keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

MAAILMA JA MAAILMA


Jokainen taideteos on oma maailmansa.” ”Hommage à Ligeti I & II”, SJT 2014.


Jotta voisimme
ryhtyä Tietä seuraamaan,
on se ensin löydettävä.


Välimatka minän ja maailman välillä on ainoa havaittava todellisuus, joka meillä ”täälläolijoilla” on. Siis tuo ylittämätön alue – ei-kenenkään-maa – maailman ja maailman välissä. Se ei lyhene eikä vähene vaikka matkustaisin minne hyvänsä. Tosiasiassa jokainen tekemäni matka tiedostuksen ja avartumisen mielessä on surkea epäonnistuminen. Mitä suurempi pettymys sitä kiihkeämpi tarve on ylistää matkan kuviteltuja ihanuuksia. ”Olisin voinut olla siellä vaikka kuinka pitkään”, tarkoittaa, että sekuntikin vielä ja minut olisi saanut viedä pakkopaidassa hoitoon.

Vaan matkaan on lähdettävä yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka jossakin syvällä sisimmässäni tiedän, että tällainen älyllinen epärehellisyys liudentaa mahdollisuuksiani todellisiin todellisuuden kokemuksiin. Vääjäämättömästi tämä tie johtaa yleisten – ellei peräti virallisten – mielipiteiden relativismiin. Vähä vähältä maailman ja maailman välinen vapaa-alue silloittuu umpeen loogisilla argumenteilla. Lopulta Tie katoaa kokonaan näkyvistä. Maailma on yhä täällä tai siellä (jossakin), vaikka emme keksisi yhtäkään sanaa kuvaaman sitä.

Tie ei ole perille pääsyn väylä, vaan Tien seuraamisen ”väline”. Tie ei ole vain itämaisen ajattelun (taolaisuus) ilmentymä, vaan se on ollut alun alkaen myös länsimaisen ajattelun ytimessä. Kantasuomen sana tie (tee) on jopa vanhempi kuin konkreettinen tie, jonka sana nykyään ilmituo. ”Minä olen Tie”, totesi runoilija ja pappismies Angelus Silesius (1624–1677) ja kehotti kanssakulkijoitaan (The Cherubinic Wanderer) ryhtymään Tieksi – tulemaan Tieksi ja siksi mikä on. Tunnetuimman runonsa hän runoili tien ohessa kasvavalle ruusulle.

Ruusulla ei ole syytä,
se kukkii koska se kukkii.
Se ei huomioi itseään
eikä kysy näkikö kukaan.


Runoilija antaa ymmärtää, että tällainen itsensä ylittävä ja jotakin kohti – elämää, rajaa, kuolemaa – oleminen on se elämisen tapa, jota vaeltajan tulisi tieltään etsiä. Heideggerilta tuttu käsite täälläolo (Dasein) on juuri tuollaista ihmisen eksistentiaalista täällä olemista – ajan ja paikan tiedostavaa elämää tässä ja nyt. Sen vastakohta on epävarsinainen maailmallisuuteen ja mielipiteenmuodostukseen hukkunut elämä ”jonakuna” eikä (varsinaisesti) kenenäkään.

Dasein on käännetty täälläolon lisäksi ainakin paikallaoloksi ja läsnäoloksi. Erikoisin käännös on Antti Salmisen (Mitä on metafysiikka, 2010) kohtolo (koht'olo), joka kohti olemisen lisäksi viittaa olemiseen määrättynä kohtalona – heitettynä maailmaan olemisen paimeneksi. Pakostakin tulee mieleen isoisäni käyttämä kohtsillään (koht'sillään), jossa tulee esiin olemisen viive tiedostuksen kuilun yli. Kaikki tarpeellinen tuli kumminkin tehtyä, ei aivan heti mutta kohtsillään. Ehkäpä se on karjalaisen heimon yleinen tapa suhtautua elämään. Englanninkielinen käännös being there tuntuu johtavan omituiseen siellä olemisen harhaan. Äskeinen EU-äänestys paljasti, mitä jääräpäinen ”sielläolo” lopulta saa aikaan.

Heideggerin mukaan maailmojen välisen kuilun ylittämiseen meitä painostaa olevan outous, ”se voi herättää ja nostattaa meissä ihmetystä”. Arvoituksellisesti filosofi toteaa, että täälläolo (kohti oleminen) on pysyttäytymistä ei-missään. Tuollainen ei-missään pysyttäytyminen on jo aina olevan tuolla puolen (transsendenssissa) olemista . Jos täälläolo ei transsendentoisi, ei mitään paljastuisi eikä mitään olisi. ”Olevan olemisessa tapahtuu ei-minkään ei-mikäännytys.”

Myös taiteen outous (toiseus) voi kantaa yli kuilun ja avata uusia maailmoita. Mikel Dufrennen (1910–1995) mukaan taideteokset poikkeavat kaikista muista olennoista, olioista ja esineistä kyvyssään tuottaa uusia maailmoita. Jokainen taideteos on oma maailmansa. ”Tällainen maailma on kuin sarastus, jonka kajossa oliot paljastuvat. Voisi myös sanoa että se on tunnelma, jossa ilmenevät sen piiriin kuuluvat asiat.”

Dufrenne huomauttaa, että taideteoksessa ilmaistu maailma ”ei ole toinen maailma, vaan paremminkin se on esitettyjen asioiden laajenemista omaksi maailmakseen”. Ympäröivästä todellisuudesta käsin taideteos voidaan nimetä ja tulkita sieluttomaan mykkyyteen, sokeuteen ja kuurouteen, jolloin se kadottaa ei-missään pysyttäytymisen loistonsa. Dufrennen mukaan taideteos voidaan kokea myös ”asiaksi, joka on jotakin itseään enemmän ja jonka merkitykset vasta alkavat avautua – tällöin teos on itse melkein kuin subjekti”.

Ehkä tähän liittyy myös Lacoue-Labarthen käsite ”alkuperäinen mimesis”, jonka mukaan mimesis ei alkujaan ollutkaan (maailman) jäljittelyä, vaan ilman mallia ”taidetta ja koko olemassaoloa tuottava voima ja olemisen mielen tuottamisen periaate”, kuten Martta Heikkilä kirjoittaa artikkelissaan Kuvien mykkyys ja sokeus: Dekonstruktio ja taideteos (Tiede & Edistys 1/2016). Taide näyttää tai paremminkin tuottaa kokonaan uusia merkityksiä – se ei toimi jäljittelyn keinoin. Jos lähdemme tälle dekonstruktion tielle – kuten nyt on käynyt – mullistaa se kokonaan kokemuksemme taiteesta.

Taideteoksen aihe on taide itse – teos esittää aina itseään! Kuvataideteoksen visuaalinen voima ja loisto lymyää mykkyydessään ja sokeudessaan teoksen kehyksien sisäpuolella – sillä ei ole aitoa yhteyttä ympäröivään ulkoiseen maailmaan. Ehkäpä taideteoksen outous johtuu juuri tästä todellisuutta ja maailmaa karttavasta (oudosta) mimeettisyydestä, joka johtaa näkemisen ylittämiseen ja lopulta näkemisen tuolle puolen.

Jälleen kerran taiteesta kirjoittaminen osoittautuu mahdottomaksi, tarvittavat sanat kaikkoavat ja päivänsavu verhoaa tienoon – vielä yksikin rivi ja minut saisi panna köysiin. Yöllä unen ja valveen poimussa keksin yllättäen ratkaisun ja ulospääsyn takaisin Tielle. Aamulla luen yöllä tekemäni muistiinpanon: ”On hetimiten palattava alkupatian sumeaan nautinnollisuuteen.” Tämä selvä!

The Rose because she is Rose
Doth blossom, never asketh Why;
She eyeth not herself, nor cares
if she is seen of other eye.
Angelus Silesius, The Cherubinic Wanderer (1657)


Martin Heidegger: Mitä on metafysiikka?, suom. Antti Salminen, niin&näin 2010.
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti