keskiviikko 31. elokuuta 2016

VALON MURJOMAT


       ”Enough is not enough.” Ezra Pound. Kuva SJT 2016.


Oi Jumala, oi Venus, oi Merkurius, varkaitten suojelija,
antakaa minulle tupakkakauppa
tai saattakaa minut mihin tahansa muuhun ammattiin
pois tästä kirotusta kirjoittamisesta,
jossa pitää käyttää aivojaan kaiken aikaa.
– Ezra Pound


Jälleen kerran olen kierrätyskirjan kimpussa. Tällä kertaa se on Joseph Brodskyn Veden peili (1994). Ei siis kovin vanhakaan laitos – ja nyt jo hylättynä. Kirjoittaja on Venetsiassa ”Toisinajattelijoiden biennaalissa” ja kirjoittaa niitä näitä vetisen kaupungin toreilta ja kujilta. Itse en ole koskaan käynyt Venetsiassa, joten en osaa suhtautua millään tavoin veden peilin levottomaan välkkeeseen kaikissa mahdollisissa kaupungin pinnoissa. Luultavasti olen hyvästä syystä pysytellyt sieltä pois. Kirjoittaja vertaa kokemusta siihen, kun sormenpäät koskettavat ensi kertaa rakastetun paljasta olkapäätä.

Tässä kohtaa riennän ymmärtäjänä paikalle. Ylenpalttista herkkyyttä poteneena en vieläkään kykene syömään lounastani loppuun, jos samaan aikaan tv:ssä tohtori Kiminkinen ronklaa saarijärveläisiä. Poikasena pyörryin kun näin naapurin tytön kehräsluun ja siitä lankeavan kalvaan varjon. Kului vuosikymmeniä ennen kuin pääsin ns. ”kolmospesälle” saakka tajuntaani menettämättä.

Eräänä marraskuun iltapäivänä 1977, kuten kirjoittaja toteaa, Susan Sontag soittaa kirjoittajalle ja kysyy: ”Mitä aiot tehdä illalla?” Sontag on tavannut iltapäivän aurinkoisella piazzalla Olga Rudgen – Ezra Poundin lesken – joka on kutsunut hänet luokseen visiitille juuri tänäisenä iltana. ”Minua kauhistuttaa mennä yksin”, sanoo Sontag ja pyytää kirjoittajaa mukaansa. Kirjoittaja suostuu.

Lukija ei usko hetkeäkään, että Sontagia olisi pelottanut vanhan rouvan tapaaminen. Vanhat rouvat nyt eivät vain ole tämän maailman pelottavimpia oliota, olivatpa he kenen hyvänsä leskiä. Kirjoittaja toteaa olevansa omassa itsessään vielä enemmän peloissaan. Tämän lukija saattaa uskoakin, sillä onhan ”Ezra Pound iso kiho, käytännöllisesti katsoen teollisuuden ala”, kuten kirjoittaja maalailee.

Kirjoittajaa risoo myös se, että Pound teki runoudesta niin hankalaa ja vaikeaselkoista – ikiaikaisen ”korjauspajan”. Sekään tieto, että Poundia pidettiin toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiseen vankilamielisairaalaan suljettuna 12 vuotta, ei kirvoita kirjoittajassa muuta kuin toteamuksen, että ”venäläisin silmin katsottuna siinä ei ollut mitään, mistä olisi kannattanut intoilla”.

Poundin runous on jättänyt kirjoittajan kylmäksi. Cantos-sarjan runojen suurimmaksi erehdykseksi hän näkee ”kauneuden tavoittelun”, että ”niin pitkään Italiassa asunut ei ollut sitä tajunnut”. Pound oli runouden uudistaja, ankara modernisti, joka rakasti menneiden aikojen runouden kauneutta, kuten kirjoittaja aivan oikein huomauttaa. Sen sijaan Brodskyn omat runot ovat kuin vettä vedessä, niissä ei kauneutta ole sen enempää kuin käyttöesineissä. Ne huomaa vasta sitten kun ne ovat nyrjähtäneet paikoiltaan tai menneet rikki.

Muistan miten nuorena kollina minua kiehtoi lukemani tieto, että Pound oli neljä vuosikymmentä trimmannut huippuunsa runoa, jota kukaan ei tulisi milloinkaan ymmärtämään. Se jos mikä oli koulupojan mielestä todellista sankaruutta. Ihmisille tulee tarjota jotakin sellaista, mitä he eivät ymmärrä. Se tulisi olemaan minunkin elämäntehtäväni. Mutta politiikasta tulisin pysyttelemään mahdollisimman kaukana, niin fasismista kuin kommunismistakin. Politiikkaan ryhtynyt on aina fasismin ja kommunismin välimaastossa – mielipiteiden kuilun partaalla. Jos hän tulee uskoon (kuten sanonta kuuluu), hänen on hypättävä suin päin kuiluun, kuten Kierkegaard on todistanut.

Kun huolellisesti mietin koirien kummallisia tapoja,
minun on pakko päätellä,
että ihminen on korkein eläin.
Kun mietin ihmisten kummallisia tapoja,
tunnustan, ystävä hyvä, että olen neuvoton.
– Ezra Pound


Matkallaan sovittuun tapaamiseen Olga Rudgen taloon kirjoittaja antaa tuomionsa Poundin hairahtumisesta fasismiin. Hänen mielestään olisi ollut ”miehekkäämpää tunnustaa möhlineensä elämänsä kuin pysytellä itsepintaisesti vainotun neron roolissa, sojottaa käsivarttaan fasistitervehdykseen Italiaan palatessaan, kieltää sen jälkeen tuon eleen merkitys, antaa vastahakoisesti haastatteluja, käyttää viittaa ja sauvaa viljelläkseen tietäjäukon ulkomuotoa sillä seurauksella että muistuttaa Haile Selassieta”. ”Ja nyt minun oli määrä tavata hänen vaimovanhansa.”

Nämä katkerat sanat mielessään kirjoittaja menee tapaamaan Olga-rouvaa taloon, jossa vain muutama vuosi sitten Pound oli hionut ja viilannut runojaan. Kirjoittajaa kouraisee pitkästyminen syvällä heikoksi käyneessä sydämessään, kun hän näkee runoilijan ”rintakuvan jököttävän” olohuoneen lattialla. Hätäisesti ehditään tee tarjoilla, kun vanha rouva aloittaa sormi pystyssä, kuten kirjoittaja terävöittää, sen aarian jota oli kuultu jo vuodesta 1945 lähtien: ”Että Ezra ei ollut fasisti, että he olivat pelänneet amerikkalaisten panevan Ezran sähkötuoliin.” ”Pitäisihän se käsittää että Ezra ei ollut antisemiitti, olihan hänen nimensäkin Ezra.”

Vanhan rouvan puheensorina vaivuttaa kirjoittajan unen partaalle. Hän rekisteröi hajanaisia lauseita sieltä täältä: ”Rapallossa ei silloin ollut saksalaisia.” ”Ezra oli matkustanut vain kahdesti kuussa Rapallosta Roomaan tekemään radiolähetystään.” Välillä Olga-rouva pitää tauon ja kysyy: ”Capito?” Kirjoittaja vaipuu syvemmälle nojatuoliin ja päättää olla vaiti: ”Ole kohtelias äläkä keskeytä vanhaa rouvaa; tuo on pötyä, mutta hän uskoo siihen.”

Talosta poistuessaan kirjoittaja toteaa, ettei ole ”tainnut” koskaan aikaisemmin tavata fasistia, mutta on ollut sen verran tekemisissä kommunistien kanssa, että siinä soi tuttu kaiku. ”Kerrankin kävi niin etten tuntenut surua, jota tavallisesti tunnemme jättäessämme lesken talon, tai ylimalkaan jonkun yksin autioihin huoneisiin.” Toisaalta, toteaa kirjoittaja, ”vanha rouva oli hyvässä kunnossa, kohtalaisen hyvin toimeentuleva, ja kaiken lisäksi hänellä oli vakaumustensa suoma lohtu”.

Pound lukeutui siihen sankkaan ”kulttuurifasismiin” hurahtaneiden kirjailijoiden joukkoon, jotka näkivät artisokkapellolla ilman paitaa kuokkivassa Mussolinissa – pontisten soiden kuivaajassa ja futuristissa – tulevaisuuden airuen. ”Hän (Pound) ei ole kaukana muun kirjallisen fasismin ilmapiiristä”, kirjoittaa Tarmo Kunnas kirjassaan Fasismin lumous (2013). Moraalisesta relativismista huolimatta ”velvollisuuden- ja vastuuntunto ovat hänen runoudessaan ihanteina jo ennen hänen propagandistista tehtäväänsä Italian radiossa”.

Individualistina Poundin ihanteena oli ”runouden kuningaskunta maan päällä”, ”jossa yhteiskunnalliset konfliktit on minimoitu ja jossa vallitsee harmonia kuten Mussolinin Italiassa”. Fasistisessa komento- ja kuriyhteiskunnassa runoilija tuskin olisi viihtynyt. Antisemitistisiä lausuntojaan Pound katui myöhemmin. Kunnaksen mukaan ”Poundinkaan antisemitismi ei ole Hitlerin biologista rasismia. Se on antimaterialistista antisemitismiä, joka liittää juutalaiset moderniin maailmaan, kapitalismiin ja keinotteluun”.

Tavatessaan Mussolinin tammikuussa 1933 Pound halusi esitellä hänelle talouspoliittisia ideoitaan, mutta Il Duce viittasi niille kintaalla. Mussolini kommentoi runoilijan aiemmin lähettämää runoa (Canto XXX) ”huvittavaksi” (”Ma questo è divertente, said the boss”). Olgalle Pound totesi tohkeissaan ettei ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi niin nopeasti tavoittanut runon idean kuin ”pomo”. Ilmassa oli suurta ironiaa – ”huvittava” on ehkä epätodennäköisin sana, joka tuota kryptistä runoa lukiessa saattaisi päähän pälkähtää.

Mussolinin Italian sorruttua 1945 amerikkalaiset vangitsivat Poundin maanpetoksesta syytettynä ja sulkivat hänet viikkokausiksi ulkohäkkiin kuin eläimen. Ezran etsikkoaika imaginaarisessa valon valtakunnassa oli ohi. Syystäkin kysyttiin, minkä maan hän oli pettänyt. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan panneet Ezraa sähkötuoliin, vaan julistivat hänet hulluksi. Vapauduttuaan mielisairaalasta (St. Elizabeths Hospital – ”The Hell Hole”) 1958 Pound palasi takaisin Italiaan – Venetsiaan ja Rapalloon. Ezraa ei naisten seura huimannut, sillä matkassa oli useampiakin naisia (Dorothy ja erikoinen ”sihteeri” Marcella Spann), mutta vain Olga kesti koko pitkän matkan helvettiin ja takaisin.


Lines for Olga

The gondolas dying
in their sewers
& grasshopper dead
on his stalk
& she, Olga, with serene
courage
bearing it all
finding beauty
where the last
vestige of it
still was
finding it in the least items
& in the great
in San Marco
& the piazza
by night.
– Ezra Pound (1962)


Canto XXX

Joseph Brodsky: Veden peili, suom. Marja Alopaeus, Tammi 1994.
Tarmo Kunnas: Fasismin lumous, Atena 2013.

maanantai 15. elokuuta 2016

HÄMÄRÄN RAJAMAILLA


Taho. Kuva SJT.


Taidetoimikuntien perustamisen jälkeen 1970-luvulla vallitsi luulo, että määrärahojen runsauden myötä myös tasapuolisuus toteutuisi apurahojen jaossa. Ääneen todettiin: ”Ei sillä niin väliä ole keille apurahoja jaetaan, kyllä se jonakin päivänä osuu jokaisen ansioituneen anojan kohdalle.” Mutta rahaa tärvääntyi myös systeemin ja uusien viranhaltijoiden ylläpitoon. Hakijoille tuli tutuksi tyly lause: ”Valitettavasti emme ole voineet suostua hakemukseenne määrärahojen riittämättömyyden vuoksi.” Ja loppukevennys: ”Päätöksestä ei voi valittaa.”

Läänien taidetoimikuntien uskottiin tavoittavan nekin taiteentekijät, jotka eivät yltäneet valtion toimikuntien tukeen saakka. Mutta kuten arvata saattaa, apurahoja, taidepalkintoja, taiteilijaeläkkeitä jaettiin muidenkin periaatteiden kuin ansioiden ja tarpeen mukaan. Monet ansiokkaat taiteilijat jäivät silkkaa ”harmauttaan” edelleenkin apurahojen ulkopuolelle – heidän nimensä eivät vain nousseet jakopöydissä esiin.

Hämärän rajamailla liikuttiin usein toimikuntien jäsenten nimeämisessä. Se, että nimeämisessä ”kuultiin taiteen kannalta merkittäviä tahoja”, oli pelkkää jargonia vaikka se viralliselta kuulostikin. Poliittinen peli jylläsi taustalla ja jäsenten asiantuntijuus oli usein hyvinkin hataraa. Olin läänin taidetoimikunnan jäsenenä 3-vuotiskauden 1980-luvulla. Lupauduin jatkamaan mutta yllättäen putosin toiselta kaudelta. Selitykseksi sain kuulla, että olin ollut toimikunnassa SDP:n mandaatilla. Ja tilalleni oli löytynyt ihan ”oikea demari”. En ymmärtänyt etsikkoaikaani, vaikka itse Kalevi Sorsa lähetti minulle kutsun johonkin ”demarien seminaariin”. Luulin, että minut haluttiin paikalle taiteen asiantuntijana. Kissan viikset!

Miten lienee nykyään. Millaiset ”tahot” valitsevat taidetoimikuntia ja millaisella tietotaidolla. Hämärältä se yhä kalskahtaa: ”Taideneuvosto päättää toimikuntien toimialoista, nimistä ja määristä sekä nimeää jäsenet kaksivuotiskausiksi kuultuaan taiteen kannalta merkittäviä tahoja.” Tuo ”taideneuvosto” on uusi keksintö. Soppaa ovat hämmentäneet myös eri kulttuuriministerit. Taiteen keskustoimikunta muutettiin pari vuotta sitten Taiteen edistämiskeskukseksi, jolla on alueellisia toimipisteitä ja taidetoimikuntia.

Esimerkiksi voidaan ottaa valtion kuvataidetoimikunnan nimeämispolitiikka. Millä järjellä on selitettävissä, että entisen Vaasan läänin alueelta ei sitten läänin lopettamisen ole ollut edustusta ko. toimikunnassa. Eikö näin tärkeässä valtakunnallisessa instituutiossa tulisi olla edustus jokaisesta maakunnasta?!

Myös valtion kuvataidetoimikunta on muuttanut nimeään, nyt se on visuaalisten taiteiden toimikunta, jossa on kuvataiteen, valokuvataiteen sekä sarjakuva- ja kuvitustaiteen jaostot. Uutinen lupaa lisää tukea kuvataiteelle jo ensi vuonna. ”Uutena tukimuotona aletaan myöntää avustuksia kokeiluihin ja kehittämishankkeisiin.” Ollaanko perinteisiä kuvataiteen muotoja ajamassa yhä syvemmälle marginaaliin muodikkaiden ”hali- ja hoivataiteiden tieltä”. Jäämme kuulolle!

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 12.8.2016

Lisähuomioita:

Merkittävimmäksi muutokseksi Taiken (Taiteen edistämiskeskus) jakopolitiikassa luvataan, että ”valtionavustusten jakaminen perustuu yhä tiukemmin kulttuuripoliittisen strategiaan”, jonka ”toiminnallisena tavoitteena vuoteen 2020 mennessä on olla Suomen johtava taide- ja taiteilijapolitiikan asiantuntijaorganisaatio”. Mitä siinä oikein sanotaan? Onko se lupaus vai uhkaus? Lisääkö se kontrolliyhteiskunnan läpinäkyvyyttä vai kaiken läpäisevää valvontaa? Tyhjänä määreenä kaikuva ”strategia” antaa vapauden harjoittaa minkä tahansa näkemyksen ja mielipiteen varassa käytäntöjä, jotka mahdollistavat niin palkitsemisen kuin rankaisemisenkin. Ollaanko tässä siirtämässä taiteentekijät Giorgio Agamben lanseeraamaan ”kontrolliyhteiskunnan leiriin”, ellei peräti keskitysleiriin.

Taiken sivuilla kerrotaan, että työyhteisö on tehnyt erityisen ja omalaatuisen ”Taikelupauksen”, joka määrittelee näiden erityislaatuisten arvojen näkymisen ”Taiken toiminnassa sekä suhteessa taidemaailmaan ja yhteiskuntaan”. ”Taikelupauksen” kulmakivenä on klausuuli: ”Syrjimättömyys ja yhdenvertaisuus ovat arvoja, jotka sisältyvät rakenteisiimme. Toimintatapoihimme kuuluvat selkeät ja yhtenäiset käytännöt, joilla varmistetaan kaikkien yhdenvertainen kohtelu.”

Vaikea kuvitella mikä taho tällaisen lupauksen on kehittänyt, vai onko se vain tätä alati lisääntyvää kontrolliyhteiskunnan tuottamaa ”bullshittiä”. Avustuksia hakevan taiteilijan näkökulmasta tällainen avoimuus ja läpinäkyvyys on pelkkää sanahelinää niin kauan kuin anomuksen hylkäyspäätökseen ei saa muuta vastausta kuin sen, että päätöksestä ei saa valittaa. Kohtuuden nimissä olisi hyvä saada tietää, mistä hylkäävät päätökset vuodesta toiseen johtuvat, vaikka hakija ilmiselvästi täyttää hakemuksessa vaaditut ehdot ja omaa vaaditut taiteelliset ansiot.

Jotakin muutosta on todellakin tapahtunut. Vielä vuonna 2013 hylkäyspäätöstä siivitti litania: ”Opetus- ja kulttuuriministeriö on tänään saatuaan Taiteen edistämiskeskuksen lausunnon käsitellyt hakemuksenne, mutta ei ole voinut siihen suostua jaettavissa olevien eläkkeiden vähäisen lukumäärän johdosta.” Nyt 2016 se kuulostaa asteen verran tylymmältä: ”Taiteen edistämiskeskus on käsitellyt hakemuksenne eikä ole myöntänyt Teille ylimääräistä taiteilijaeläkettä.” Siitä puuttuu vain peräkaneetti: ”Ja hyvästä syystä, jota Te ette saa koskaan tietää!”

Ei enää lieventäviä asianhaaroja, kuten iänikuinen ”eläkkeiden vähäinen lukumäärä”, vaan yhden lupauksen vannoneen tahon lopullinen päätös. Ei enää ministerin höpinää, jonka mukaan taiteilijoiden eläkeasiat pannaan kuntoon. Kauas tapahtumahorisontin taakse on kadonnut tutkimustulostenkin mukaan paikkansa pitävä slogan, että ”jokainen taiteeseen sijoitettu euro tulee kaksinkertaisena takaisin”.

Hämärän rajamailta tulevat myös nuo epämääräiset ”strategiat”, ”arvot” ym., joilla julkisen vallan toimia ja kontrollia kiillotetaan. Jo 1930-luvulla filosofi kirjoitti, että ”arvot” ovat kalastelua sameilla vesillä. Nietzschen mukaan ”arvoihin” sotkeutuminen vaatii hyppyä oman varjonsa yli. Mutta poliitikollehan se ei ole temppu eikä mikään.



maanantai 8. elokuuta 2016

EKSYKSISSÄ


Auton ohjauspyörän takana istuva ihminen on uusi biologinen laji.” Italo Calvino. Kuvat SJT.


Jäljelle jää vain Tie
ja kysymys, miten on tien
seuraajan olemisen laita.
Onko se horjumatonta,
läsnäolossaan tulematonta
ja menemätöntä. Yhäkö
jokainen uusi päivä on
kuin ensimmäinen.


Aamu avautuu aurinkoisena mutta tuulisena. Suuret pihakoivut viuhtovat kuin järkeä vailla. Jälleen kerran valmistan sienikoriin eväät ja termoksellisen vahvaa teetä. Tarkistan onko kesäsateiden turvottama ulko-ovi lukossa. Sitikan ohjaustehosteessa on jokin vika, jota pitää silloin tällöin katsoa. Vilkaise sitä silloin tällöin, sanoi huoltomies. Minä vilkaisen. Se on siitä erikoinen vika, että se korjautuu katsomalla. Ajatella! Näin voin jälleen turvallisin mielin sinkoutua ”ketterällä radallani” minne vaan – ja auton etupyörät kääntyvät nekin minne vaan.

Eilen iltaisessa tv-elokuvassa päähenkilö – Italo Calvino – toivoi, että hänellä olisi kärsivällisyyttä olla ikävystynyt. Calvinon mukaan ikävystymisen aiheuttaa tapahtumisien toiston yllätyksettömyys, siis vaihtelun vähäisyys, mikä taas johtuu vastaanottajan havaintokyvyn urautumisesta ja turtumisesta. Maailman meno (ja tulo) on yhtä kiivasta kaikkialla, myös ikävystyttävässä tilanteessa tai paikassa. Epätoivoinen vaihtelun etsiminen johtaa vain pahempaan ikävystymisen kierteeseen. Ikävystyminen on suuri ongelma, joka johtaa aika ajoin hirmuisiin tekoihin. Lääkkeeksi ikävystymiseen tarjotaan yleensä uusia harrastuksia ja muuta puuhastelua, kun siihen tulisi käyttää meditatiivista silleen jättämisen myrkkyä.

Eräässä toisessa ohjelmassa tanskalaiset ikääntyneet äijät – piintyneet vanhatpojat Harry ja David – kasvattavat poneja ja elävät visua maalaiselämää. Toinen veljeksistä valmistaa jokapäiväiset ateriat. Hän pilkkoo perunat, jotka jo edellisenä iltana on tarkoitusta varten keitetty, ja paistaa ne runsaassa margariinissa. Haastattelijan kysymykseen, käyttääkö hän koskaan sipulia tai muita mausteita, hän vastaa että ei milloinkaan. Kullankeltaisiksi paistetuissa lohkoperunoissa on veljesten mielestä aivan tarpeeksi vaihtelua ilman ylimääräisiä kotkotuksiakin. Ja joka päivä samat lohkoperunat, tulipa millaisia vieraita hyvänsä.

Auton ohjauspyörän takana istuva ihminen on uusi biologinen laji, sanoo Calvino. Milloinkaan ”Tie” ei ole ollut niin lähellä ihmistä kuin se nykyään on – se syöksyy suoraan autoilevan subjektin tajuntaan. Samaan aikaan auton taustapeilissä vilistää näkymä, jossa tie ja maisema katoavat menneisyyteen. Havainnoitsija on lopultakin nykyhetken kurkihirrellä – aitiopaikalla. Tässä jos missään kulminoituu Herakleitoksen tunnettu fragmentti: ”Me kiidämme samalla tiellä emmekä kiidä, olemme emmekä ole.”

  

Jo viime viikolla kävin Pahajoella pesemässä vinttihuoneiston matot. Nyt ne ovat kuivat ja vartovat mustaan muovisoikkoon viikattuina. Ne tuoksuvat vienosti mäntysuovalta. Käyn kuvaamassa Pahajoen rantatöyräällä seisovan omituisen männyn, joka on suunnannut viimeaikaisen kasvunsa pohjoiseen päin sojottavaan oksaan. Se on kuin puu puussa. Samalla töyräällä oli muinoin valtava mänty, jonka oksien kätköön kiipesimme syömään naapurin pellosta varastamiamme nauriita.

Paluumatkalla poikkean Harrissa, jossa suositun uimarannan lisäksi on hieno taidenäyttelypaikka tai oli. Nyttemmin se on pilattu seinänmittaisella posliinikannukokoelmalla ja kattoon saakka yltävällä Toivo Kuulan patsaan mustaksi lakatulla kipsivaloksella. Näyttelytila on supistunut olemattomiin ja koko paikka vaikuttaa romuvarastolta. Taiteen ystävällä tänne ei ole enää mitään asiaa, eikä täällä sen puoleen ketään olekaan. Rannalta kantautuu harmittomien uimareiden ja pallonpelaajien iloiset huudahdukset.



En ehdi ryhtyä uimasille, sillä olen matkalla Lehtimäelle. Tuurissa tietä tukkivat kaikista ilmansuunnista kohti Keskisen kyläkaupan temppeliä rientävät syntisten autojonot. Pastori Vesa Keskinen on luvannut – kuten Heidegger ikään – että kaiken maailman tavarat eivät siellä ole vain esillä vaan myös käsillä – ja halvempaan hintaan kuin missään muualla. Sitä sopii toki epäillä. Sirkus Sariola on vallannut jokirannan ja taustalla siintää kyläkauppiaan marmoriveistoksia kuhiseva italialainen puutarha. Kelpaa täällä vapautua taakastaan!

Siitä on jo aikaa kun olen näitä teitä ajellut. Jotkut taloryhmät mäenrinteillä näyttävät tutuilta. Maailma tekeytyy tutuksi ja luo perustunteen olemisen ja asumisen järjellisyydestä, vaikka minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä noissa ikkunoidensa mustuuteen kätkeytyvissä taloissa tapahtuu. Hätkähdän yllättävää kylttiä: Alajärvi. Miten hitossa olen joutunut Alajärvelle? Pysähdyn asiaa miettimään risaisen kartan äärellä. Juon teetä ja syön yhden gluteenittoman sämpylän. Tulen johtopäätökseen, että sen täytyy johtua kuntaliitoksesta, joten ei muuta kuin eteenpäin!

Eteerisen koivikon läpi vilahtaa jo järvenselkä – sen täytyy olla Ähtärinjärvi, mikäpä muukaan. Otan siitä lennossa kuvan. Tienvarren autiotalo tuo mieleen jonkin muistikuvan menneisyydestä, mutta mitään selvärajaista kuvaa siitä ei selkiinny. Joskus tuntuu, että nuoruudestani ei jäänyt mitään muistettavaa. Turhaan eksyn ilmenevien näennäiseen tuttuuteen ja salakavalaan tavanomaisuuteen. Heideggerin mukaan tiedostava havainnoija juuttuu yhä uudelleen raivaamansa maailmankuvan pauloihin, ”kietoutuu näennäisyyteen ja sulkee näin itseltään pääsyn olemiseen”.

Lehtimäki, siinä se on yhtäkkiä keskellä ei mitään. Käännyn jyrkästi kohti järven itäistä laitaa. Soratie pölisee niin kuin se on aina kuivana kesäaikana pölissyt. Talvella en ole täällä koskaan ollutkaan. Maisema on yhtä aikaa tuttu ja vieras – ikään kuin jonkun muun muistamana. Järvi kimmeltää kirkkaana, siihen verrattuna taivas näyttää himmeältä ja savuiselta. Kapea horsmien kukittama tie kääntyy rantaan. Kirjoitin siitä runon juuri tällaisena päivä kauan sitten. Kirjoitin aina runon kun maailman tulemisen paino kävi liian raskaaksi lehtien havinasta, veden läikkeestä ja ruovikon raivosta. Ja linnut, kalat, yksisarviset ja koko luomakunta.



Illalla saavun residenssiini juuri parahiksi kun teeveessä alkaa Allsång på Skansen. Ärsyttävän iloiset ruotsalaiset laulavat yhdessä ja heiluvat ja keikkuvat kuin vietereillä. Tänä kesänä yhteislaulua vetää pitkä vaalea nainen, aivan liian pitkä minun televisiooni. Viime kesänä siellä pomppi matalampi neito, joten saatoin vapaasti hymähdellä mukana. Vartuin sellaisessa ympäristössä, että pitkien naisten läsnä ollessa ei naurettu. Sanni-täti – tunnettu lahkosaarnaaja – oli pitkä ja totinen nainen, hänen olemuksensa sai hymynkin hyytymään. Kun taas Tommo-sedän seurassa nauroimme katketaksemme. Epäiltiin, että sellainen nauraminen ei ollut hyväksi keskenkasvuisille ihmisille.

Tiellä kaikki se,
mikä ei ole kätkeytynyt,
näyttäytyy olevan
valepuvussa.

Tielle asettunut seuraa
tien filosofiaa, hän ei tutki
eikä harjoita diskurssia,
tai ehkä hän harjoittaa sitä
tienposken, pilvenreunan
ja iltatuulen kanssa.


Lisähuomioita ikävystymisen filosofiaan: