lauantai 15. huhtikuuta 2017

SUUREN ULKOPUOLEN METSÄSTYS I


Suuren ulkopuolen metsästys on vetänyt vesiperän. Mitään havaintoja ulkopuolelta ei ole, minkäänlaista viestiä ei ole sieltä tullut – kukaan ei ole siellä käynyt. Kuva SJT.


Ihmiset käyvät levolle päivän iloista kylläisinä,
(…) tyhjänä rypäleistä ja kukista ja käsitöistä
lepää markkinatori.
Friedrich Hölderlin


Tuuli tyyntyy ja tienoo hiljentyy iltaan. Ollaan missä tahansa maailmassa kuten maailmassa ollaan. ”Rauha on kauttaaltaan, kadut hiljenevät vähitellen, / vaunut soihtuineen vierivät jyristen.” Ihmiset ovat vetäytyneet asumuksiinsa. Vain puistosta kantautuu luutun ääni – ehkä siellä rakastavaiset kohtaavat tai yksinäinen trubaduuri näppäilee kaihoaan yötaivaan alla. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi jossakin kuvaamansa maailman ulkopuolella. Vaan ei hän ole – hän on yhä tornissaan tai vinttikammiossaan – joka on yhtä ja samaa maailmaa kuin kaikki muukin kokemuspiirissä oleva.

Kyseessä on Friedrich Hölderlinin elegia Leipä ja viini (Brot und Wein), joka on kirjoitettu noin 1800 useampana eri versiona. Ainutlaatuiseksi runoelman tekee se, että se kuvaa jumalten lähdön aiheuttamia tunnelmia maailmassa. Jumalat ovat poistuneet vähin äänin ja hylänneet ihmiset oman onnensa nojaan syvään kosmiseen yksinäisyyteen. Lohdutukseksi ihmispoloille jumalat ovat jättäneet jälkeensä leivän ja viinin mysteerin. Näin arvellaan, mutta tulkinnassa orastaa jo kristillisen ajattelun kaipuu alituiseen lohdutuksen sanomaan. Luultavasti jumalat vain unohtivat leivän ja viinin niin kuin kaiken muunkin.

Jo runoelman ensimmäisessä runossa kokijan – paikalle osuvan vaeltajan – yllättää outo autius ja vierauden tunne. Puiden latvusten ylle noussut kuukin on salamyhkäinen, ja vaikka taivas on tähdistä täysi, se herättää vain hämmästystä. Meistä ihmisistä se ei enää piittaa.

Henkäyskin viriää, puun latvuksissa se tuntuu.
     katso: on meidän maan varjona nouseva kuu
niin salamyhkäinen: ylikiihkeä yö syvä joutuu
     taivaan tähtiä täys, meistä ei piitata voi,
kummana loistaa tuo sekä outona kansojen kesken,
     synkkänä niin yli maan, vuorien huippujenkin.


On koittanut unohduksen yö ja varjomainen nykyaika, jota vallitsee harhaisuus ja tietämättömyys. Vanha maailma on kadonnut jumalten myötä, ja siitä voidaan enää vain runoilla. Adornon mukaan katastrofin jälkeisessä vaikenemisen maailmassa itää jo uuden transsendenssin mahdollisuus. Runoelman 4. runossa tämä mahdollisuus tulee ilme, kun salaman iskun tavoin transsendentti – täydellinen ulkopuolinen – ilmestyy jälleen maailmaan, ”missä se onnea täynnä, ilma kun kirkas on, lyö jylisten näkyviin?” Syystäkin runoilija päättää säkeen varovaiseen kysymysmerkkiin.

Runoilija antaa ymmärtää, että jumalten poistuminen on allegoria läsnäolon puutteelle, joka riivaa nykyaikaa. Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa tekstissään Runoelman taustaksi (1996), että ”moderni aika oli Hölderlinille väliaikaa, jolloin läsnäolo kätkeytyy, mutta jota on yhä mahdollista muistaa kielessä”. Moderni maailma kääntyy varsinaisen läsnäolon ja suoran kokemisen todellisuudesta kohti merkkien maailmaa. Odotetaanko tässä ihmiseksi tulleen Jumalan merkkiä. ”Oi Isä! Sees! Kajahtaa ylt'ympäri tuo ikivanha merkki....” Vaan ilmitulo ei ole kristillinen, huomauttaa Niemi-Pynttäri, ”vaan aivan muuta: kreikkalaisen taivaan kirkastuminen”.

Vaikkakin runoilija kirjoittaa sarjan viimeisessä 9. runossa: ”Poikana Korkeimman, pyhän soihdun tuojana saapuu / tänne se Syyrian mies nyt alas varjojen luo.” Eräässä versiossa runoilija on korvannut tuon kohdan arvoituksellisilla säkeillä: ”...nimittäin henki kotona / ei ole alussa, ei lähteellä. Häntä jäytää kotimaa. / Siirtomaata rakastaa, ja urhoollista unohtamista henki. / Kukkamme ilahduttavat ja metsiemme varjot...” Heideggerin mukaan tässä nousee jo esiin runollisen asumisen teema: ”Yhteisen hengen ajatukset ovat runoavia. Jos henki milloinkaan haluaa tulla ihmiskunnan historian ”hengeksi” tämän maan päällä, täytyy hengen runoavien ajatusten kokoontua ja täydentyä runoilijan sielussa.”

Ihminen ei ole kuin eläin metsässä tai lintu puussa. Ihmisen olemisen muoto on asuminen, ja asumisen poetiikka voi toteutua vain taiteen kautta.


Selittymättömän arvoituksen äärellä on helppo tyytyä kotiinpaluun kuvaukseen. Ilman poissaolon kodittomuutta ei voisi palatakaan. Matkoillaan riutunut henkiparka on unohtanut kreikkalaisen taivaan ja palannut kotiin. Sentään ”kukkamme ilahduttavat ja metsiemme varjot...” Ketäpä ne eivät ilahduttaisi. Henki – ”tietävä tahto” – on kaikkialla kotoisessa asumisen kulttuurin piirissä ja ”runollinen asuminen” voi alkaa, kunhan se ensin on saanut täyden mittansa runoilijan sielussa: ”Se on ihmisen mitta. / Ansioituneena mutta runollisesti ihminen asuu / tämän maan päällä.”

Transsendentaalisen filosofian mukaan on ollut järkevää ajatella, että jotakin on tuolla ulkopuolella (transsendenssi) ja jotakin on täällä sisäpuolella (immanenssi) ulkoisesta maailmasta havaintoja suorittamassa. Havainnointi (transsendoiminen) tapahtuu ikään kuin sisäisen itsen (immanentin) ylittämisenä. Heidegger päätyi kuitenkin hylkäämään transsendenssin vanhentuneena ja ehkäpä turhana jahkailuna. Läsnäolo (täälläolo) on jo aina ylittänyt sisäisen itsensä – täälläolo on jo valmiiksi sielläoloa (Dasein), joka ilmenee ”ajallisessa tapahtumayhteydessään” perusteen poissaolon kautta. Vain suuri ulkopuoli voisi tuon suureen tyhjyyteen rajautuvan perustan täydentää.

Yhä käännämme katseemme sisimpäämme ja tutkailemme sisimpiä tuntojamme, vaikka sellaista ”sisintä” (paikkaa) ei olekaan. Kaikki havainnointi ja tiedostus tapahtuu jo oletetusti siellä tai täällä. Siellä ja täällä ovat sama asia – siis ikään kuin samaa aikapaikkaa. Jos ei ole sisäistä (immanenssia) ei ole ulkoistakaan (transsendenssia). Suuren ulkopuolen metsästys on vetänyt vesiperän. Mitään havaintoja ulkopuolelta ei ole, minkäänlaista viestiä ei ole sieltä tullut – kukaan ei ole siellä käynyt. Syystäkin ulkopuolen ilmenemistä millään tasolla on alettu vahvasti epäillä. Siitä huolimatta metsästys käy yhä kiihkeänä.

Mutta minne menivät jumalat? ”Missä ne nyt ovat? Missä on tunnetut, juhlien kruunut?” Onko kukaan nähnyt niitä, kyselee epätoivoinen runoilija. Yllättäen tähän löytyy vastaus Jorge Luis Borgesin novellista Ragnarök (1959/1969). Kertomus alkaa nasevasti: ”Tapahtumapaikka oli historiallis-kielitieteellinen tiedekunta; päivä oli illassa. Kaikki oli vienosti outoa...” Alakaupungin suunnasta alkoi kuulua äkillistä meteliä, inhimillisiä ja eläimellisiä karjahduksia. Joku huusi: ”Ne tulevat, jumalat tulevat!” Laumasta erkani neljä viisi otusta ja nousi korokkeelle. ”Me kaikki taputimme itku kurkussa käsiämme, vuosisatoja jumalat olivat olleet maanpaossa, nyt ne palasivat.”

Jumalat olivat kehnossa kunnossa. Philippe Lacoue-Labarthe kirjoittaa tekstissään Poismeno (1966) Borgesin jumalhahmoista ammoisten kauhujen ja halujen merkkeinä, sekasikiöinä vailla vertaa, ”joiden myötä ihminen muuttuu siksi mitä ei ole, tukahtuu höyhen- tai karvapeitteen alle, seuraa voimattomana oman äänensä särkymistä rääkäisyksi ja tuntee verensä kylmenevän, kenties aavistaen ruumiinsa jonakin päivänä jähmettyvän patsaan iättömäksi marmoriksi”. Lacoue-Labarthe vertaa Borgesin tarinaa tyyliltään amerikkalaiseen rikosromaaniin, roman noiriin, ja eritoten Dashiell Hammetin dekkareihin.

Tapahtumapaikalla rähjäiset jumalat röyhistelivät rintojaan ja heiluttelivat kynnekkäitä käpäliään – torahampaat, mulatinviikset ja hevosenturvat kielivät olympolaisen rodun rappiosta. Yhtäkkiä jumalat puhkesivat vihellykseen, korinaan ja kaakatukseen. Se sai kirjoittajan seurueineen havahtumaan. Borges päättää tarinan tapansa mukaan iskevän tyylikkäästi: ”Ne olivat ovelia ja julmia kuin vanhat pedot, ne tuhoaisivat meidät oitis jos sääli tai pelko saisi meidät avaamaan niille tien. Tartuimme raskaisiin revolvereihimme (unessa ne ilmestyivät käsiimme noin vain) ja teurastimme jumalat muitta mutkitta siihen paikkaan.”

Tapahtuneen käänteen myötä leivän ja viinin riitti on karannut käsistä ylensyönniksi ja humalahakuiseksi juopotteluksi. Hengen on nähty harhailevan kotitanhuvillaan kännissä kuin käki. Jumalat ovat unohtaneet meidät ja me olemme unohtaneet jumalat. Ulkopuolen löytyminen ratkaisisi perustan ja perusteen ongelman. Voisimme ajatella ajatuksia, jotka ovat ilmiöiden tuolla puolen eli mahdottomia. Runoilijat kirjoittavat usein ylimuistoisista ajoista, mutta silti tuntuu kuin he kirjoittaisivat aina nykyisyydestä – minun ajastani. Mutta ehkä se on vain subjektin ylimielisyyttä.

Mutta sen täytyy myös, edes jotta sen empivän hetken
     pohjan sais jotenkin kestävän myös pimeys,
lahjoittaa unohdus sekä autuas juopumus meille.
     niin sana vuolas kuin rakkauskin uneton
maljat täydemmät sekä rohkeemman elon juoksu,
     myös pyhä muistaminen, yön läpi valvominen.


Friedrich Hölderlin: Leipä ja viini, suom. Teivas Oksala, Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylä 1996.
Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha, suom. Matti Rossi, WSOY 1969
Philippe Lacoue-Labarthe: Poismeno, suom. Kaisan luokka, Tiede & Edistys 4/2016.