TIEN PÄÄLLÄ

Tien päälle on päästävä, oli mikä oli. Kuvat SJT.

Seutua tuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin: mutta ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvostaan...

Zacharias Topelius

Jälleen kerran on se aamu, kun bussi vartoo kaupungintalon edessä. Tien päälle on päästävä, oli mikä oli. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mutta kadulla on vielä yön sateen jäljiltä lätäköitä. Keväinen viima kertoo, että maa on yhä jäässä ja vapaana virtaavat vedet kylmiä. Yhdistyksen väkeä parveilee bussin vaiheilla ja osa istuu jo sisällä bussissa. Joku aivan viime tipassa herännyt ylittää puolijuoksua Alvar Aallon aukiota. Tänään suuntaamme Kangasalle ja Tampereelle. Bussi nytkähtää liikkeelle ja tuota pikaa ollaan kaupungin ulkopuolella.

Lämmin kevätsää on saanut luonnon räjähtämään ylenpalttiseen vehreyteen muutamassa päivässä. Näkymä on raa'assa väriloistossaan suorastaan pelottava. Vielä pari viikkoa sitten rutikuivin oksin huojuneet lehtipuut ovat kadonneet vihreään massaan. Katseen mentävää vapaata aukkoa on turha hakea metsän seinämästä. Tuon tuosta on silmiään lepuutettava sinisellä taivaalla vapaana ajelehtivissa pilvissä. Joku peräpenkiltä kysyy, olenko koskaan ajatellut maalata maisemaa. Olen kyllä, mutta näin keväällä sellaiset ajatukset menevät nopeasti ohi.

Alavudelta lähdemme seuraamaan valtatie 66:n väylää – maineikasta maantierosvojen, kulkureiden ja runoilijoiden tietä. Tätä tietä matkasivat aikoinaan jo Runeberg ja Topelius monet monituiset kerrat. Tunnettua on Topeliuksen kiihkeä suhde Alavuden kestikievarin tummaan kaunottareen Gretaan. Se pani runosuonen sykkimään: Tule syleilyyni sa nuori tumma ja kaunis sieluni lumoojatar. Tule soututuhdolle, povelleni, meri vieköön purtemme... sinä värjyt, keinuva ruusunkukka... Myöhemmin Topelius taipui sosiaalisen paineen alla ja valitsi järkiavioliiton. Sellaisia arkajalkoja me valtatie 66:n vagabondit olemme.

Runeberg kirjoitti arkajalkuudesta runossaan Torpan tyttö. Adlercreutzin joukot ovat juuri lyöneet ”ryssät” Alavuden kirkonmäelle 17.8.1808. Vaan sankarit eivät kaikki ole paikalla. Tyttö katsoo ikkunasta ja laulaa karmean laulun: Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa; paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta, mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaan ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan. Voi ihmistä ehdottomuudessaan. Katso itseäsi.

  

Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa nimesi eräässä haastattelussa sielunmaisemakseen juuri näiltä kohdin Alavuden Kirkkojärvelle peltoaukeaman yli avautuvan näkymän. Tieto ei saa takapenkkiläisiä vakuuttuneeksi, mutta vähätpä he tietävät millaista on viettää lapsuutensa tällaisessa maisemassa tällaisen tien varrella. Monet – elikkä kaikki – muistavat Jussi Raittisen levyttämän laulun vuodelta 1975: Vielä Teeveehoolle värssyn omistan. Kun on tehnyt meille tien noin surkean. Tehkää uus, valtatie kuuskytkuus. Tuo puhekieleen tarttunut elikkä-vitsauskin on luultavasti Alavudelta kotoisin. Kun koulumatkalla ohitimme erityisen ison talon, lausui joku meistä vakuuttavasti: ”Katollakin kaksi tornia elikkä kolme.”

Elikkä – no johan nyt – Alavutelaisten torni on normisuomalaisten savupiippu. Se siitä. Myös Topelius kuvasi tienvarren näkymiä ajopeleistään katsellen. Erityisesti kirjailijan mielikuvitusta kiehtoi Ryövärinkuoppa, jonka hämärissä rotkoissa tien kulkijoita ryöstelevät maantierosvot piileskelivät: Siinä ovat rosvot ennenmuinoin majailleet väijyskellen matkustajia: monen markkinamiehen hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina, takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäski suureen metsään.

Jostain käsittämättömästä syystä kuljettaja kääntää bussin Virroilta kohti Keuruuta ja hylkää ilman parempaa tietoa vanhan kulttuuritien. Kuin järkeä vailla me köröttelemme ylimääräiset pari tuntia halki kuivien kiveliöiden ja kitukasvuisten pöheikköjen. Tie kuuluu välttämättömyyksien piiriin – se on se mikä se on. Turhaan ei mestari varoittanut tienseuraajia tien vaaroista. Joka hetki on oltava valmis myöntämään, että kuljettu tie saattaa olla väärä. Mutta sitä mestari ei sanonut, että tie voi olla yhtä aikaa sekä väärä että oikea. Ei tarvitse etsiä maisemareittejä, mikä tahansa tie kelpaa.

Bussi kiitää ja tie pölisee. Mutta kulkevaisen ei kannata tietä parjata. Kierkegaard väitti toiston olevan rakastettu, johon ei koskaan kyllästy. Peräpenkiltä pannaan paremmaksi: yksitoikkoisuus on ystävä, joka ei petä. Ja Lacan vastaa tähän maailmoja syleilevästi, että ahdistus on ihmisen paras ystävä, se ei koskaan petä. Näin paljon hyviä pettämättömiä asioita meditatiivisen elämän tukipuiksi. Kelpaa taas mietiskellä, kun pilvet ovat sillä lailla hassusti pitkin taivasta.

Ohitimme jo alkumatkasta Lipakolla vähäisen tienvarren talon. Se muistuttaa onnellisesta lapsuudesta ja havahtumisen ja heräämisen vuosista. Muistan miten nojasin suureen mäntyyn ja kuulin sen suhisevan valheitaan. Kysymys on kulttuurista, kaikkialla ja kaiken aikaa. Tarpeellinen määrä ”uskovia ja tahtovia” pakottavat muodon, tavan ja käytännön muutokseen ja raivaavat välttämättömyyksien jättämään olemattomaan rakoon ihmisten inhimillisen maailman. Olemme siitä suunnattoman kiitollisia, vaikka sitä ei meistä tien- ja metsänreunan olioista hevin uskoisi.

Bussi kiitää halki tienoon. Paluureitiksi valikoituu suorin mahdollinen tie, jonka loputonta tylsyyttä matkalaiset muistavat ylistää. Borgesin kuvailema suoralle viivalle (tielle) viritetty labyrintti löytyykin juuri täältä, Parkanon ja Jalasjärven väliseltä tieosuudelta. Vaan viis siitä. Tunnelma bussissa on korkeimmillaan – eväät on kaivettu esille. Meillä ei ole vain reikä naamassa ja siellä hampaat. Me emme vain revi ruokaa suuhumme ja latki juomaa perään. Me maistamme, muotoamme ja arvioimme, kohotamme viinilasit kohti valoa ja arvioimme elämyksen laajuuden ja syvyyden. Me olemme ylittäneet rajan, meillä ei ole enää paluuta metsänpetojen joukkoon. Kysymys on kulttuurista, kaikkialla ja kaiken aikaa.

SORATIE 

Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä

       ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!

Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain

       sensitiivisissä reseptoreissa tärähtää. Siinä meni

mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen kauppa,

       Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!

Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – autolla on oma

       paikalla olemisen eksistenssinsä. Se on pysäköity.

Siinä se on rannassa – olen sen siihen pysäköinyt,

       auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui,

kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi,

       höpisi omiaan, uhkasi kasvaa tien umpeen!

SJT (1966/1995)

PS. Runo on alkujaan vuodelta 1966, mutta sittemmin uudelleen muokattu. Olin juuri saanut ajokortin, siitä tuo valtaisa hybris. Baudelairen Pahan kukkia (Les fleurs du mal, 1857) ilmestyi suomeksi 1962. Se teki koulupoikaan suuren vaikutuksen. Runon alku onkin sortin pastissi Baudelairen runosarjan Matka (Le voyage) viimeisestä runosta.

Alavus ilmestyi kartalle neljän uudisasukasperheen myötä 1557 nimellä Alavojervi, joissakin asiakirjoissa Alavoierffui. Myöhempi nimen kehitys: Alavojervi – Alavoträsk – Alavo – Alavuus – Alavus.

Suomen sodassa (1808) kaatuneen venäläisen upseerin hauta valtatie 66 varrella Alavudella. Kuva SJT.