keskiviikko 16. elokuuta 2017

KUKA VIIMEKSI NAURAA


No shit! Kuva SJT.


Oi, huokasi tyttö, Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä löydä kotiamme.
Zacharias Topelius


Penkkiurheilijaelämää

Tänä kesänä on TV:stä tullut urheilua aivan liikaa, vaan pakkohan ei ole sitä katsoa. Katsoin kumminkin. Kalevan kisat kisattiin niin lähellä, että kannustushuudot kuuluivat avoimesta ikkunasta. Ihmettelin naisurheilijoiden tapaa läimiä kämmenillään reisiään ankarasti ennen urheilusuoritusta. Onko se jokin virallinen metodi vai meemin tavoin urheilumaailmaan levinnyt pakkomielle.

Varsinkin vanhemmilla naisilla on ollut tapana kiihtyneessä tilassa ”mäiskiä kämmenillä reisiinsä”. Tässä muodossa toimenpiteen tuntee Kielitoimiston sanakirjakin, vaikka ei annakaan sille mitään selitystä. Kun lapsuudessani kylän ämmät alkoivat mäiskiä reisiinsä, me kakarat pakenimme metsään ja tulimme takaisin vasta iltahämärissä. Varmuuden vuoksi.

Nyt olen joutunut seuraamaan myös Lontoon MM-kisoja tarkistaakseni, onko reisien mäiskiminen kansainvälinen ilmiö. Ei ole, se on heti sanottava. Kaikenlaista outoa elettä ja tointa eri maiden urheilijat ennen suoritusta harjoittavat, mutta reisien mäiskimistä en havainnut. Joten kyse on ilmeisesti suomalaiskansallisesta perinteestä. Kaunista katsottavaa se ei ole, mutta perinteet kunniaan, olivatpa ne miten älyttömiä tahansa.

Suomalaisilta mainiosti (nuivasti) sujuneiden MM-kisojen motoksi on noussut tokaisu: ”Näin tällä kertaa!” Siinä ikään kuin vihjataan, että muitakin kertoja on tulossa ja silloin asiat ovat toisin. Ehkä tämä lievennys estää suomalaista mitalinnälkäistä penkkiurheilijaa menemästä äkkipikaisesti hirteen. Siinä köyttä rasvatessa muistuu mieleen, että keskiolut ja lenkkimakkara tasoittavat ja lyhentävät sopivasti pitkääkin elämää.

Usein unohtuu vanha hokema, että urheilussa voittoa tärkeimpää on rehti kilvoittelu. Ja ketkä sen rehdimpiä ovat kuin suomalaiset. Eivät ketkään. Sitä paitsi voittajalle ei riitä mikään, hän himoitsee yhä vain uusia voittoja – kolmas sijakin on ankara pettymys. Katsokaa vain noita lyötyjen entisten voittajien myrtsejä naamoja Lontoon taivaan alla. Kun taas häviäjälle saattaa hyvinkin riittää yksi kunnon rökäletappio.

Kiihkomieliset urheilujohtajat lietsovat nuorison alttiisiin mieliin, että täydellinen antautuminen urheilulle johtaa tuloksiin – ja lopulta unelmat toteutuvat. Esimerkiksi tarjotaan menestyneiden urheilijoiden jorinoita. Se on suuri valhe. Jokaista menestyjää kohti on kymmenentuhatta epäonnistujaa. Joten oppikaamme rakastamaan epäonnistumista – tehkäämme siitä voima ja tie tiedostavaan elämään. Sen sijaan, että huudamme kurkku suorana lisää rahaa ja resurssia kilpaurheilulle.

Voittajat itkeköön, sanoi Laozi jo yli 2000 vuotta sitten. Urheiluväkeä viesti ei ole vieläkään saavuttanut. Tätä kirjoittaessani miesten keihäänheiton loppukilpailu on parhaillaan menossa, joten täällä vinttikammiossa ei vielä ole tietoa miten siinä käy. Puhkeammeko itkuun vai räjähdämmekö nietzscheläiseen nauruun – häviäjien räväkkään hekotukseen.


Jotakin aivan muuta

Viluinen on kesä ollut Tukholmassakin, joten maineikas Allsång på Skansen ei ole oikein noussut siivilleen, vaikka monet ruotsalaistähdet ovat lavalle kivunneetkin. Alkukesästä itse Tomas Ledin yritti piiskata yleisöön hurmosta mutta turhaan. Hän ei uskaltanut esittää ikihittiään Sommaren är kort, mikä oli viisastakin, kun ottaa huomioon millaista suvinen sää on ollut. No, lyhytkin kesä olisi ollut parempi kuin ei kesää ollenkaan.

Kesän mittaan on tunnelma kuitenkin Skansenilla parantunut. Siitä ansio menee kokonaan naisten nimiin. Mukavasti pulskistuneen (kuten me ruotsalaiset sanoisimme) Lisa Nilssonin äänessä on yhä taikaa. Samoin on laita Lisa Ekdahlin – tuon lähes eteerisesti väreilevän henkiolennon. Suomesta ei sellaista naistyyppiä löydy lainkaan – täällä niin naiset kuin miehetkin tarpovat polviaan myöten reaalitodellisuudessa.

Mutta lopullisen niitin kesän kavalkadiin löi The Sounds yhtyeen huikea laulusolisti Maja Ivarsson – nuuskaavaa tuhma tyttö Skånesta. Tuhmat tytöt tulevat Skånesta – miten heitä ihailenkaan!

Lisa Ekdahlin uusin levy När alla vägar leder hem on suorastaan provokaatio. Ekdahl väittää kaikkien teiden johtavan kotiin, vaikka aikojen alusta saakka on tiedetty, että kaikki tiet johtavat Roomaan. Kukaan muu kuin ruotsalainen – sfääreissä leijuva Lisa Ekdahl – ei uskaltaisi nykypäivän spektaakkelissa sanoa mitään tällaista. Hän olisi ollut kuin kotonaan Topeliuksen fantasiassa Koivu ja tähti – tuossa karmeassa kärsimysnäytelmässä, jolla alakouluaikojani piinattiin.


No shit!

Aamu-TV:ssä haastatellaan uutta USA:n kirjeenvaihtajaa. Mikä siellä erityisesti kiinnostaa? No, erityisesti kiinnostaa tavallisen ihmisen elämä, miten esimerkiksi tavallinen perheenäiti kokee amerikkalaisena olemisen. Niin syvältä me olemme sosiaalisen myötähäpeän syömiä, että kukaan ei uskalla ääneen sanoa, mikä häntä oikeasti kiinnostaa. Camoon, ei ketään kiinnosta tavallisen ihmisen elämä – ei edes tavallista ihmistä.

Täällä Villenraitillakin eletään suurimman osan aikaa tavallista elämää. Mutta eihän se ketään kiinnosta – tavallisen Tannisen elämä. Tänne Art House Angstilaan tullaan nimenomaan katsomaan vinttikammiossa epätavalliseksi itsensä meditoineen Tannisen taidetta. Ehkäpä samalla halutaan nähdä sekin, että onko se niin hullu kuin kaupungilla kerrotaan. Ja hitto soikoon, mistä minä tietäisin, mitä tavallinen elämä on – missä minä sellaista olisin nähnyt. En missään!

Maailma on epäonnisille omistettu. Maailma on aina oleva hullu, ja ne jotka luulevat sen parantavansa ovat hulluista hulluimmat.
Voltaire

 

tiistai 8. elokuuta 2017

RAJAPINNAT KOHTAAVAT


Art House Angstila ilta-auringon hehkussa. Tiina Asunmaan maalarinaisten jäljiltä talo on puhjennut aivan uuteen väriloistoon. Talon vanha nimikin on alkanut vaikuttaa kuppaiselta oksymoronilta. Kuva SJT 2017.


Yhteisöelämä on jatkuvasti kurjistunut kulkiessaan olemisesta ja toiminnasta omistamiseen, jonka viimeisenä vaiheena on pelkkä ”näkyminen”.
Jussi Vähämäki


Nykyajan ylikuumentuneen todellisuuden ja sosiaalisen median paineessa myös taide taiteena on alituisen säätämisen kohteena. Taiteena tarjoillaan kaiken sortin sijaistoimintaa – taiteen näköistä korviketta. Milloin mistäkin mediakeitoksesta ponnahtaa esiin uusi ilmiö, joka juuri nyt on ”kuuminta uutta”. Tärkeintä on, että se on helposti kulutettavaa ja että siitä saadaan nopeasti kaikki irti.

Taiteen kenttää ohjastetaan uusin keinoin. Kulttuurilautakunnat ovat kadonneet ajat sitten. Tilalle saatiin ensin vapaa-ajanlautakunnat ja nyt lopun aikoina esiin ovat putkahtaneet ”hyvinvointilautakunnat”. Näin on vähin äänin siirrytty taiteen – sivistymisen ja valaistumisen – tieltä viihtymisen ja askartelun valtaväylälle.

Myös taidemuseot ja -galleriat ovat ryhtyneet noudattamaan tätä yhteisöllistä viitoitusta. Toimintatuet tulevat yhteiskunnan kassasta, joten on syytä rientää sinne, missä kuvitellaan kaikkien muidenkin olevan. Jos missä niin taidemaailmassa halutaan olla ajan hermolla. Taannoin media levitti jonkin gallupin tuloksena uutista katutaiteen uudesta tulemisesta.

Jo seuraavana päivänä johtavat taidemuseot ilmoittivat olevansa katutaiteen asialla. Kulttuuritoimijat yllyttivät taiteilijoita käymään katujen ja rakennustyömaiden aitojen kimppuun. Ehtipä se ennen kunnallisvaaleja erään puolueen ohjelmaankin. Vaan muutamassa kuukaudessa into laantui ja katutaiteilijat katosivat kylmiltä kaduilta.

Maalaustaiteen teoksilla näyttelypaikkaa hakiessa saa kieltävän vastauksen, jossa vedotaan uuteen näyttelystrategiaan, jonka puitteissa etsitään uusia taidemuotoja – teoksia joissa rajapinnat kohtaavat. Usein näyttelyissä näkeekin teoksia, joista rajapintojen kahnaus on hävittänyt niin teoksellisuuden kuin taiteenkin. Mutta yleisö saakoon, mitä yleisö haluaa – tai mitä yleisön kuvitellaan haluavan.

Millaista taidetta yleisön – taiteen kokijan – ylipäätään pitäisi haluta. Olen tehnyt pitkän uran kuvataiteen ammattilaisena enkä silti tiedä, mitä haluan. Toivon saavani nähtäväkseni ja koettavakseni hyvää ja yllätyksellistä taidetta. Ei tulisi mieleenikään lähteä keneltäkään taiteilijalta haluamaan yhtään mitään. Ja näin luulen olevan muidenkin yleisöön lukeutuvien laita.

Miten tämä ohjastaminen vaikuttaako sitten taiteeseen. Ainakin apuraha-anomukset muotoillaan niin, että ne tyydyttävät avustuksia jakavien lautakuntien säätäjiä. Ehkä taidetta silti tehdään niin kuin sitä on aina tehty – taiteen ehdoin. Ja kaikki ovat tyytyväisiä, paitsi ne tien oheen jääneet, joilta ei koskaan kysytä mitään.

Uutta taideilmiötä odotellessa!


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 9.8.2017.


Muutama lisähuomio:

Nämä taidetoimijoiden lanseeraukset uuden taideilmiön etsinnässä ovat kuitenkin varsin nössöä luritusta – ei noilla määreillä uutta luovaa innovaatiota löydy. Kannattaisi vapauttaa kielenkantimet vanhoista käytännöistä ja turhasta jahkaamisesta – ja antaa eetoksen laulaa. Mallia voisi ottaa vaikkapa Charles Jencksin linjanvedosta, jota lukiessa näkee sielunsa silmin uusien ajatusten törmäilevän tajunnan laajentuneessa avaruudessa. Jencksin ajeerauksessa rajat kaatuvat ja pinnat paukkuvat, tekee mieli tarttua saman tien pensseliin, kynään, hakuun, harjaan tai mihin tahansa kättä pidempään:

Kompleksisuus on teoria siitä, miten vuorovaikutuksessa olevat komponentit voivat saavuttaa emergentin organisoitumisen, kun ne (lisäämällä energiaa, materiaalia, tai informaatiota) työnnetään kauas tasapainotilasta järjestyksen ja kaaoksen väliselle kynnykselle. Tämä tärkeä raja tai kynnys on kohta, jossa systeemi usein hyppää, jakautuu tai on luovasti vuorovaikutuksessa uudella epälineaarisella, arvaamattomalla tavalla (Heureka-hetki) ja jossa uutta organisoitumista voidaan pitää yllä feedbackilla ja jatkuvalla energian lisäämisellä. Tässä prosessissa laatu emergoituu spontaanisti itseorganisoitumisena, merkityksenä, arvona, avoimuutena, fraktaalisina malleina, puoleensa vetävinä muodostumina ja (usein) kasvavana kompleksisuutena (suurempana vapauden asteena). (suom. Pekka Passinmäki)


Sellainenkin tosiasia on päässyt unohtumaan, että juuri maalaus taideteoksena ja maailmoivana oliona on silkkaa reaalitodellisuuden ja imaginaarisen rajapintaa. Maalaus maalauksena – ilman mitään esittävää tukiverkkoa – on vedenpitävä todistus rajan olemassaolosta, ei jonkin päättymisen vaan pikemminkin jonkin alkamisen pintana. Värien taide – maalin levittämisen käytäntönä – on yhä kumouksellisinta toimintaa, jota pienten valaistumisien polulla voi harjoittaa. Ehkäpä kerta hutkauksella valaistuneet eivät maalaustaidetta harjoitakaan.

Maalaus tarjoaa yhä mahdollisuuden kurkottaa intentionaalisuuden tuolle puolen ja nähdä mitä tahansa ”suurempana vapauden asteena” – niin vaikeaa kuin se onkin. Vuosikausia olen seurannut ihmisiä, jotka vierailevat täällä Art House Angstilassa. Suurin osa kävijöistä hakee epätoivoisesti pelastavaa esittävää (kerronnallista) ainesta maalauksistani. Usein joudun auttamaan keksimällä jonkin tarinan näkemisen tueksi, jota angstin partaalle ajautunut maalausteni kokija pääsee järjissään talosta ulos.

Tämän päivän näyttelyissä nähtävä taide on usein ohentunut ”taiteesta” ohueksi kuin vuoristoilma. Sellaisen kuvitellaan olevan ihmiselle hyväksi – se tuottaa hyvinvointia ja pidentää jopa ikää. Mikä minä olen siitä mitään sanomaan. Voin jo nyt hyvin kuvitella sellaisen tulevaisuuden, jolloin taide tai paremminkin taidekokemus on kadonnut maailmasta. Vanhat taideteokset roikkuvat yhä museoiden seinillä, mutta ne synnyttävät vain lievää hybristä ja sekalaisia tunnereaktioita (affekteja). Sellainen taide voidaan aivan hyvin korvata joillakin pillereillä – sellaisia varmaan on jo.


Charles Jencks: Complexity Definition and Natures Complexity, 1997.
 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

TÄRKEINTÄ ON OLLA MAALARI


Alpo Keturi Alajoen henkeäsalpaavassa maisemassa kesällä 2001. Kuva SJT.


Meillä on tehtävä: käsittää tämä katoava maa niin syvälti ja niin intohimoisesti, että sen olemus syntyy meissä uudelleen, ”näkymättömänä”.
Rainer Maria Rilke


Jos ei satu olemaan maalari, niin toiseksi tärkeintä on olla maalarin ystävä, kuten Nietzsche eräässä tokaisussaan todisti. Kun Alpo Keturista ryhdyttiin tekemään kirjaa joskus 2004 vaiheilla, olin sekä maalari että maalari Alpo Keturin ystävä. Alpo oli ehdottanut minua kirjan maalauksia käsittelevän osan kirjoittajaksi, vaikka tuolloin minua pidettiin lähinnä vaikeatajuisena sekopäänä. Kirjan elämäkerrallisen puolen kirjoitti Tellervo Lahti.

Ehkä Alpo päätteli, että minä saatoin olla se viimeinen mahdollisuus löytää hänen taiteestaan muutakin kuin lakeusmaalarin. Ei minulla ollut mitään lakeusmaisemia vastaan, päinvastoin ihailin (salaa) antautumista niin valtavan tyhjyyden kuvaamiseen. Huomasin tuota pikaa, että maisemamaalauksissa Keturi ei seisonut muiden lakeusmaalareiden tavoin näkymän laidalla, vaan hän oli sijoittanut maalarinkioskinsa keskelle maiseman avaruutta – toisinaan jopa hataraan latoon, jonka oviaukosta ja seinänraoista hän antoi tienoon näyttäytyä.

Modernin aikakauden kumoukselliset filosofit (mm. Heidegger, Merleau-Ponty, Deleuze) olivat päättäneet hätistää maailmaa ulkopuolelta tarkkailevan ihmisen pois subjektiivisen yksisilmäisestä tähystyspaikastaan, jossa hän oli piileksinyt hamasta perspektiivin keksimisestä lähtien, takaisin ihmisten ja elämän keskipisteeseen. Silmän viisaudesta lihan viisauteen, kuten Maurice Merleau-Ponty asian ilmaisi havainnon kehollisuutta korostaessaan.

Kun maailmaa ei voinut enää katsoa ulkopuolelle sijoitetun (jumalan) silmän näkökulmasta avautuvana tilana, oli sitä siirryttävä tarkastelemaan kaiken olevan keskeltä, elävän elämän pirstoutuneista näköpisteistä. Tai kuten Rosi Braidotti kirjoittaa Gilles Deleuzen subjektikritiikistä: ”Toisin kuin kartesiolaisessa maailmassa, jonka täyteys on osoitus tyhjyyden kauhusta, Deleuzen maailmassa ei tehdä eroa sisäisen ja ulkoisen tilan välille eikä järjen piiriin kuuluvan ja sen ulkopuolisen välille. Tässä maailmankaikkeudessa 'minä' menettää etuoikeutetun perspektiivinsä luomakuntaan.”

Ennen perspektiivin keksimistäkin oliot ja asiat mahtuivat kyllä maailmaan; ne olivat kuvamaailmassa kiinni ilman välitilaa, väliötä, jossa fransiskaanimunkki Bonaventura koki kaltaisuuden kehkeytyvän. Perspektiivin ankara järjestys venytti olioiden välille etäisyyden ja syöksi katsojan kauas kuvan ulkopuolelle. Kunnes moderni taide tempaisi jälleen oliot perspektiivin sektorilta ja ripotteli ne pelkiksi fenomeeneiksi katsojaparan ympärille.

Alpo Keturi: Vanha lato, 1974, öljy. Kuva SJT.


Keturi opiskeli ja työskenteli nuoruudessaan Helsingissä, kuten niin monet muutkin ”alueilta” lähteneistä maalareista. Nykyään tulee jopa oikeiden uutisten jälkeen lyhykäisesti ”uutisia alueilta” – siis sieltä tyhjyydestä. Keturi maalasi jo 1950-luvulla Suomi-Filmissä seinänkokoisia elokuvajulisteita, joten hänestä olisi voinut tulla Suomen Rosenquist jos Suomi olisi ollut jossakin muualla kuin Suomessa.

Keturi palasi Pohjanmaalle kuvataiteen mustaan aukkoon, josta minkäänlainen lähtönopeus ei riitä ylittämään singulariteetin rajaa. Asutaan siellä ja täällä, vaan ei kenenkään kanssa samassa maassa. Ja kaikesta huolimatta se tuntui (ja tuntuu kai yhä) ikään kuin suurelta etuoikeudelta.

Tästä näkökulmasta katsottuna taiteilijalla ei ollut juuri minkäänlaisia vapauksia; häntä orjuuttivat yhtä lailla 'ismejä' ohjastavat taidekriitikot, epävakaat asiantuntijat, erilaisiin lautakuntiin naamioituneet taiteen 'ostajahankkijat' kuin myös ymmärtämisensä ympyröihin juuttunut taideyleisökin. Varsinkin 'mediassa' avoimen ihmettelyn korvasi (ja korvaa edelleenkin) kaikkea tirkistelevä uteliaisuus ja kaiken selittävä lörpöttely.


Keturin kanssa kirjan tekeminen oli helppoa ja hauskaa puuhaa – häneltä eivät kaskut kesken loppuneet. Tärkeintä oli olla maalari, muut välttämättömyydet tulivat vasta sen jälkeen. Kuten esimerkiksi mattojen pudistelu, jota Alpo kerrankin paikallisen iltapäivälehden gallupissa kehui harrastavansa. Vaimo Salli kimpaantui kotona lehteä lukiessaan, kun matot olivat yhä pudistelematta, eikä Alpoa ollut näkynyt kolmeen päivään

Jo varhaisista teoksistaan alkaen Keturi maalasi öljyväritekniikalla pehmein hillityin sävyin vuorotellen niin esittävää kuin abstraktiakin maalausta. Muiden lakeusmaalareiden lähes aineettomasta ideamaailmasta poiketen Keturi maalasi lähietäisyydeltä lyhyillä selkeillä vedoilla ruohomättäiden ja heinänkorsien robustista struktuuria tavoitellen.

Tämä värin alisteisuus atmosfäärin ja maalauksen kokonaisharmonian vaikutukselle näkyy jopa Keturin myöhemmin Italiassa työstämissä maalauksissa, vaikka niiden taustalla hehkuu kuuma välimerellinen auringonpaiste. Palmujen ja pinjojen varjot on pensselöity samoilla sävyillä, joilla saattoi yhtä hyvin kuvata syksyisen räntäsateen keskellä makaavia lähes värittömiä Alajokilaakson nurinkäännettyjä peltoja.

Pohjanmaalla on maalattu ainakin Nelimarkasta alkaen ihmisistä tyhjää maisemaa. Vaikka koko näkyvä tienoo, niin kauas kuin silmä yltää, on saanut muotonsa ihmisen toimesta, ei sinne ole edes vahingossa eksynyt maalarin (joka on edelleenkin maalauksensa ja näkymänsä ulkopuolella) lisäksi ketään toista olevaista, ei edes koiraa. Ja vaikka olisikin, niin tuskinpa maalari olisi sitä maalauksensa läpi nähnyt.


Ja mikä ihmeellisintä Keturi onnistui maalaamaan myös keskellä Roomaa päiväsaikaan maalauksia, joissa ei näy ristinsielua. Poikkeuksena näkymä Villa Orsinista, jossa kaukana taustalla olevalla muurilla on muutama pikkuruinen ihmishahmo vähäisillä väritäplillä sutaistuna. Samankaltainen poissaolon läsnäolo vallitsee Keturin teoksissa maalasipa hän sitten Marbellan kujia tai Alajoen jo sinänsä autiota maisemaa.

Keturin maisemamaalaukset antavat vielä mahdollisuuden katsoa maisemaa epämääräisestä etäisyydestä, kuin taiteilijan ja katsojan yksissä tuumin järjestelemän pienoismaailman kuvana. Mutta Keturin lähietäisyydelle zoomatuissa miljöökuvissa, latokompositiossa ja pihapiireissä maalarin tiukkaan rajattu näkökulma ja ekspressiivinen käsiala siirtävät maiseman kaikkialle kokijan ympärille. Taideteos on dynaaminen välitila, ei kenenkään maa, näkyvän ja näkymättömän välillä. Lopulta maalari vie katsojan harvaseinäisen ladon seinustalle, keskelle maisemaa,ja pakottaa näkemään hehkuviksi valoviiruiksi pilkottua visiota säleisten seinien läpi. Tuloksena on Keturin maisemaminimalismia näyttävimmästä päästä vaikka nähtävää ympäristöä on esillä niukanlaisesti.

Katsoja joutuu kuin imaistuksi paikallisen läsnäolon yhteyteen ja tarkastelemaan maalauksen fragmentteja, olevan yksityiskohtia, sellaiselta lähietäisyydeltä että siinä kokee jo aavistuksen materian peruuttamattomasta tympeydestä.


Lainaukset
Tellervo Lahti & Seppo J. Tanninen: Tärkeintä on olla maalari, Seinäjoen Taidemuseoyhdistys 2005.

Alpo Keturi: Ilta, 1966, öljy. Kuva SJT.



torstai 13. heinäkuuta 2017

MAISEMA SUVIYÖSSÄ


Vanha korpi, öljy, 1974. Kuva SJT.


Olen nähnyt maaseudun, onneksi, vielä silloin kun se oli maaseutua, kun se oli kunnossa.
Veikko Vionoja


Kirjoitin kritiikin K. H. Renlundin museon 1999 kokoamasta Veikko Vionojan 90-vuotisnäyttelystä. Jutun otsikoksi olin pannut Pohjalaismaisema pirtin ikkunassa, mutta lehden toimituksessa se oli korjattu vetävämmäksi: Vionoja on vanginnut pohjalaisuuden kuviinsa. Ehkä tuo vangitseminen oli hieman liikaa luvattu, mutta en ottanut siitä paineita. Kun on tuuleen huutanut, on tuuleen huutanut.

Vionojan maalausten värimassaan alistettu ja äärimmilleen niistetty valaistus teki jo heti ensimmäisillä katsomiskerroilla hämmentävän vaikutuksen. Kaikki tuntemani maalarit höpisivät koko ajan valosta ja sen kirkkaudesta – ja sitä etsittiin mediterraanisia sfäärejä myöten. Mutta tässä oli maalari joka ihannoi hämäryyttä ja viimeistä lepattavaa valon ripettä pimeyden syrjällä. Siinä oli vähintäänkin jotakin arkipäivän sankarillisuutta. 

Mieleen juolahtaa Picasson maalausmatka Hollantiin. Mutta eihän niin pohjoisessa maalaamisesta mitään tullut, kuten Pablo totesi, paikallinen valokin oli kuin pässinpaskaa. Entä jos Picasso olisi rohkeasti suunnannut kohti pohjoista, yli Jyllannin hiekkasärkkien suoraan suomalaiseen yöttömän kesäyön maagiseen valoon. Ei sellaista uskalla edes kuvitella.

En ole innostunut kaikista Vionojan hikisen lakkapinnan kiilloista – niissä on oma leipääntynytkin puolensa. Mutta kirjoitin lähinnä siitä vapauttavasta elämyksestä, joka kumpuaa Vionojan maisemien alakuloon pysähtyneestä maailmasta – että sielläkin selvitään ja eletään täyttä elämää. Ehkäpä siellä eletään jopa varsinaisempaa elämää kuin monessa muussa epävarsinaisemmassa paikassa.

Katsottuani nyt pitkästä aikaa uudelleen Vionojan maalauksia Seinäjoen taidehallin näyttelyssä, olen yhä vaikuttunut, vaikka tässä näyttelyssä ei noita valohämyyn vaienneita kesäyön visioita olekaan. En ryhdy kuitenkaan uudelleen mestarin maalauksia ruotimaan, vaan tyydyn tuohon vanhaan tekstiin joka ilmestyi Ilkassa 17.8.1999:


Veikko Vionoja aloitti taidemaalauksen omin päin itsekseen virheistä oppia ottaen. Hän oli ehtinyt jo maalata Ullavan kirkon alttaritaulunkin ennen kuin hän vasta lähes kolmekymppisenä 1936 lähti opiskelemaan taiteentekemistä taideyhdistyksen piirustuskouluun. Opettajina olivat Uuno Alanko ja William Lönnberg.

Pitkään itseoppineena maalannut taiteilija ei tuntunut saavan koulusta mitään irti jo kehitteillä olleeseen omaan tyyliinsä. Vionojan maalauksissa avautuu tiheätunnelmainen pohjalainen maisema ja miljöö. Luonto on karua ja lähes autiota, vain siellä täällä kasvaa vertauskuvallinen yksinäinen puu. Rakennukset ovat jykeviä ja jyrkän suorakulmaisia. Sama ankara geometria hallitsee sisätilaakin, esineet ovat lattialla olevia mattoja myöten suoraviivaisen järjestyksen piirissä.

Ihmiset ovat Vionojan maalauksissa yhtä harvinaisia kuin puutkin. Jokin siluettimainen olemiseensa eksynyt anonyymi hahmo saattaa vilahtaa pihapiirissä tai tuvan lattialla. Läsnä ovat ennemminkin ihmisten aikaansaannokset, työn ja uurastuksen leimaama miljöö ja kaikkialle yltävä armoton järjestys.

Kesäyön ja varsinkin juhannusyön kuvissa tunnelma on mystisen latautunut. Myös tuo hiljainen eksistentiaalinen hahmo on pukeutunut värikkäämmin ja ilmestynyt marginaalista keskelle maisemaa. Koko luomakunta on pysähtynyt pakahduttavan valon ja varjojen kauneuden äärelle – yksinäisyyden tunne on kosmisen viiltävä.

Vionojan maalausten valaistus on äärihetkien valoa, aamunkajon ja illanhämyn rajapintojen väreilyä. Tämä hämyjen maailma yhdistettynä vankkarakenteiseen sommitteluun on kuin allegoria jostakin hitaasta ja raskaasta, jossa on kuitenkin läsnä värien kepeys: ilakoiva kukkapuska pöydän kulmalla, papukaija maitokannun kyljessä tai murheellisten mattojen värikkäät raidat.

Vionojan pohjalaismaisemat ja asetelmalliset pirttikuvat ovat muodostuneet lajinsa arkkityypeiksi. Niitä on yritetty myös jäljitellä, mutta aina huonolla menestyksellä – Vionojan herkkäviritteinen valaistus on jäänyt saavuttamatta.

Taide-lehden haastattelussa (4 /1963) Vionoja luonnehti taiteensa lähtökohtia seuraavasti: ”Luonto ei saa tulla sellaisena kuin se arkipäivänä esiintyy – se on elettävä. Kesäyön näkymät ovat sielunmaisemia, niistä täytyy karsia pois kaikki realistinen liikatodellisuus, kunnes jäljellä on vain kauneus tai ehkä paremminkin muisto.” ”


Veikko Vionojan maalauksia, Seinäjoen taidehalli 17.6.–20.8.2017.
Veikko Vionoja – Tekijämies, toim. Timo Huusko, Maahenki 2009.

Kuvat Veikko Vionojan 90-vuotisnäyttelystä, K. H. Renlundin museo 1999.





Mökin ikkuna, öljy, 1977 / Syysillan ikkuna, öljy, 1974. Kuvat SJT.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

SYNTYMÄPÄIVÄ FIRENZESSÄ


Unta? Grotta del Buontalenti. Firenze 2010. Kuva SJT.


Tie on näyttäytynyt
mutta kun on muita
kiireitä. Ja sitä paitsi,
mihin hittoon se vie!


Naapuri huikkaa syntymäpäiväonnittelut pensasaidan raosta: – Ei taida sinunkaan elämässä olla muuta seksikästä kuin ikäluku: 69. En tiedä mitä seksikästä numeroissa voisi olla, luku mikä luku. Toisaalta minulle riittää, että asiat ja oliot ovat niin kuin ne ovat. En piittaa pätkääkään siitä, mihin ne viittaavat tai mitä ne symboloivat. Kaikki on ihmeellistä sellaisuudessaan. Ymmärrän kyllä naapurin vihjeen, jos aion ylipäätään mihinkään ryhtyä, niin nyt olisi korkea aika.

Vilkaisin kuitenkin Googlesta. Luku 69 viittaa harmoniaan. Tuollaiseen ikään ehtinyt on saavuttanut täydellisen tasapainon kanssaihmisten keskuudessa ja maailman tapahtumien pyörteissä. Näinköhän. Eilen vielä risoi jokin asia melko rajusti mieleni syövereissä. Tänään vaikuttaa seesteisemmältä. Tosin täytän tuon maagisen 69 vasta iltapäivällä muutaman tunnin kuluttua. Vetäydyn sitä hetkeä vartomaan tofunakkien ja punaviinin kera puutarhaan. Grilli käy jo kuumana!

Sillä aikaa muistelen syntymäpäivää joitakin vuosia sitten Firenzessä. En yleensä muista uniani, ja en kai niitä kovin paljon näekään. Mutta tuolloin ehkä pitkän matkan uuvuttamana näin merkillisen unen, josta heräsin oudossa huoneessa vieraiden esineiden piirittämänä ikään kuin toiseen uneen. Sen jälkeen todellisuus on ollut vähemmän todellista, paikka paikoin ja aika ajoin.


SYNTYMÄPÄIVÄ FIRENZESSÄ

Herään kuumissani ensimmäiseen firenzeläiseen aamuun. Paksujen ikkunaverhojen raosta siroaa kirkas valopiikki hämärään huoneeseen ja tanssittaa pölypartikkeleita ilmassa. Kadulta kantautuu kaukaisia kaupungin ääniä. Vähitellen todellisuus paljastaa itsensä: katto yläpuolellani ei ole kotoinen kattoni eivätkä seinillä olevat maalaukset ole tuttuja maalauksia. Olen täysin vieraassa paikassa.

Olen ajautunut levotonta unta etsiessäni irtotyynyjen ja patjanraon kurimukseen. Ei ihme, että öinen painajainen yhä vetää puoleensa:

Aamuruskon ensisäteiden valaisemalla aamukasteisella pihamaalla ajelehtii kookkaita kirjekuoria ja paketteja. Pihapiirin ja rakennusrykelmän taustalla virtaa joen tumma kalvo. Yhdessä rakennuksista nutturapäinen tyttöystäväni nyplää vimmalla kudintaan.

Paikalle on kerääntynyt joukko ilveilijöitä, jotka esittävät syntymäpäiväjuhlaani juhlistamaan tullutta kirkollista väkeä, piispa etunenässä. Yhtäkkiä he ryhtyivät lausumaan pilkkarunoja elämästäni ja taiteestani.

Yksi rakennuksista on ateljee – pakenen sinne. Stafliassa kohoaa lähes kattoon saakka keskeneräinen suuri kangas, jossa kirkkaitten värien kirjo yhtyy risteilevien viivojen loputtomaan kaaokseen. Ateljeen lepakkotuolissa oikoo sorjia sääriään entinen tyttöystäväni.

Seuraavassa kohtauksessa tanssimme pihatantereella lantiot tiiviisti vastakkain kuin survimet. Ohimennen hän latelee paikalle kerääntyneille kiusallisia kommentteja kiihkeästä suhteestamme. Hän suutelee minua raukein mansikanmakuisin huulin ja puree ilakoivasti alahuultani.

Sortumaisillaan olevan vajan takana vartoo mustahuulinen tanakka nainen. Meillä ei ole ollut suhdetta, koska minä olen vätys enkä ole osannut tulkita merkkejä oikein. Täyttymyksen vuodet vartovat yhä edessäpäin, kuiskaa hän käheästi korvaani.

Avoimista ikkunoista kajahtaa kiivas kurkkulaulu ja tablan raivoisa rummutus. Syöksyn suin päin saunalle. Hämyisten lauteiden vaiheilla virittelee kitaroitaan mustalaisorkesteri. He ovat kaikki kääpiöitä, paitsi basisti on pitkä hujoppi. He polkaisevat jatsin soimaan.

Kiihkeä musiikki kumisee yhä pääni sisällä kun hämärä huonetila vähitellen ryhtyy näkyväksi ja karkottaa unikuvat mielestäni.

Pöydällä kilisee kännykkä: – Hauskaa syntymäpäivää, kai sinä ostat kakun?


Totta? Asuinkorttelin sisäpiha keskellä kaupunkia. Firenze 2010. Kyva SJT.


Välimerellinen kuuma ilma leyhähtää sisään parvekkeen avoimesta ovesta. Korttelin yhteinen sisäpiha avautuu viidakoksi, jollaista ei kadulla kulkeva osaisi edes kuvitella. Suljettu piha kasvaa villiintyneitä hedelmäpuita, bambupensaita ja kaikkialle kiipeävää murattia. Parvekkeilla roikkuvien pyykkien ja varjokangasripustusten lomitse ja lävitse näkyy ilmastointilaitteita, minipuutarhoja, kodinkoneita, rottinkikalusteita ja säilytyslaatikoita.

Duomon aukiolla ihmiset kulkevat toisiinsa törmäämättä kuin valmiita pakolinjoja noudattaen. Suurin tungos pyörii Paratiisin portin edessä. Ghiberti ei tätä näkyä todeksi uskoisi.

Vanhat auringon haalistamat kivet eivät vieläkään kerro mitään. Eräänä iltapäivänä 1909 de Chirico istui juuri tässä paikassa Santa Crocen aukiolla auringonvalon leikkiessä kirkon fasadissa ja syvien varjojen heittyessä vanhaan muuriin – kivet vaikenivat silloinkin.

Siinä kaupungissa kivetkin laulavat.


Nousen jyrkkää katukuilua ylös Bobolin puutarhan ylätasanteelle lepuuttaakseni katsettani kaupungin yllä. Belvederen linnoitus on suljettu, mutta enhän minä sinne ole menossakaan, naurahdan kuivasti. Kauan sitten nautin siellä, kaupungin yllä leijuen, ikimuistoisen piknikin – kunhan muistaisin kenen kanssa.

Ohuen silkkipaidan alla hänen rintansa törröttivät kuin naskalit.

Kaupunki näyttää tismalleen samanlaiselta kuin 30 vuotta sitten, vaikka niin monien uudelleen nousseiden päivien raivoisa valo on sitä huuhtonut. Yön hidastamat silmät eivät huomaa, miten se hitaasti polttaa ajallisen ja tilallisen näkymättömäksi pölyksi.

Runoilija oli tullut kaupunkiin hankkiakseen paikallisen keksinnön – oculariumin – ja jälleen hän näki kirjoittaa. Mutta hän on jo vetäytynyt Padovaan eikä vaella enää näillä kukkuloilla. Tämä on minun kaupunkini näkyjen valtakunnassa – tänään valo ei soimaa, se siunaa.

Näkymä avautuu yli autereisen maiseman, katse kiertyy lumoavista kukkuloista kohti kaupungin keskustaa, kunnes nostokurjen kaula työntyy Palazzo Vecchion tornin eteen paljastaen inhimillisten toimien sietämättömän välttämättömyyden. Tietoisuus viriää näköhavainnossa ja murtautuu esiin varjon ja valon rajankäynnissä. Kaikkea ahnehtiva katse vie harhaan ja vangitsee mielen, kuten Augustinus varoittaa. Katseensa houkuttamana ihminen on kuin kärpästä jahtaava gekko, jonka silmissä maailma näyttää luotaantyöntävän absurdilta.

Kun päättyy silmän työ,
alkaa sydämen lankeemus.


Parantava voima ei löydy kivien laulusta, vaan taiteesta. Vain taide voi avata reaalisuuden solmun ja murtaa tympeyden kahleet. Vain taide sallii maan maana, kiven kivenä, taivaan taivaana ja pilvien pilveillä. Runoilija on vaiti, mutta kirkkoisää ei tässä maisemassa vaienna pirukaan.

Istun ruohikolle ja kaivan laukustani eväät: leipää con sale, oliiveja, viiniä ja vahvaa gorgonsolaa. Viinilasi unohtui mutta juon suoraan pullosta. – Salute runoilija, filosofi ja synkkä kirkonmies!

Oikaisen kuivalle ruohikolle ja annan silmieni tapittaa kuopissaan. Sypressien siluetit vaappuvat pääni yllä vasten taivaan sineä.

Yksi ainoa pilvenhattara kiertää Santa Maria della Fioren lanterniinin piikkiä.

Paluumatkalla ostan Coopista hedelmäkakun, sen pakkauksessa lukee taivaansinisin kirjaimin: SOLO BURRO!”


Psalmi 69
Pelasta minut, Jumala! Vesi on noussut kaulaani saakka.
Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, jalkani ei tavoita lujaa maata.
Olen joutunut vetten syvyyksiin, pyörre tempaa minut mukaansa.
Minä olen väsynyt huutamaan, kurkkuni on käheä.


Unta vai totta? Omituisia ötököitä Uffizi gallerian ikkunassa. Firenze 2010. Kuva SJT.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

KIROTTU KOKOELMA


Harri Äijälä: Nimeämätön, 1994. Kuva SJT.

Tänä keväänä on ollut harvinainen mahdollisuus tutustua Pohjalaisen Taiteilijaliiton taidekokoelmaan Nelimarkka-museossa. Tätä luettaessa kokoelma on jälleen siirretty takaisin varaston uumeniin. Kokoelmaa alettiin koota Eero Nelimarkan ehdotuksesta heti liiton perustamiskokouksessa 1943. Hanketta vauhditettiin mahdollisuudella kuitata teoslahjoituksella liiton jäsenmaksut. Teoksia kertyikin jo 1950-luvun puoliväliin mennessä 44 kappaletta.

Yhdistys ei tietenkään voinut toimia ilman jäsenmaksuja, joten maksut palautettiin myöhemmin. Kokoelman teoksia yritettiin sijoittaa Vaasan kouluihin ja muihin julkisiin tiloihin vaihtelevalla menestyksellä. Aikaa myöten kokoelma hajosi yksittäisinä teoksina mitä erilaisimmille seinille. Pysyvää paikkaa ei kuitenkaan löytynyt, joten teokset varastoitiin 1962 Vaasan maakunta-arkistoon. Näyttelyn muodossa kokoelmaa esiteltiin Pohjanmaan museossa 1980, Seinäjoen taidehallissa 1985 ja Nelimarkka-museossa 1994.

Kokoelma kartuttaminen keskeytyi useiksi vuosiksi, sillä taiteilijat eivät halunneet lahjoittaa teoksiaan varastoon. 1980-luvulla kokoelma siirrettiin Vaasasta Seinäjoen taidehallin varastoon. Seinäjoella puuhattiin innostuneina taidemuseota, jonne kokoelma oli tarkoitus lopullisesti sijoittaa. Mutta eihän siitä mitään tullut. Seinäjoellakin haluttiin päästä kokoelmasta eroon, joten se deponoitiin 2003 Lapuan taidemuseon varastoon.

Lapualla kokoelma ei ollut koskaan esillä – muutama teosta lukuun ottamatta – ja sielläkin siitä haluttiin päästä eroon. Joten tänä keväänä kokoelma muutti vähin äänin Alajärvelle Nelimarkka-museoon. Jos Eero Nelimarkka eläisi, voitaisiin todeta että äikkis, lopultakin syypää sai sen kontolleen. Mutta eihän kokoelma vieläkään kotonaan ole, vaan yhä se etsii paikkaansa tulevasta pohjalaisen (modernin) taiteen museosta. Minne ikinä se sitten pystytetäänkin.

Sijoituspaikka on se kynnyskysymys, joka on estänyt kokoelman kehittämisen. Tosin kokoelma sai näyttelyn yhteydessä uuden lahjoituksen, Saima Alapotin maalauksen. Tällä hetkellä teoksia on jo yli 80. Melko vähän satapäisen liiton jäseniltä, varsinkin kun suurin osa teoksista on edesmenneiden mestareiden käsialaa. Mutta kokoelma on määräänsä laadukkaampi – silti sitä on häädetty paikasta toiseen ja tungettu varastojen uumeniin. Ja salaa toivottu, että joku heittäisi avaimen jorpakkoon.

Väkisinkin muistuu mieleen, että varastossa köllöttää myös Seinäjoen Taiteilijaseuran taidekokoelma. Vaikka sitä ei nyt tässä muistellakaan. Ihmetellä kuitenkin voi, miksi pohjalaiset eivät halua omaa taidettaan esille.


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 7.6.2017


1. Yngve Bäck: Tyttö bensiiniasemalla (1951); 2. Saima Alapoti: Kesämekko (1988); 3. Aini Lähdesmäki: Hedelmäasetelma (1952); 4. S. J. Tanninen: Torrid Evening (1999); 5. Sulo Iivonen: Satamakuva (1947); 6. Annie Krokfors: Akorjen tienoota (1948); 7. Matti Annala: Tyttö läksyjen ääressä (?); 8. Veikko Vionoja: Tytön pää (1948); 9. Lars Höglund: Elämän syke (2002); 10. Arvi Mäenpää: Maisema Etelä-Ranskasta (1926); 11. Hanna Kantokorpi: Pyhä Sebastian (1995); 12. Yrjö Vihantola: Silta (1948). Kuvat SJT.

maanantai 15. toukokuuta 2017

ÄIDIT LÄHTEVÄT


SJT: Äidit lähtevät, 1966, öljy, 110x130 cm. Kuva SJT.


Tosi taide ei halaa eikä hoivaa – se täräyttää ilmat pihalle!
    – SJT

Muistikuvat pieneltä paikkakunnalta 1960-luvulla ovat muuntuneet ajan saatossa unen kaltaisiksi. Kouluajoista en muista juuri mitään, paitsi alituisen linja-auton odottamisen joko matkahuollossa tai kirjastossa. Yhteiskoulusta kaikki muistot ovat kammottavia. Sodan jälkeisiä traumojaan potevat opettajat saarnasivat vaihtoehdotonta totuuttaan ja oppilaat istuivat pulpeteissaan kuin kidutuspenkeissä. Katselin ikkunasta oravien mellastusta männikössä ja vaivuin henkiseen horrokseen, josta heräsin vasta vuosien jälkeen ryhdyttyäni maalaamaan.

Matkahuollon savuisessa baarissa vanhat äijät joivat valeriaanalla terästettyä pilsneriä ja söivät kuumassa vedessä turvotettuja makkaroita. Mieluummin istuin kirjastossa, jossa sentään saattoi paeta kirjojen kiehtovaan maailmaan. Pahajoelle linja-auto kulki vain illansuussa viiden aikoihin, joten vartomista riitti joka päivälle. Jostakin luin, että Pahajoella oli avattu ”kyläkirjasto” jo 1859. Mutta kukaan ei muistanut missä sellainen kirjasto olisi voinut olla. Ehkäpä se oli siirretty 1908 valmistuneelle kansakoululle, jossa oli lasiovellinen ”kirjakaappi”, jonka sisältö oli äkkiä luettu. Pääasiassa siellä olikin ns. poika- ja tyttökirjoja.

Meillä kotonakaan ei paljon kirjoja ollut. Isoisäni luki venäläistä kirjallisuutta – etupäässä sotaromaaneja. Isäni luki satunnaisesti mitä tahansa, mikä sattui käteen osumaan. 1960-luvun alkupuolella hän osti minulle joululahjaksi Sarten Inhon (1938/1947). Yllättäen isäni halusi lukea sen ensin. Jälkeenpäin emme sanallakaan keskustelleet kirjasta – kai se veti meidät sanattomiksi. Olin tuolloin vasta neljäntoista, joten minulle kirjan merkitys jäi arvoitukseksi. Yhä muistan sen inhon, jota kirjan päähenkilö koki maasta poimimansa kiven kosteaa ja niljakasta alapuolta kohtaan. Ehkäpä vastenmielisyyteni kivien kääntelyyn juontuu sieltä.

Asuin Pahajoella suurten mäntyjen ja yhden kuusen vartioimassa talossa keskellä kylää kohoavalla mäellä. Vinttihuoneeni ikkunasta näkyi suoria männynrunkoja ja niiden läpi metsän laidassa kulkeva kylätie. Iltaisin auringonlasku väritti männynrungot kuparinhehkuisiksi, kun taas aamupäivisin puiden varjostamassa huoneessa vallitsi salaperäinen hämäryys. Kirjoitin ikkunan ääressä männyistä ja mäntyjen läpi. Yhteiskoulun äidinkielenopettaja vieraili kerran huoneessani ja tunnisti heti ikkunasta avautuvan maiseman runojeni näkymäksi.

Minä kirjoitan
puut ulkoa sisälle
minä kirjoitan
tien mutkaan talon
talon taakse puutarhan
    – SJT (julkaisematon runo 1960-luvun alusta)


Jo tässä runossa aavistaa uhkakuvan, joka konkretisoitui Sartren Inhon luettuani. Inhon päähenkilö oli myös puiden riivaama, hän pelkäsi että eräänä päivänä puut nousevat maasta juurilleen ja lähtevät liikkeelle. Puut valtaavat koko ihmisten rakentaman miljöön, tunkeutuvat sisälle rakennuksiin ja kasvavat kaiken umpeen. Minä jos kuka elin tällaisen uhkakuvan varjossa; puut vartioivat jokaista askeltani ja myrskyöinä niiden oksat piiskasivat ikkunoita. Mutta jos joku aikoi kaataa yhdenkin puun pihastamme, kahlitsemme sisareni kanssa itsemme puuhun kiinni.

Tähän taloon ei tule sanomalehtiä, joten kuulin vasta muutama päivä sitten, että Jevgeni Jevtusenko on kuollut. Ostin Jevtusenkon runoteoksen Olen vaiti ja huudan (1964) Alavuden kirjakaupasta heti sen ilmestyttyä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin join olutta kirjan suomentajan Markku Lahtelan kanssa Ähtärin Kantakrouvissa. Jälleen olisi ollut hyvä mahdollisuus keskustella kirjallisuudesta, vaikkapa Jevtusenkosta. Vaan minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mistä me keskustelimme. Ei kai mistään sen kummemmasta.

Taivaasta
minä putoan
huvipuiston kuoppaan
ja taas ylös
sen yläpuolelle.
Minä näen sinistä
minä näen punaista
nyt kaikki hävisivät
jäivät vain värit!
    – Jevgeni Jevtusenko (runosta Karuselli 1960)


Isäni oli ostanut kinofilmikameran joskus 1960-luvun alussa. Eräänä päivänä kuvasin potkukelkkailevaa isoäitiäni. Myöhemmin katsoessani kuvia diaheittimellä päätin tehdä aiheesta maalauksen. Yleensä maalasin melko ekspressiivisesti, mutta nyt sain päähäni käyttää pelkistettyä valokuvaa ja jättää pensselöinnin vähemmälle. Maalaus oli jo melkein valmis, kun huomasin mummon siluetin kelkkailevan yhtä aikaa kahteen eri suuntaan. Ensin mummo näytti olevan tulossa kohti katsojaa, mutta yhtäkkiä hahmo vaihtoikin suuntaa – mummo olikin menossa ties minne, ehkäpä Karjalaan takaisin. Se oli järisyttävä huomio.

Maalauksen nimen otin Jevtusenkon runosta Äidit lähtevät (1960), jossa runoilija kirjoittaa herkästi ja taitavasti: ”He eivät lähde äkkiä, / he menevät hitaasti / oudosti, lyhyin askelin pitkin vuosien askelmia.” Siis aivan toisin kuin maalauksessani, jossa mummo kiitää vinhaa vauhtia niin kuin vain juorun perässä kiidetään. Jevtusenkon runo ei ole – ainakaan enää – niin hyvä kuin sen muistin olevan. Runossa on paljon tyhjäkäyntiä ja haparointia eri suuntiin mahdollisimman suuren paatoksen löytämiseksi. Se on niin venäläistä mutta totta: ”kyynelet salaten me katsomme: / hiljaisina karuina rivistöinä / äidit kulkevat pois meidän luotamme.”

Omaan kirjoittamiseeni ei Jevtusenko juurikaan vaikuttanut. Ei minulla ollut sellaista eikä minkäänlaista maailmaa kapinoitavaksi. Noihin aikoihin ajauduin kirjoittamisessani kriisiin ja pitkään hiljaisuuteen. Muutin Helsinkiin opiskelemaan maalaustaidetta ja jouduin monien yksioikoisten ihmisten mielipidemyrskyjen vaikutuspiiriin. Päiväkirjaani kirjoitin tylyn arvion toimistani: ”En kadu mitään muuta niin paljon kuin sitä, että lähdin käymään edes naapuripitäjässä. Olisi pitänyt pysyä Pahajoella.”

Tosi runous ei ole mikään kaunis kilpa-auto, joka mieltä vailla kiitää ympäri suljettua rataa, se on ambulanssi, joka ajaa lujaa pelastaakseen jonkun...

    – Jevgeni Jevtusenko


Jevgeni Jevtusenko: Olen vaiti ja huudan, suom. Markku Lahtela, Kirjayhtymä 1964.
Jean-Paul Sartre: Inho, suom. Juha Mannerkorpi, Tammi 1947.

SJT ja J. Manninen esittelivät uusia maalauksiaan yhteisnäyttelyssä Alavudella keväällä 1968. Taustalla SJT:n öljymaalaukset Äidit lähtevät (1966) ja Tie (1965). Kuva SJT.

tiistai 9. toukokuuta 2017

AURINGONLASKUN AIHEUTTAMA MIELENHÄIRIÖ


Sitä on vaikea ymmärtää ihmisen joka ei ole laskeutunut kellarin tiedostamattoman hämärään ja noussut vinttihuoneen häikäisevään tiedostuksen valoon. Turhaan eivät runoilijoiden kammiot keiku puidenlatvojen tasalla. Kuva SJT.


Me näimme uudet tyrannit, vahvat ja lukuisat, pystyttämässä lippuaan rannalle. Taivas taisteli puolestamme. Se satoi heidän päälleen ja nostatti myrskyt ja myrkylliset tuulet. Heitä ei enää ole, ja me elämme vapaana.
 – Évariste de Parny (1787)


Keväinen päivä kääntyy iltaan, aurinko paistaa. Nousen yläkerran vinttikamariin kokemaan laskevan auringon lumoa. Tähän aikaan vuodesta paiste on raakaa porottamista ohi puutarhan lehdettömien koivujen ja haapojen. Kesällä ja syksyllä kaikki on toisin, kun auringonsäteet etsivät tietään läpi tuuheiden lehvästöjen. Jos kaikki parametrit osuvat kohdalleen, on illan valoshow täydellinen. Olen siitä onnellinen, vaikka vähemmilläkin yllätyksillä olisin voinut elää.

Kääntäessäni katseeni koivunlatvoista sisätilaan huomaan lattialla ajelehtivan kaikenlaista pikkuroskaa ja pölyn kajehtivan esineiden pinnoilla. Pölyn toki ymmärrän, mutta mistä nämä roskat ovat tulleet huoneeseen, jossa kukaan ei ole käynyt koko talvena. Yhtä visainen arvoitus on pyyhkeiden ripustuslenkit, jotka ovat joka ikinen kerta niin tiiviisti kiertyneinä etteivät koukusta irtoa – vaikka kukaan ei ole niitä käyttänyt.

Päivänselvää on että ihminen ei ole asuntoa sotkenut, vaikka kaikkialla on pölyä ja töhnää kuin kunnottomat hipit olisivat sitä asuttaneet. Ainoa järkevä johtopäätös on, että asunto sotkee itse itsensä. Ei kai tässä sentään tarvitse ryhtyä uskomaan pikkuväkeen – kotitonttuihin ja maahisiin. Tosin sopivassa valaistuksessa – ja mielentilassa – puutalon narisevalla vintillä on helppo uskoa mitä vain.

Kaupunkien kerrostaloissa asuvat ”tasa-asujat” ovat kokonaan kadottaneet nämä salaperäiset mahdollisuudet, joita omakotitalossa asuminen tarjoaa. Sitä on vaikea ymmärtää ihmisen joka ei ole laskeutunut kellarin tiedostamattoman hämärään ja noussut vinttihuoneen häikäisevään tiedostuksen valoon. Turhaan eivät runoilijoiden kammiot keiku puidenlatvojen tasalla.

Huomenna siivoan, tänään kuuntelen musiikkia. Kirjastosta jäi sopivasti käteen kokoelma Maurice Ravelin lauluja, esittäjinä Nora Gubisch ja Alain Altinoglu. Aikoihin en ole kuunnellut Ravelia, en varsinkaan lauluja. Olisikohan niin, että olen jopa pitänyt niitä tylsänpuoleisina. Sitäkin olen usein ihmetellyt, että miksi jotkut CD-levyt äänitetään niin hiljaisiksi, että joutuu kääntämään nupin kaakkoon ennen kuin saa minkäänlaista äänivallia aikaiseksi.

Tämä on niitä levyjä. Mutta tarpeellisella volyymilla alkaa määrätietoinen piano raivata uutta maaperää, kyntää kivistä peltoa – siihen on laulun tultava. Voimalla ja yllättävällä kepeydellä laulaja liitää pianon luomassa voimakentässä. Uskon, että se on ollut Ravelin tarkoituskin. Jos jokin tässä musiikissa on jo varhain tunnistettua impressionismia (ellei peräti ekspressionismia), se on sitä juuri pianosäestyksen kepeässä ja nopeasti tunnetiloihin reagoivassa ilmeessä.

Sehän soi kuten säveltäjä sen on tahtonut, mitä muuta tahtoa sillä voisi olla. Levykokonaisuuden aloittaa sarja Histoires naturelles (1906) Jules Renardin proosarunoihin vuodelta 1897. Ja kuten tapana oli, ensiesitys tammikuussa 1907 aiheutti skandaalin – moista paskaa ei ollut aiemmin kuultu. Tällaiset affektit tunkeutuvat sieluuni. Silti on kyettävä sanomaan, että Nora Gubisch ei laula erityisen kauniisti, vaan paremminkin kylmän tehokkaasti. Pianisti Alain Altinoglu ei hänkään armoa tunne, piano soi paikoin kuin riivattuna.

Yllättäen musiikki iskee nahkeaan tajuntaani hämmästyttävän kauniina – perun kaiken aiemmin sanomani. Gubischin ääni soi salaperäisenä, syvänä ja selkäpiitäni koetellen. Teos on Trois chansons madécasses (1925– 1926). Se on sävelletty Évariste de Parnyn (1753–1814) runosarjaan (Three Madagascan Songs, 1787), jota on sanottu kaikkien aikojen ensimmäiseksi proosarunoksi. Sävelkudokseen on ilmestynyt myös kaksi ylimäärästä soitinta, huilu ja sello.

Ajattelin raapaista runosta häikäilemättömästi pari julman kaunista säettä suomeksi, mutta katseeni harhautui ilta-auringon viime säteiden ilotulitukseen ja koivunoksien mustanpuhuvaan grafiikkaan. Ja se vei mielenkin mennessään. Osasyynä tietenkin italialainen punaviini, joka ei ole yhteensopiva ranskalaisen musiikin kanssa. Joten de Parnyn innoittamana aloitettu mutta sfääreihin karannut raapustus on pantava omiin nimiin:

Varhainen kaste
hiuksissani kuuntelen
yölinnun huhuilua.
Täysikuu ilmoittaa
hetken koittaneen.
Lehvistä koostettu
vuode on valmis.
Olen sen yrtein
koristellut.

Salaman leimaus
ja lumous on poissa.
Hengityksesi rohisee,
turvonneet silmäsi
tuskin avautuvat.
Hervoton pääsi
retkahtaa rinnalle.
Vähänkö olet kaunis,
rakkaani.
            – SJT (2017)


Maurice Ravel: Mélodies, Nora Gubisch & Alain Altinoglu (2012).

Osasyynä tietenkin italialainen punaviini, joka ei ole yhteensopiva ranskalaisen musiikin kanssa. Kuva SJT.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

SUUREN ULKOPUOLEN METSÄSTYS I


Suuren ulkopuolen metsästys on vetänyt vesiperän. Mitään havaintoja ulkopuolelta ei ole, minkäänlaista viestiä ei ole sieltä tullut – kukaan ei ole siellä käynyt. Kuva SJT.


Ihmiset käyvät levolle päivän iloista kylläisinä,
(…) tyhjänä rypäleistä ja kukista ja käsitöistä
lepää markkinatori.
Friedrich Hölderlin


Tuuli tyyntyy ja tienoo hiljentyy iltaan. Ollaan missä tahansa maailmassa kuten maailmassa ollaan. ”Rauha on kauttaaltaan, kadut hiljenevät vähitellen, / vaunut soihtuineen vierivät jyristen.” Ihmiset ovat vetäytyneet asumuksiinsa. Vain puistosta kantautuu luutun ääni – ehkä siellä rakastavaiset kohtaavat tai yksinäinen trubaduuri näppäilee kaihoaan yötaivaan alla. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi jossakin kuvaamansa maailman ulkopuolella. Vaan ei hän ole – hän on yhä tornissaan tai vinttikammiossaan – joka on yhtä ja samaa maailmaa kuin kaikki muukin kokemuspiirissä oleva.

Kyseessä on Friedrich Hölderlinin elegia Leipä ja viini (Brot und Wein), joka on kirjoitettu noin 1800 useampana eri versiona. Ainutlaatuiseksi runoelman tekee se, että se kuvaa jumalten lähdön aiheuttamia tunnelmia maailmassa. Jumalat ovat poistuneet vähin äänin ja hylänneet ihmiset oman onnensa nojaan syvään kosmiseen yksinäisyyteen. Lohdutukseksi ihmispoloille jumalat ovat jättäneet jälkeensä leivän ja viinin mysteerin. Näin arvellaan, mutta tulkinnassa orastaa jo kristillisen ajattelun kaipuu alituiseen lohdutuksen sanomaan. Luultavasti jumalat vain unohtivat leivän ja viinin niin kuin kaiken muunkin.

Jo runoelman ensimmäisessä runossa kokijan – paikalle osuvan vaeltajan – yllättää outo autius ja vierauden tunne. Puiden latvusten ylle noussut kuukin on salamyhkäinen, ja vaikka taivas on tähdistä täysi, se herättää vain hämmästystä. Meistä ihmisistä se ei enää piittaa.

Henkäyskin viriää, puun latvuksissa se tuntuu.
     katso: on meidän maan varjona nouseva kuu
niin salamyhkäinen: ylikiihkeä yö syvä joutuu
     taivaan tähtiä täys, meistä ei piitata voi,
kummana loistaa tuo sekä outona kansojen kesken,
     synkkänä niin yli maan, vuorien huippujenkin.


On koittanut unohduksen yö ja varjomainen nykyaika, jota vallitsee harhaisuus ja tietämättömyys. Vanha maailma on kadonnut jumalten myötä, ja siitä voidaan enää vain runoilla. Adornon mukaan katastrofin jälkeisessä vaikenemisen maailmassa itää jo uuden transsendenssin mahdollisuus. Runoelman 4. runossa tämä mahdollisuus tulee ilme, kun salaman iskun tavoin transsendentti – täydellinen ulkopuolinen – ilmestyy jälleen maailmaan, ”missä se onnea täynnä, ilma kun kirkas on, lyö jylisten näkyviin?” Syystäkin runoilija päättää säkeen varovaiseen kysymysmerkkiin.

Runoilija antaa ymmärtää, että jumalten poistuminen on allegoria läsnäolon puutteelle, joka riivaa nykyaikaa. Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa tekstissään Runoelman taustaksi (1996), että ”moderni aika oli Hölderlinille väliaikaa, jolloin läsnäolo kätkeytyy, mutta jota on yhä mahdollista muistaa kielessä”. Moderni maailma kääntyy varsinaisen läsnäolon ja suoran kokemisen todellisuudesta kohti merkkien maailmaa. Odotetaanko tässä ihmiseksi tulleen Jumalan merkkiä. ”Oi Isä! Sees! Kajahtaa ylt'ympäri tuo ikivanha merkki....” Vaan ilmitulo ei ole kristillinen, huomauttaa Niemi-Pynttäri, ”vaan aivan muuta: kreikkalaisen taivaan kirkastuminen”.

Vaikkakin runoilija kirjoittaa sarjan viimeisessä 9. runossa: ”Poikana Korkeimman, pyhän soihdun tuojana saapuu / tänne se Syyrian mies nyt alas varjojen luo.” Eräässä versiossa runoilija on korvannut tuon kohdan arvoituksellisilla säkeillä: ”...nimittäin henki kotona / ei ole alussa, ei lähteellä. Häntä jäytää kotimaa. / Siirtomaata rakastaa, ja urhoollista unohtamista henki. / Kukkamme ilahduttavat ja metsiemme varjot...” Heideggerin mukaan tässä nousee jo esiin runollisen asumisen teema: ”Yhteisen hengen ajatukset ovat runoavia. Jos henki milloinkaan haluaa tulla ihmiskunnan historian ”hengeksi” tämän maan päällä, täytyy hengen runoavien ajatusten kokoontua ja täydentyä runoilijan sielussa.”

Ihminen ei ole kuin eläin metsässä tai lintu puussa. Ihmisen olemisen muoto on asuminen, ja asumisen poetiikka voi toteutua vain taiteen kautta.


Selittymättömän arvoituksen äärellä on helppo tyytyä kotiinpaluun kuvaukseen. Ilman poissaolon kodittomuutta ei voisi palatakaan. Matkoillaan riutunut henkiparka on unohtanut kreikkalaisen taivaan ja palannut kotiin. Sentään ”kukkamme ilahduttavat ja metsiemme varjot...” Ketäpä ne eivät ilahduttaisi. Henki – ”tietävä tahto” – on kaikkialla kotoisessa asumisen kulttuurin piirissä ja ”runollinen asuminen” voi alkaa, kunhan se ensin on saanut täyden mittansa runoilijan sielussa: ”Se on ihmisen mitta. / Ansioituneena mutta runollisesti ihminen asuu / tämän maan päällä.”

Transsendentaalisen filosofian mukaan on ollut järkevää ajatella, että jotakin on tuolla ulkopuolella (transsendenssi) ja jotakin on täällä sisäpuolella (immanenssi) ulkoisesta maailmasta havaintoja suorittamassa. Havainnointi (transsendoiminen) tapahtuu ikään kuin sisäisen itsen (immanentin) ylittämisenä. Heidegger päätyi kuitenkin hylkäämään transsendenssin vanhentuneena ja ehkäpä turhana jahkailuna. Läsnäolo (täälläolo) on jo aina ylittänyt sisäisen itsensä – täälläolo on jo valmiiksi sielläoloa (Dasein), joka ilmenee ”ajallisessa tapahtumayhteydessään” perusteen poissaolon kautta. Vain suuri ulkopuoli voisi tuon suureen tyhjyyteen rajautuvan perustan täydentää.

Yhä käännämme katseemme sisimpäämme ja tutkailemme sisimpiä tuntojamme, vaikka sellaista ”sisintä” (paikkaa) ei olekaan. Kaikki havainnointi ja tiedostus tapahtuu jo oletetusti siellä tai täällä. Siellä ja täällä ovat sama asia – siis ikään kuin samaa aikapaikkaa. Jos ei ole sisäistä (immanenssia) ei ole ulkoistakaan (transsendenssia). Suuren ulkopuolen metsästys on vetänyt vesiperän. Mitään havaintoja ulkopuolelta ei ole, minkäänlaista viestiä ei ole sieltä tullut – kukaan ei ole siellä käynyt. Syystäkin ulkopuolen ilmenemistä millään tasolla on alettu vahvasti epäillä. Siitä huolimatta metsästys käy yhä kiihkeänä.

Mutta minne menivät jumalat? ”Missä ne nyt ovat? Missä on tunnetut, juhlien kruunut?” Onko kukaan nähnyt niitä, kyselee epätoivoinen runoilija. Yllättäen tähän löytyy vastaus Jorge Luis Borgesin novellista Ragnarök (1959/1969). Kertomus alkaa nasevasti: ”Tapahtumapaikka oli historiallis-kielitieteellinen tiedekunta; päivä oli illassa. Kaikki oli vienosti outoa...” Alakaupungin suunnasta alkoi kuulua äkillistä meteliä, inhimillisiä ja eläimellisiä karjahduksia. Joku huusi: ”Ne tulevat, jumalat tulevat!” Laumasta erkani neljä viisi otusta ja nousi korokkeelle. ”Me kaikki taputimme itku kurkussa käsiämme, vuosisatoja jumalat olivat olleet maanpaossa, nyt ne palasivat.”

Jumalat olivat kehnossa kunnossa. Philippe Lacoue-Labarthe kirjoittaa tekstissään Poismeno (1966) Borgesin jumalhahmoista ammoisten kauhujen ja halujen merkkeinä, sekasikiöinä vailla vertaa, ”joiden myötä ihminen muuttuu siksi mitä ei ole, tukahtuu höyhen- tai karvapeitteen alle, seuraa voimattomana oman äänensä särkymistä rääkäisyksi ja tuntee verensä kylmenevän, kenties aavistaen ruumiinsa jonakin päivänä jähmettyvän patsaan iättömäksi marmoriksi”. Lacoue-Labarthe vertaa Borgesin tarinaa tyyliltään amerikkalaiseen rikosromaaniin, roman noiriin, ja eritoten Dashiell Hammetin dekkareihin.

Tapahtumapaikalla rähjäiset jumalat röyhistelivät rintojaan ja heiluttelivat kynnekkäitä käpäliään – torahampaat, mulatinviikset ja hevosenturvat kielivät olympolaisen rodun rappiosta. Yhtäkkiä jumalat puhkesivat vihellykseen, korinaan ja kaakatukseen. Se sai kirjoittajan seurueineen havahtumaan. Borges päättää tarinan tapansa mukaan iskevän tyylikkäästi: ”Ne olivat ovelia ja julmia kuin vanhat pedot, ne tuhoaisivat meidät oitis jos sääli tai pelko saisi meidät avaamaan niille tien. Tartuimme raskaisiin revolvereihimme (unessa ne ilmestyivät käsiimme noin vain) ja teurastimme jumalat muitta mutkitta siihen paikkaan.”

Tapahtuneen käänteen myötä leivän ja viinin riitti on karannut käsistä ylensyönniksi ja humalahakuiseksi juopotteluksi. Hengen on nähty harhailevan kotitanhuvillaan kännissä kuin käki. Jumalat ovat unohtaneet meidät ja me olemme unohtaneet jumalat. Ulkopuolen löytyminen ratkaisisi perustan ja perusteen ongelman. Voisimme ajatella ajatuksia, jotka ovat ilmiöiden tuolla puolen eli mahdottomia. Runoilijat kirjoittavat usein ylimuistoisista ajoista, mutta silti tuntuu kuin he kirjoittaisivat aina nykyisyydestä – minun ajastani. Mutta ehkä se on vain subjektin ylimielisyyttä.

Mutta sen täytyy myös, edes jotta sen empivän hetken
     pohjan sais jotenkin kestävän myös pimeys,
lahjoittaa unohdus sekä autuas juopumus meille.
     niin sana vuolas kuin rakkauskin uneton
maljat täydemmät sekä rohkeemman elon juoksu,
     myös pyhä muistaminen, yön läpi valvominen.


Friedrich Hölderlin: Leipä ja viini, suom. Teivas Oksala, Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylä 1996.
Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha, suom. Matti Rossi, WSOY 1969
Philippe Lacoue-Labarthe: Poismeno, suom. Kaisan luokka, Tiede & Edistys 4/2016.