perjantai 3. maaliskuuta 2017

ŽIŽEKILLÄ ON ASIAA JA "ASIAA"


Alkuviikko meni hiihdellessä, Žižekin synkkään tuijotukseen törmäsin vain mennen tullen työpöydän kulmalla. Kuva SJT 2017.


Ajatteleminen ja tietäminen eivät ole sama asia. Ajattelu, taideteosten lähde, ilmenee ilman muuttamista ja muodonmuutosta kaikissa suurissa filosofioissa, kun taas tietämisen tärkein muoto on tiede.
Hannah Arendt (Vita activa, s. 172)


Poikkesin viikonlopulla avajaisissa ja huomasin pettymyksekseni, että en kyennet kokemaan esille ripustettuja teoksia taiteeksi. Oliko loskainen vaellus pitkin Pajupuron rantaa pilannut katseeni vai mistä oli kysymys. Tavan mukaan ajauduin avajaisista paikalliseen Pubiin taidepuhetta pitämään. Kotiin palattuani huomasin lainanneeni Slavoj Žižekin kirjan Pehmeä vallankumous (2009). Alkuviikko meni hiihdellessä, Žižekin synkkään tuijotukseen törmäsin vain mennen tullen työpöydän kulmalla. Sitten iski vasempaan pakaraan ankara noidannuoli. Ei muuta kuin pari päivää lepoa Žižekin kanssa, jos sitä voi levoksi kutsua. Heti kirjan avattuani Žižek alkoi purkaa näkemiseen ja kokemiseen liittyviä ongelmiani.

Taide ja tiede toimivat sublimaationa ”katkaisemalla ihmisten uppoutuneisuuden siihen elettyyn kokemukseen, joka heillä on todellisuudesta”, Žižek huomauttaa. Tiede sublimoi abstraktion tuomalla (loihtimalla) todellisuuden piiriin uutta todellisuutta, joka usein on taidettakin mielikuvituksellisempaa ja arveluttavampaa, kuten atomipommi, biologiset aseet, geenimuuntelu jne. Žižekin lacanilaista eetosta seuraten taide askartelee eletyn todellisuuden piirissä ja nostaa siitä esiin objekteja ”Asian tasolle”. Esimerkkinä Žižek mainitsee Duchampin, jonka ”pisoaari taideobjektina muunsi olemuksellisesti pisoaarin aineellisuuden Asian ilmenemismuodoksi”. (Tässä yhteydessä AsiaLacanin teksteistä tuttu la Chose – on siis taiteen asialla.)

Tiede vie sublimaation täydellisyyteen saakka ja katkaisee lopulta Asialta kaulan. Tuloksena on tavanomaista elettyä todellisuutta, olipa sen ilmenimismuoto ollut alkujaan miten fantastinen tahansa. Kuten vaikkapa kuulennot. Todellisuutena sekin ilmiö uppoaa eletyn kokemuksen arkipäivään. ”Huh heijaa, pitääkö tässä taas lähteä kuuhun, vasta viime kuussahan kävin siellä.” Kun taas taiteessa sublimaatio jää vajaaksi ja keskeneräiseksi, ja juuri tämä sublimaation epätäydellisyys mahdollistaa taidekokemuksessa niin Asian arvokkuuden kuin kantilaisen ylevyyden elämyksenkin.

Taidekokemuksen onnistuminen edellyttää myös katseen epätäydellisyyttä ja katseen harhautumista (eksymistä) välimaastoon ohi tyrkyllä olevien kohteiden. Asiaa selventääkseen Žižek kertoo miten hän erään kerran tarkasteli kahden peilin avulla takaraivolleen ilmestynyttä ylimääräistä nystyrää. (Isoäitini epäili ja tiesi, että sellaisen (äly)nystyrän saa liiallisesta ajattelemisesta, mikä tässä tapauksessa sopii kuvaan.) Peilien kautta Žižek näki itsensä oudosta näkökulmasta, jossa oma kuva ei katsonutkaan takaisin, vaan esittäytyi maailmaan vetäytyneenä vieraana objektina. Myös hänen katseensa tuntui paenneen jonnekin, ikään kuin joku olisi varastanut sen.

Samalla tässä karanneessa katseessa, kuten Žižek huomauttaa, näyttäytyi näkymätön Asia eli tuo Lacanin vihonviimeinen objekti a, joka on (aina) tiedostavan havainnon ytimessä, mutta joka jää katseelta näkymättömäksi, kuten jää itse katsekin. objekti a on tietysti myös kuulohavainnossa jo ennen kuin pihaustakaan on kuulunut. Bernard Baasin mukaan ”tuo kumma ääni (objekti a) on yhtaikaa vieras ja vieraannuttava: se on vieras, koska se ylittää symbolisten jäsentymisten tutun järjestyksen ja vieraannuttava (ja samalla ahdistava), koska se kutsuu subjektia asettumaan alttiiksi tyhjyydelle (olemisen puutteelle), josta se on peräisin”.

Heideggerin käsite ”virittyneisyys” ammentaa (luultavasti) tuosta samasta ”olemisen puutteen” lähteestä. Ihminen on (aina) jo valmiiksi merkityssuhteessa maailmaan jonkin mielialan – ”virittyneisyyden” – kautta. Ja kuten filosofi huomauttaa, ”täälläolo” huonossa vireessä on vain taakaksi. ”Se, että mielialat voivat mennä piloille ja vaihdella, tarkoittaa vain, että täälläolo on aina jo jollakin mielellä.” Huonostakaan mielialasta ei voi luopua, sen voi vain korvata toisella mielialalla. ”Mieliala on ontologisesti täälläolon alkuperäinen olemistapa, jossa se on avattu itselleen ennen mitään tietämistä ja tahtomista ja niiden avaamisulottuvuuden tuolle puolen”, kuten Heidegger kirjoitta teoksessaan Oleminen ja aika (2000).

Mielialan ”virittyneisyys” resonoi objekti a:n tavoin ihmisen maailmasuhteessa jo ennen ”tietämistä ja tahtomista”. Ja vielä kerran filosofi teroittaa: ”Ja sitäpaitsi, mielialan herraksi ei koskaan tulla vailla mielialaa, vaan aina vastakkaisen mielialan avulla.” Virittynyt mieliala on avautunut maailman tiedostamiselle ja käsittämättömän ymmärtämiselle, jolloin ”eksistoiva täälläolo voi ymmärtämisen pohjalta kehittää erilaisia näkemistavan, ympärilleen näkemisen ja pelkän katseen tarkentamisen mahdollisuuksia”. Katseessa huomio kiinnittyy aina johonkin, ja joksikin nähdyn voi korvata vain näkemällä jotakin muuta. Mutta voiko huonon katseen korvata, kuten huonon mielialan, jollakin paremmalla katseella?

Huonon mielialan korvaaminen paremmalla on tuttu juttu. Mielialan oikut oppi jo lapsuudessa. Kun isoäitini sanoi, ”mitä siinä murjotat, nyt ollaan iloisella mielellä”. Ja hepskukkuu, kuin taikasauvan iskusta oltiin iloisia kuin keväiset peipposet. Mutta entä katse, miten se korvataan toisella katseella. Ja mikä takaa, että se toinen (uusi) katse on yhtään sen parempi kuin vanhakaan. Millaiset ovat hyvän katseen kriteerit, kannattaako kiinnittää huomiota syvyysnäön terävyyteen vai harhailevaan suurpiirteisyyteen, havainnon kirkkauteen vain impressionistiseen suttuisuuteen. Mieliala on sentään yksinkertainen juttu, tiedän siltä istumalta, miltä tuntuu. Mutta jos joku kysyy, mitä näkyy, alan kuin idiootti luetella tienoossa lojuvia esineitä ja niitä paimentavia olioita. Tuollaisella luettelolla ei ole mitään tekemistä näkemisen kanssa.

Seuraavaksi Žižek käsittelee Absoluutin ilmenemistä taiteessa. Onko tällä Absoluutilla jotakin tai mitään tekemistä Asian ja/tai objekti a:n kanssa, sitä en osaa tässä vaiheessa sanoa. Žižekin mukaan Absoluutti ilmenee ”niinä ylevinä hetkinä, jolloin jokin yliaistinen ulottuvuus loistaa läpi arkisen todellisuutemme”. Nyt ollaan aivan asian (ja Asian) ytimessä. Platonin tunnetut ontologiset tasot olivat ”ideat, niiden aineelliset kopiot ja kopioiden kopiot”. Aineellinen todellisuus – aistimaailma – ilmenee (aistimaailman ja taivaidenkin ulkopuolisten) ikuisten ideoiden kopioina – ja taide näiden kopioiden kopioina. Syystäkin Platon hylkäsi taiteen kuuluisalla tokaisullaan, että taide on kelvoton tapa tuottaa lisää todellisuutta, jota jo muutenkin on liikaa. Tai jotakin sinne päin.

Tässä päättelyketjussa jää huomaamatta se, kuten Žižek huomauttaa, ”että Idea voi ilmetä vain siinä etäisyydessä, joka erottaa arkisen, aineellisen todellisuutemme (toinen taso) sen kopiosta”. Aineellisen objektin kopio ei viittaa eikä väitä olevansa itse kopioitu objekti, vaan sen idea. Ja näin taiteessa (kopion kopiossa) on jotakin enemmän kuin alkuperäisessä, se saa Idean ilmenemään ja näyttäytymään. Ei ihme, että pelkkä ajatuskin sai Platonin suivaantumaan. Žižek viittaa Lacaniin: ”Taide (kopion kopiona) ei kilpaile aineellisten objektien kanssa, jotka ovat ”suoria” ensimmäisen tason kopioita Ideasta. Pikemminkin taide kilpailee itse yliaistisen Idean kanssa.”

Wau! Nyt on pakko saada happea ja lähteä hiihtämään. Perskules, unohdin että minullahan on pakara hyytynyt ja koko vasen lonkka jumissa. No, ehkä varovaista kävelyä postilaatikolle ja takaisin. Vaan Žižek puhuu ja puhuu – on vaikea kuvitella, että hän olisi tämän tekstin kirjoittamalla kirjoittanut. Voisin viettää seuraavat kymmenen vuotta Žižekin tekstien parissa. Avaisin kirjan summittaisesta kohdasta ja kirjoittaisin kommentteja. Aihepiirit eivät loppuisi, sillä jo tämän kirjan puitteissa Žižek ratkaisee Lähi-idän kriisin, selvittää Euroopan tulevaisuuden, setvii psykoanalyysin mahdollisuuksia kyberavaruudessa, pui eettisen väkivallan olemusta ja kansallisvaltion ongelmia sekä katkaisee reaalisen kierteen ja toteaa siinä ohessa kaikki ihmiset zombeiksi. Vain muutaman rusinan tattaripuurosta poimiakseni.

Mutta miten siinä käy mielialan, kun se on nyt jo pohjalukemissa. On ryhdyttävä pikapikaa kirjoittamaan terapeuttista runontynkää hilatakseni sen takaisin räystään reunalle. Žižekin – kuten muunkin filosofian – ongelma on se mielipideavaruus, jonne me ihmiset olemme itsemme ahtaneet. Siellä ei ole tilaa muuta kuin toisille korvaaville mielipiteille. Perimmältään me olemme samaa mieltä (lähes) kaikesta, tosin eri syistä ja ehkä joskus eri näkökulmistakin. Näin me saamme aikaan väittelyä ja suunnattomasti lisää kaiken tukkivaa mielipidekaaosta. Mikään ongelma ei tule sitä kautta ratkaistuksi muuta kuin vahingossa sattuman toimesta. Voimme vain uneksia Rilken lanseeraamasta kokonaisvaltaisesta tiedostuksen intersubjektiivisesta ”sisäavaruudesta”.

Kaikki tuntevat keinon päästä siitä eroon, mutta silti kukaan ei halua päästää siitä irti, ikään kuin umpikujassa pysyminen tarjoaisi jotain patologista libidinaalista tyydytystä.
Slavoj Žižek


Slavoj Žižek: Pehmeä vallankumous, suom. Janne Porttikivi, Gaudeamus 2009.
Martin Heidegger: Oleminen ja aika, suom. Reijo Kupiainen, Vastapaino 2000.
Bernard Baas: Asia, ääni ja aika, suom. Kaisa Sivenius, Loki-Kirjat 2008.

3 kommenttia:

  1. Terve seppo.

    Mikäs muu kokemushorisontin tuolla puolen ku mittelee kuin juuri objekti a ja juuri sitähän on kiehtovaa yrittää tavoitella, se pitää meidät liikkeessä. Niin taiteilijat, tieteilijät, filosofit kuin jokamiehetkin. Siksi näitä blogejakin kirjoitamme seppo! Kun kirjoitin tuosta de Mellosta blogissani Sinistä poikaa aiemmin, obekti ahan sielläkin kummitelee, siellä öisessä paukahduksessakin. Käys kattoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...objekti a on puutetta liikuttava "objekti". Sen kanssa tässä on elettävä.

      Poista
    2. Nyt vasta huomasin kommenttisi. Ehkäpä se on juuri tuo objekti a, joka saa houkuteltua ideat esiin / erilleen jokapäiväisistä objekteista eli esineistä. Sain sen käsityksen Baasin tekstistä, että ilman objekti a:ta esim. huutajan ääni jäisi kokonaan kuulumatta, vaikkakin sellaista äänetöntä huutoa on vaikea kuvitella! No, monia muitakin asioita ja "asioita" on vaikea kuvitella, siitä huolimatta ne eivät ole vähemmän olevaisia.

      Poista