torstai 19. toukokuuta 2016

TEORIAN HUIMAUS JA HULLUUS


Kadonneen teoreetikon arvoitus. Kuva SJT.


Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla kuvataidetta opiskelleille ei taidekirjallisuutta juuri ollut saatavilla. Kirjoja toki saattoi tila ulkomailta, mutta se oli kallista puuhaa. Suurin puute oli taiteen teoriaa ja filosofiaa – ja jopa estetiikkaa – käsittelevästä kirjallisuudesta. Unto Pusan luennoista koottu julkaisematon teos Plastillinen sommittelu kiersi monisteena kädestä käteen. Erään näyttelyn avajaisissa – katsellessani seinällä roikkuvia maalauksiani – Pusa tarttui olkapäähäni ja antoi tuomionsa: ”Maalaustaiteessa ensimmäiset kymmenen vuotta kuluu sen tosiasian oppimiseen, ettei osaa mitään!”

Modernin taiteen historiasta oli sentään ilmestynyt suomeksikin pari teosta, Herbert Readin Vuosisatamme maalaustaiteen historia (1960) ja Sakari Saarikiven Aikamme maalaustaide (1961). Näin Readin televisiossa analysoivan häikäisevään tyyliinsä Matissen maalausta. Päätin ”isona” tulla samanlaiseksi kulttihahmoksi, joka loihtii kuulijoidensa nähtäväksi taiteen kätketyimmätkin salaisuudet. Silloin en tiennyt, ettei sellaiselle ”valaistuneelle” riitä käytännön ihmisten todellisuudessa kuin kourallinen kuulijoita.

Readia en tavannut koskaan, mutta Saarikiven kanssa kävin monet kiperät taideteoreettiset keskustelut. Eräänkin kerran etsiessäni Sakaria Ateneumin vintiltä löysin vain kirjapinon päällä käryävän piipun – itse intendenttiä ei näkynyt missään. Ja juuri Sakari pani minut ARS 69 -näyttelyn ripustuksen aikana vahtimaan Edward Kienholzia, ettei mokoma polttaisi sikareineen koko taloa.

Helsingissä noina aikoina uuden taidekirjallisuuden aarreaitta oli Kaivokadulla sijainnut American Center Library, jonka luennot, elokuvat ja musiikkiesitykset kuuluivat jokaviikkoiseen rutiiniin. Kunnes kirjasto yllättäen suljettiin 1980-luvun puolivälissä. Seurasi pimeyden aikakausi, joka päättyi vasta Internetin tuotua uutta valoa periferiaan. Nykyään on vaikea kuvitella ”nettiä” edeltänyttä maailmaa, jossa kaikki tieto oli alati tietymättömissä.

Ennustuksista huolimatta Internet ei lopettanutkaan kirjallisuutta. Vähäiselle lukijakunnalle suunnattua filosofista ja taideteoreettista kirjallisuutta alkoi ilmestyä – useimmiten pienkustantajien toimesta – varsin runsaasti. Ja pääosin se on jännittävämpää luettavaa kuin salapoliisiromaanit konsanaan. Toki teorian huimaus saattaa viedä mukaan, kuten Freud epäili käyneen intohimoiselle tutkijalle Leonardolle.

Myös renessanssinerojen Albertin ja Cenninin taideteoreettiset kirjat käännettiin suomeksi. Albertia ja Pusaa yhdisti – yli vuosisatojen – halu nostaa maalaustaiteen arvoa tekemällä siitä lähes tieteellistä toimintaa. Albertille maalaus oli ”sielun ja järjen liitto”, jossa kaikki osatekijät olivat sellaisessa sidoksessa, että ”mitään ei voinut poistaa eikä mitään lisätä”. Se oli outo lausunto lajityypistä, jossa jokainen siveltimenveto avaa tuhansia uusia teitä kuljettavaksi.

Toisaalta, yksikään taiteilija ei löydä tietään ennen kuin on maistanut teorian hulluutta.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 18.5.2016.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti