maanantai 28. marraskuuta 2016

EPÄTODENNÄKÖINEN PAKOMATKA


Olin asettunut asumaan ja työskentelemään entisen parantolan yhteen yli sadasta studiosta. Konstepidemin, Göteborg 1994. Kuvat SJT.


Ei siinä sen kummempaa ollut,
aamu ja muutama pilvi taivaalla.
Illaksi oli jo luvassa sadetta.
(SJT, Göteborg 1994)


Ajauduin viime viikolla jonkinlaiseen järjestelyn puuskaan, kun kuulin että minusta – tai paremminkin tästä omituisesta talosta – oltiin tulossa tekemään lehtiartikkelia. Pöydillä ja ikkunalaudoilla ajelehtivat ”asiat” olivat äkkiä järjestetty, mutta vanhoja luonnoksia ja sekalaista materiaalia sisältävät hyllystöt olivat kaikenlaisen järjestyksen ulottumattomissa. Toisinaan tunkeudun hyllystöjen uumeniin ja tongin kuin myyrä tonkimisen ilosta. Tällä kertaa käteeni osui paksu muistikirja vuodelta 1994.

Ensimmäiset panot – siis muistiinpanot – ovat maaliskuulta, kun olin lähdössä Göteborgiin työskentelemään. Kesken lähdön kiireiden olin suunnitellut runoa, jonka nimeksi on merkitty Myötänielijä. Runolle on kaavailtu kolme osiota: Nihilö, Kehilö ja Epäily. Ei ihmekään, että se on jäänyt niille sijoilleen. Allekirjoituksena on Ensio Mäntyaho. Olin pikkupojasta saakka – tai ainakin siitä saakka, kun ymmärsin syntyneeni Ension päivänä – kuvitellut olevani Ensio, vaikka enhän minä mikään Ensio ole – Mäntyaho vielä vähemmän.

Muutama merkintä on kirjoitettu matkalla. Sivun ylälaidassa on lainaus Eliotilta. Muistan, että olin varannut mukaani kirjoja, joista olin luvannut kirjoittaa arvostelun. Yksi niistä oli Peter Ackroydin elämäkertateos T. S. Eliot (1989).

Ehdotonta totuutta ei ole olemassa – on vain joukko tyylejä ja tulkintoja, toinen toisensa päälle asettuneina loputtomassa ja ilmeisen tarpeettomassa tapahtumaketjussa.
(T. S. Eliot)


Yllättävää, että Eliot – runoilijana ja amerikkalaisena – on ollut totuusrelativismissaan aikansa filosofien kärkijoukossa jo iloisella 1920-luvulla. Tuon saman olisi saattanut sanoa vaikkapa Foucault muutama vuosikymmen myöhemmin. Totuus ei kuitenkaan kokonaan kadonnut filosofien työkalupakista, kuten Alain Badioun kirjoitukset osoittavat. Mutta noihin aikoihin Badiou sätki vielä kapaloissaan. Asioiden ja ideoiden lisäksi täytyy olla myös jotakin, joka/mikä tiedostaa ne. Laivan kannella infernaalisen kevättalven viimassa oli helppoa uskoa tuohon berkeleyläiseen tulemaan.



Seuraavat merkinnät on kirjoitettu Göteborgissa, Konstepidemin kulttuurikeskuksessa, jonka yhteen yli sadasta studiosta olin asettunut asumaan ja työskentelemään. Götanmaan kevään ollessa jo hyvässä vauhdissa olen kirjannut ylös 17.4. vähäisen runontyngän. Sen saatteeksi on sorvattu säkeet: ”Moiset mäet ja talot niillä, noro niskassa ja kivi kengässä.”

Näen sataman
lähtevine laivoineen.
Mäet korkeat ja talot niillä:
Fiskekyrkan, Kungstorget
ja Götaplatsen.
Epätodennäköinen
pakolainen on saapunut
Kattegatin rannoille.


Sotkuisissa sutaisuissa valitetaan sohvan puutetta ja studion ikkunoiden likaisuutta. Sohvaa luovan työn ja mietiskelyn välineenä ei korvaa mikään. Ikkunat oli helppo pestä sisäpuolelta, mutta ulkopuolta se ei onnistunut, sillä studioasuntoni seisoi suoraan jyrkänteen reunalla. Oliko niitä pesty sitten parantola-aikojen – öiseen aikaan olin yhä kuulevinani sairaiden ankaraa yskimistä. Herättyäni se kuitenkin osoittautui yövuoroa ajavan raitiovaunun kolinaksi.

Joku oli raapustanut studioni seinään mietelmän: ”All national art is poor, all good art is national.” Se ei juurikaan inspiraatiota tarjonnut. Mutta asunnon paksu vieraskirja oli tärkeää luettavaa, sieltä selvisi mistä taiteilijatarvikkeita sai edullisesti ja mitä viinejä kannatti systembolagetista ostaa. 15.5. olen jälleen yrittänyt kirjoittaa runoa – ilmeisesti torin vaiheilla kun työnimeksi on tullut I Götaplatsen.

Päivä jouten kuluu
nään oksalla linnun
ellen papukaijan.
Seuralaiseni, neiti muuten,
ehdottaa punsseja.
Aurinko on kääntynyt
jo lounaaseen,
pöydät tyhjentyvät.
Yritän iskeä misukan,
kunnes huomaan
se vaimovanha on.


Vaivuin pikkuhiljaa götanmaalaiseen synkkyyteen. ”Ahdistus on niin rankkaa, että siinä voisi seisoa.” Toisaalta elettiin kevään heräämisen toivorikkaita ja huolettomia aikoja. Näyttelyiden avajaisia oli vähintäänkin kerran kuussa. Ja Konstepideminissä olivat jo huhtikuussa alkaneet joka viikonloppuiset puutarhapartyt. Ilmoitustaululta saattoi tarkistaa, kenen pihassa milloinkin juhlittiin – toki juhlat olisivat löytyneet suuntaamalla askeleensa kohti meteliä. Muutoin oli rauhallista ja hiljaista – kenenkään residenssiin ei tunkeuduttu ilman lupaa. Joku oli laskenut, että keskuksessa työskenteli taiteilijoita yli kymmenestä eri maasta.



Aluetta rajaavaan rautaverkkoaitaan oli raksittu miehenmentävä aukko. Oikaisin siitä toisiaan lähikapakkaan, Gyllene Pragiin, vaatimattomalle lounaalle tai tuopille. Elin omassa marginaalissani residenssistipendin ja päivärahan turvin. Se oli huomattavasti varakkaampaa ja turvatumpaa elämää kuin naapurissa olevan opiston pihassa norkoilevilla maahanmuuttajilla, joiden keskuuteen tupsahdin aidanaukosta kuin vieraalta planeetalla. Eräänä päivänä he kysyivät huonolla ruotsillaan, mistä olin tulossa ja minne menossa. Vastasin yhtä huonolla ruotsilla, etten tiennyt minne olin menossa. Lopulta kutsuin heidät studiooni katsomaan maalauksiani. Eräänä iltana he tulivat – järkytin niin itseni kuin naapuritkin valtavalla taiteenystävälaumalla.

Maalauksissani asiat sujuivat samaan tapaan keskuksen pakovoimaa karttaen. ”Mikä tahansa, mikä on keskustassa, ei ole siirrettävissä marginaaliin, olipa se kuinka heikko tahansa. Sillä on puolellaan määräävään paikan arvovalta. Seuraavaksi yritän tyhjyyden asein siirtää – tai oikeastaan kammeta – keskuksen sijoiltaan.” Väritkään eivät suostuneet sijoittumaan aloilleen ilman kapinaa, vaikka mereltä peilaava valo yritti parastaan. ”Kaikki maailman asiat ovat minulle lasten leikkiä verrattuna kahden väripinnan sijoittamiseen vierekkäin, pinta pintaa vasten.”

”Muistakaa runoilijaa.” Kesän lämpöaallon huumaamana olin jälleen kirjoittamassa runoa. Nyt ylhäällä kaupungin yläpuolelle kohoavilla kallioilla, joilla tapasin kuljeksia silloin tällöin mukanani eväsleipä ja pullo viiniä. ”Ylhäällä oleva on alhaalla olevan kaltainen.” Sen olin luultavasti napannut C. G. Jungin kirjasta Job saa vastauksen (1974), joka myös oli matkalukemisenani. Viimeistelin runoa vielä studiossa yö myöhälle kovassa puutuolissa istuen – seuraavalla viikolla minulle oli luvattu tuoda sohva.

Gothenburg

Taiteilijat palaavat Gyllene Pragista
            pitkät niskatukat saparoiksi solmittuina.
Ikkunat sammuvat ja viinilasit väljähtyvät.

Taitan lyijykapselista korkille purjeen ja lähetän
            sen purjehtimaan maalinroiskeiselle merelle,
            jossa leivänmurut ajelehtivat kuin jäävuoret.

Unet tulevat kahtena vyyhtinä, päivää vielä mukanaan,
            kuin luokoon heinikkoon unohtuneet säpit.
Suuntimat ovat volatilia ja terrana:
            Superius est sicut quod inferius.

Ei siitä kummempaa tullut: taiteen uusiksi parametreiksi
            julistettiin kiivaus, kuulaus ja kauheus.
Pilvet tihnusivat vettä pitkin päivää,
            mutta jo illaksi ennustettiin poutaa.
(SJT, Göteborg 1994)





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti