiistai 25. heinäkuuta 2017

TÄRKEINTÄ ON OLLA MAALARI


Alpo Keturi Alajoen henkeäsalpaavassa maisemassa kesällä 2001. Kuva SJT.


Meillä on tehtävä: käsittää tämä katoava maa niin syvälti ja niin intohimoisesti, että sen olemus syntyy meissä uudelleen, ”näkymättömänä”.
Rainer Maria Rilke


Jos ei satu olemaan maalari, niin toiseksi tärkeintä on olla maalarin ystävä, kuten Nietzsche eräässä tokaisussaan todisti. Kun Alpo Keturista ryhdyttiin tekemään kirjaa joskus 2004 vaiheilla, olin sekä maalari että maalari Alpo Keturin ystävä. Alpo oli ehdottanut minua kirjan maalauksia käsittelevän osan kirjoittajaksi, vaikka tuolloin minua pidettiin lähinnä vaikeatajuisena sekopäänä. Kirjan elämäkerrallisen puolen kirjoitti Tellervo Lahti.

Ehkä Alpo päätteli, että minä saatoin olla se viimeinen mahdollisuus löytää hänen taiteestaan muutakin kuin lakeusmaalarin. Ei minulla ollut mitään lakeusmaisemia vastaan, päinvastoin ihailin (salaa) antautumista niin valtavan tyhjyyden kuvaamiseen. Huomasin tuota pikaa, että maisemamaalauksissa Keturi ei seisonut muiden lakeusmaalareiden tavoin näkymän laidalla, vaan hän oli sijoittanut maalarinkioskinsa keskelle maiseman avaruutta – toisinaan jopa hataraan latoon, jonka oviaukosta ja seinänraoista hän antoi tienoon näyttäytyä.

Modernin aikakauden kumoukselliset filosofit (mm. Heidegger, Merleau-Ponty, Deleuze) olivat päättäneet hätistää maailmaa ulkopuolelta tarkkailevan ihmisen pois subjektiivisen yksisilmäisestä tähystyspaikastaan, jossa hän oli piileksinyt hamasta perspektiivin keksimisestä lähtien, takaisin ihmisten ja elämän keskipisteeseen. Silmän viisaudesta lihan viisauteen, kuten Maurice Merleau-Ponty asian ilmaisi havainnon kehollisuutta korostaessaan.

Kun maailmaa ei voinut enää katsoa ulkopuolelle sijoitetun (jumalan) silmän näkökulmasta avautuvana tilana, oli sitä siirryttävä tarkastelemaan kaiken olevan keskeltä, elävän elämän pirstoutuneista näköpisteistä. Tai kuten Rosi Braidotti kirjoittaa Gilles Deleuzen subjektikritiikistä: ”Toisin kuin kartesiolaisessa maailmassa, jonka täyteys on osoitus tyhjyyden kauhusta, Deleuzen maailmassa ei tehdä eroa sisäisen ja ulkoisen tilan välille eikä järjen piiriin kuuluvan ja sen ulkopuolisen välille. Tässä maailmankaikkeudessa 'minä' menettää etuoikeutetun perspektiivinsä luomakuntaan.”

Ennen perspektiivin keksimistäkin oliot ja asiat mahtuivat kyllä maailmaan; ne olivat kuvamaailmassa kiinni ilman välitilaa, väliötä, jossa fransiskaanimunkki Bonaventura koki kaltaisuuden kehkeytyvän. Perspektiivin ankara järjestys venytti olioiden välille etäisyyden ja syöksi katsojan kauas kuvan ulkopuolelle. Kunnes moderni taide tempaisi jälleen oliot perspektiivin sektorilta ja ripotteli ne pelkiksi fenomeeneiksi katsojaparan ympärille.

Alpo Keturi: Vanha lato, 1974, öljy. Kuva SJT.


Keturi opiskeli ja työskenteli nuoruudessaan Helsingissä, kuten niin monet muutkin ”alueilta” lähteneistä maalareista. Nykyään tulee jopa oikeiden uutisten jälkeen lyhykäisesti ”uutisia alueilta” – siis sieltä tyhjyydestä. Keturi maalasi jo 1950-luvulla Suomi-Filmissä seinänkokoisia elokuvajulisteita, joten hänestä olisi voinut tulla Suomen Rosenquist jos Suomi olisi ollut jossakin muualla kuin Suomessa.

Keturi palasi Pohjanmaalle kuvataiteen mustaan aukkoon, josta minkäänlainen lähtönopeus ei riitä ylittämään singulariteetin rajaa. Asutaan siellä ja täällä, vaan ei kenenkään kanssa samassa maassa. Ja kaikesta huolimatta se tuntui (ja tuntuu kai yhä) ikään kuin suurelta etuoikeudelta.

Tästä näkökulmasta katsottuna taiteilijalla ei ollut juuri minkäänlaisia vapauksia; häntä orjuuttivat yhtä lailla 'ismejä' ohjastavat taidekriitikot, epävakaat asiantuntijat, erilaisiin lautakuntiin naamioituneet taiteen 'ostajahankkijat' kuin myös ymmärtämisensä ympyröihin juuttunut taideyleisökin. Varsinkin 'mediassa' avoimen ihmettelyn korvasi (ja korvaa edelleenkin) kaikkea tirkistelevä uteliaisuus ja kaiken selittävä lörpöttely.


Keturin kanssa kirjan tekeminen oli helppoa ja hauskaa puuhaa – häneltä eivät kaskut kesken loppuneet. Tärkeintä oli olla maalari, muut välttämättömyydet tulivat vasta sen jälkeen. Kuten esimerkiksi mattojen pudistelu, jota Alpo kerrankin paikallisen iltapäivälehden gallupissa kehui harrastavansa. Vaimo Salli kimpaantui kotona lehteä lukiessaan, kun matot olivat yhä pudistelematta, eikä Alpoa ollut näkynyt kolmeen päivään

Jo varhaisista teoksistaan alkaen Keturi maalasi öljyväritekniikalla pehmein hillityin sävyin vuorotellen niin esittävää kuin abstraktiakin maalausta. Muiden lakeusmaalareiden lähes aineettomasta ideamaailmasta poiketen Keturi maalasi lähietäisyydeltä lyhyillä selkeillä vedoilla ruohomättäiden ja heinänkorsien robustista struktuuria tavoitellen.

Tämä värin alisteisuus atmosfäärin ja maalauksen kokonaisharmonian vaikutukselle näkyy jopa Keturin myöhemmin Italiassa työstämissä maalauksissa, vaikka niiden taustalla hehkuu kuuma välimerellinen auringonpaiste. Palmujen ja pinjojen varjot on pensselöity samoilla sävyillä, joilla saattoi yhtä hyvin kuvata syksyisen räntäsateen keskellä makaavia lähes värittömiä Alajokilaakson nurinkäännettyjä peltoja.

Pohjanmaalla on maalattu ainakin Nelimarkasta alkaen ihmisistä tyhjää maisemaa. Vaikka koko näkyvä tienoo, niin kauas kuin silmä yltää, on saanut muotonsa ihmisen toimesta, ei sinne ole edes vahingossa eksynyt maalarin (joka on edelleenkin maalauksensa ja näkymänsä ulkopuolella) lisäksi ketään toista olevaista, ei edes koiraa. Ja vaikka olisikin, niin tuskinpa maalari olisi sitä maalauksensa läpi nähnyt.


Ja mikä ihmeellisintä Keturi onnistui maalaamaan myös keskellä Roomaa päiväsaikaan maalauksia, joissa ei näy ristinsielua. Poikkeuksena näkymä Villa Orsinista, jossa kaukana taustalla olevalla muurilla on muutama pikkuruinen ihmishahmo vähäisillä väritäplillä sutaistuna. Samankaltainen poissaolon läsnäolo vallitsee Keturin teoksissa maalasipa hän sitten Marbellan kujia tai Alajoen jo sinänsä autiota maisemaa.

Keturin maisemamaalaukset antavat vielä mahdollisuuden katsoa maisemaa epämääräisestä etäisyydestä, kuin taiteilijan ja katsojan yksissä tuumin järjestelemän pienoismaailman kuvana. Mutta Keturin lähietäisyydelle zoomatuissa miljöökuvissa, latokompositiossa ja pihapiireissä maalarin tiukkaan rajattu näkökulma ja ekspressiivinen käsiala siirtävät maiseman kaikkialle kokijan ympärille. Taideteos on dynaaminen välitila, ei kenenkään maa, näkyvän ja näkymättömän välillä. Lopulta maalari vie katsojan harvaseinäisen ladon seinustalle, keskelle maisemaa,ja pakottaa näkemään hehkuviksi valoviiruiksi pilkottua visiota säleisten seinien läpi. Tuloksena on Keturin maisemaminimalismia näyttävimmästä päästä vaikka nähtävää ympäristöä on esillä niukanlaisesti.

Katsoja joutuu kuin imaistuksi paikallisen läsnäolon yhteyteen ja tarkastelemaan maalauksen fragmentteja, olevan yksityiskohtia, sellaiselta lähietäisyydeltä että siinä kokee jo aavistuksen materian peruuttamattomasta tympeydestä.


Lainaukset
Tellervo Lahti & Seppo J. Tanninen: Tärkeintä on olla maalari, Seinäjoen Taidemuseoyhdistys 2005.

Alpo Keturi: Ilta, 1966, öljy. Kuva SJT.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti