ROKKIJUHLIEN AIKAAN

Vähitellen tapahtumat ikkunassa hiipuvat keskiyön lähestyessä. Kuva SJT.

Kalpea kajo

taivaanrannassa

ennustaa epävakaista säätä.

Naapuri ilmestyy talonsa

ovelle ja huhuilee koiran pois

sateesta – vaimo jää yhä

seisomaan puutarhaan.

SJT(2016)

Tähän aikaan kesäillasta valomyrsky on jo vaiennut ja vain puiden latvukset ja talojen päädyt vastaavat viimeiseen kajeeseen. Istun työpöytäni ääressä ja katselen ikkunasta avautuvaa näkymää ulos kadunristeykseen ja talojen pihoihin. Ihan oikeita katuja nämä Hallilan kadut eivät ole, vaan eräänlaisia talojen väleissä kulkevia teitä ilman jalkakäytäviä ja katumerkintöjä. Kulkijoita on tänä iltana tavallista enemmän johtuen Törnävän rokkijuhlista, vaikka pääkulkuväylät sinne menevätkin muualta.

Tavallisina iltoina ohi kulkee vain koirantaluttajia ja sauvakävelijöitä. Mutta nyt on toisin. Ties minkä alan miehiä ovat nuokin mustiin pukeutuneet, joilla on suipot ylöspäin sojottavat kannattomat kengät. He joutuvat kävelemään hassusti takakenossa, ainoastaan ojennetussa kädessä olevan kaljatölkin pitäessä tasapainoa yllä. Kuulemani mukaan kaljatölkit pitää jättää festarialueen ulkopuolelle, joten siellä tulee tasapainon kanssa ongelmia. Mutta mitäpä sitä ei kuuliainen kanssakulkija tekisi kiltansa pukeutumiskoodin eteen.

Pystypäin askeltavan – jo varttuneemman – herrasmiehen edellä kulkee vaimoihminen syvässä kumarassa. Ilmeisesti hän on kadottanut kaikki illuusionsa tulevaisuuden suhteen. Ehkäpä he noudattavat tiedostamattaan vanhaa käytäntöä, jonka mukaan julkisella paikalla parisuhteessa elävien on syytä pitää sopivaista välimatkaa. Jos minulla olisi vaimo, hän kulkisi neljä ja puoli metriä edelläni. Se olisi kaikin puolin sopivaa ja yleistä harmoniaa ylläpitävää. Karjalaisen perinteen mukaan sanottaisiin, että siinä menee Tannitar ja hänen siippansa.

Sitten tulee neljän naisen ryhmä hyväntuulisia nuoria ihmisiä. Kolmella on jalassaan liian piukat housut – siis hyvinvointiin nähden – ja yksi kulkee paljain säärin. Hän toteaa juuri ikkunani alla lihoneensa helvetisti. Toinen vastaa siihen, että tuollainen läski sinä olet aina ollut. Vittu, mennään nyt vaan, kehottaa kolmas. Tunnelma on korkealla, joten kovatkin puheet soljuvat hunajaisina korvissa. Aamutunnelmissa saattaakin tulla jo nyrkistä.

Kipaisen keittiöstä pullollisen viiniä ja panen soittimeen Sinatran ylistetyn levytyksen Strangers in the night vuodelta 1966. Alku lupaa hyvää, ehdotonta alansa huippua on häikäisevän häikäilemätön veto Summer wind. Mutta loppua kohti meno hiipuu ja käy tasapaksuksi. Yritys ottaa pisteet kotiin ajan hittipiisistä Downtown ei onnistu ja lopun rymistelykään ei pelasta mitään. Se taika, mikä löi ällikällä Bert Kaempfertin elokuvasävelmän Strangers in the night täydellisessä valtauksessa, ei toistu enää. Mutta Summer wind on ja pysyy.

Kesätuuli ilkikurinen

kahahti rantaruovikossa ja

lennätti hatun Anna-tädin päästä.

Nopeasti se sammui päivänpaisteen

laiskaan väreilyyn vartomaan

yrtintuoksuista iltaa.

SJT (2005)

Kaksi samannäköistä nuorta naista – ehkä sisarukset – ohittaa jo kolmannen kerran näköalaikkunani laajat puitteet. Mikä lie on heidän ongelmansa. Sitten katuojan puskista putkahtavat veteraanirokkarit, iskä ja äiskä täydellisessä rokkikunnossa, katu ei ojineenkaan heille riitä. Tytöt jatkavat matkaa kiivaasti marssien. Vanhemmat jäävät huitomaan pihatantereelle. He eivät voi nähdä minua, sillä istun sälekaihtimen takana talon hämäryydessä. Tytöt tulevat taas takaisin ja seisovat vierekkäin kuin myrskynmerkit. Mitään ei ole tehtävissä. Toivon, että tytöillä olisi voimaa ylittää vanhempiensa aiheuttama piina.

Eva Dahlgren on moniaitten hiljaisuuden vuosien jälkeen julkaissut uutta musiikkia. Lainasin levyn kirjastosta. Tutun kumeana salaperäisyyttä tavoitellen kaikuvat nämä uudetkin tuotokset. Taitavaa tunnelmointia, mutta ei varsinaisesti mielimusiikkiani. En kai osaisi sellaista nimetäkään. Lapsuudessani yksi suurista suosikeistani oli Albert Ketèlbeyn Bells across the meadows (1921) – yhä yritän maalauksissani vangita sen apokalyptista luonnontunnelmaa. Dahlgrenin Hör vargarna nostattaa kuin nostattaakin karvat pystyyn, siinä on outoa lumoa ja vahvaa tulkintaa. Levykansitaiteilijat saavat jälleen kerran hävetä suttuisia kuviaan ja mautonta tekotaiteellisuuttaan.

Kaksi vanhempaa rouvaa pysähtyy kaivamaan laukuistaan kertakäyttöiset sadetakit. Mutta eivät ehdi pukea niitä ylleen, kun sade putoaa jo taivaan täydeltä. Rouvat tuskin ovat menossa rokkijuhlille, ehkä he paossa unettomuutta tai muuten vain tutkailemassa kesäyön valaistusta. Vähitellen tapahtumat ikkunassa hiipuvat keskiyön lähestyessä. Viinipullo on tyhjä ja viimeinenkin tofunakki on syötynä. Törnävän suunnalta kuuluu kolkko kumu ja rummun jytke – ehkä siellä on jokin kahakka käynnissä.

Turhaan odotin sitä päivää,

että naapurin koira paskoisi

pihanurmikolleni häpeänpuna

karvaisilla poskillaan.

Haukahtaen se jälleen kerran

ampaisee matkaansa riuhtaisten

mukaansa myös narunpäässä

moinaan viheltelevän naapurin.

SJT, Koiruuksia (2016)