perjantai 29. huhtikuuta 2016

ULKOKULLAISUUTTA


”Viinilasia kohottaessaan ihminen itsekin kohoaa aivan uuteen ulottuvuuteen.” Aapelinkaupungin trenditietoiset viininmaistajat nostamassa maljaa koittavalle keväälle. Kivenpuisto 2008.


Juodessa voi olla kivaa ja sosiaalistakin, mutta naula päässä ei pidä örveltää.
Etiketti 1/2016


Poikkesin Alkossa ostamassa pari pulloa punaviiniä. Nykyään suurin osa alkoholikaupan asiakkaista ostavat viiniä, olutta ja siideriä. Näin Alkokin haluaa asioiden olevan, kunnolliset tolkun ihmiset ostamassa ruokaviiniä ja saunaolutta. Onneksi epämääräiset keskikaljankittaajat on saatu markettien ja lähikauppojen asiakkaiksi. Pysykööt siellä ja jokivarren pusikoissa. Mutta jos oikein tarkoin katsoo, saattaa Alkossakin nähdä outojen varjojen häilähtävän. Juuri näitä varjoja varten on kassojen läheisyyteen tuotu lavallinen kirkasta viinaa – ”kossua”. Ja kuin taian iskusta iltaan mennessä lavasta ei ole kuin tikut jäljellä.

Mutta on Alkon hyllyillä muitakin väkeviä viinoja, tummahehkuisia arvokkaan näköisiä pulloja. Eikä turhaan, sillä toisinaan myymälään koputtelee kävelykepin kanssa vanhempi herrasmies hankkimaan syntymäpäiväkonjakkia tai nimipäiväviskiä. Se on päivän kohokohta – Alkossakin. Vanhempia ”kukkahattuisia” naisia varten on ns. ”amarettohylly”, josta löytyy kahviliköörejä sekä arveluttavia makuviinejä. Sieltä alahyllyn vaiheilta saattaa bongata myös mahansa huonoilla viineillä pilanneen paikallisen druidin valitsemassa inspiraation lähteeksi Gambinaa, Waldemaria tai Dorista.

Nappasin mukaani esitetelineestä uuden Etiketti-lehden, vaikka sen ulkokullatut jutut aiheuttavatkin sieluuni tasapainottomuutta. Tämän numeron teemana on ”katuruoka”. Se on trendikästä jos mikä. Etiketin toimitus suorastaan liitää trendien harjalla, kuten sisällöstä voi päätellä: Bordeaux'n uusi sukupolvi; Mitä kuuluu, Tallinna?; Panimot laittoivat parastaan; Piristä booli inkiväärillä; Ruokatrendien Alko; Brunssi Berliinissä jne. Trendikästä on poiketa missä tahansa viinimaakunnassa, mutta miten Tallinna pysyy vuodesta toiseen trendien huipulla. Se on ihme! No, mikäs ihme se on, vastaan jo itse yhteen ääneen.

Viininlipittäjät ovat olleet trendikkäitä jo ammoisista ajoista saakka. Viinilasi – pikari – on nerokas keksintö, sitä kohottaessaan ihminen itsekin kohoaa aivan uuteen ulottuvuuteen. Runous kuiskii hänen korvissaan ja sielunsa silmin hän näkee kaukaisuudessa siintävän merkityksistään vapaan maan. Vain harvoin ihminen yltää sellaiseen kliimaksiin, ja silloinkin vain pudotakseen sieltä jokapäiväisyyden synkeään alhoon. Kaikkea muuta kuin trendikästä on tavoitella uutta nousua. Turha on yrittää kavuta takaisin Pegasoksen selkään krapulakaljan voimin. ”Sillä kaikkein merkittävimpiä eivät ole ne tekijät, jotka meitä täällä pidättelevät”, kuten viisas viinijuoja Seneca kirjoittaa.

”Paljonko juomaa juhliin?”, kysyy Etiketti ja vastaa. ”Alkujuomaksi riittää useimmiten yksi lasillinen kuohahtavaa / hlö. Aterialle varataan alkuruoalle yksi lasillinen viiniä ja pääruoalle kaksi /hlö.” Välihuomautus: Tässä vaiheessa ystäväni olisivat jo kuohahtaneet lähimpään Pubiin. Vinkkinä boolin kulutukseen lehti tarjoaa mykistävää nyrkkisääntöä: ”Yksi lasillinen / tunti / hlö.” Edelleen sama välihuomautus. Hyvä vinkki sen sijaan on mitata omistamansa viinilasit – nykyään kun on jopa valtavia puolilitraa vetäviä viinilaseja – tai juhlaporukka on ”kanttuvej” ennen kuin on saatu grilliä kuumaksi.

Trendikkäät viininjuojat vaativat myös trendikästä ruokaa. Juusto saa viinin laulamaan, tiesivät jo roomalaiset. Etiketti tarjoileekin aina kaikkein kuumimmat trendiruoat ”maailmalta”. Kiinalaiset kevätkääryleet ovat jo vanhoja tuttuja, mutta entä vietnamilaiset kesäkääryleet. Barbaariset lihansyöjät voivat haksahtaa vaikkapa intialaiseen broilerivindaloohon. Lihattomana vaihtoehtona löytyy phad thai tofulla. Sen sijaan bataattiranskalaiset eivät ole enää trendikäs vaihtoehto vaikka lehti niin väittääkin.

Tällä kertaa sorrumme testaamaan reseptiä ranskalaiset vuohenjuusto-sienikrepit. Kaikki menee hyvin kunnes tullaan kohtaan ”1 tl sormisuolaa”. Että mitähän v....a nyt tehdään, kun ei ole sormisuolaa. Jätetään lätyt paistamatta ja siirrytään suoraan suositeltuun viiniin. Tällä kertaa se on punaviini Bordeaux'n alueelta. ”Nuoruutensa intoa puhkuvien Bordeaux'n punaviinien rakenne toimii hienosti kreppien täyteläisyyden ja vuohenjuuston hapokkuuden kanssa.”

Joimme saman tien kaksi pulloa. Vuohenjuuston hapokkuuden korvasi oma perus hapokkuutemme. Onnettomasti kävi tässä taannoin myös kesäkääryleiden kanssa. Etsimme ympäri Uumajaa riisipaperia, mutta turhaan. Sattui olemaan lauantaipäivä, joten paikallinen itämainen marketti oli kiinni. Siellä niitä olisi saattanut olla. Ihmettelimme yhteen ääneen, että mikä näitä ruotsalaisia vaivaa, eivätkö he ymmärrä trendien päälle mitään. Eivät ymmärrä, vastaan itse.

Lainaan lopuksi vielä Senecaa. Se tuo arvovaltaa tähän arkaan ja ankarasti mielipiteitä jakavaan aiheeseen: ”Erotat, mikä on viinin, mikä hunajaviinin maku: ei ole väliä, kulkeeko virtsarakkosi läpi sata vai tuhat amforallista: olet viinin suodatinsäkki. Tiedät vallan mainiosti, miltä osterit, miltä punamullot maistuvat: ylellisyytesi ei ole jättänyt sinulle mitään koettelematonta tuleville vuosillesi. Ja silti nämä ovat ne asiat, joista sinut kiskotaan irti vasten tahtoasi.”


Asua taloa

Ei vieraita vuosikausiin,
vanha kissakin jo kuollut.
Ei suuria suunnitelmia,
kunhan nappaan näkymän
havainnon sumeaan silmään.
Iltapäivällä otan lasillisen viiniä,
leikkaan leivän ja keitän teen.
Illalla juon koko pullollisen.
SJT 2005


PS. Ulkokultaisuus on lähinnä teeskenneltyä pintakiiltoa. Sen sijaan ulkokullaisuus on jo sisäinen ”sielun alennustila”.

Etiketti, Alkon lehti asiakkaille, 1/2016.
Lucius Annaeus Seneca: Kirjeet Luciliukselle (n. 62 jaa–64 jaa), suom. Antti T. Oikarinen, Basam Books, 2011.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

ELÄMÄ ON EROTIIKKAA


Sisään kompuroi Alkibiades raskaassa humalassa.” Pietro Testa: Juopunut Alkibiades keskeyttää pidot (1648).


Juoksin kuin päätön kana paikasta toiseen ja luulin tekeväni jotain, juuri kuin sinä nyt. Kaikki muu oli olevinaan tärkeämpää kuin filosofia.
Platon: Pidot


Antiikin aikaan vapaiden miesten päämääränä oli arkipäivän välttämättömyydet ylittävä kontemplatiivinen elämä. Vapaa mies ei voinut ryhtyä mihin tahansa työhön, kuten käsityöläisen tai kauppiaan ammattiin, jotka kaikki liittyivät orjamaiseen jokapäiväisten tarpeiden hoitoon. Jäljelle jäi kolme mahdollista elämäntapaa: keskittyminen ruumiinnautintoihin (kauneuden kuluttamiseen), omistautuminen poliksen asioille (politiikalle) ja ikuisien asioiden pohdiskelu (filosofia), joka johti lopulta kaikki toiminnalliset aktiviteetit ylittävään kontemplaatioon.

Poliittinen elämä (bios politikos) ei tarkoittanut nykyaikaisessa mielessä puoluepoliittista puuhastelua ja vallanjahtaamisen kautta saavutettua konsensuksen tilaa, jossa mikään ei pysy ennallaan eikä mikään muutu. Poliksen asioille omistautuminen mahdollisti kohtuullisen järjestyksen ja yhteisöllisyyden toteutumisen elämässä ja filosofiassa. Meditatiivinen filosofinen elämäntapa johti ”tutkimaan ja pohtimaan ikuisia asioita, joiden iankaikkista kauneutta ei voi tuottamalla saada aikaiseksi eikä kuluttamalla muuttaa”, kuten Hannah Arendt kirjoittaa (Vita activa 2002).

Äkkiseltään luulisi, että ”kauneuden nautintoihin” olisivat kuuluneet ennen muuta taiteet – kuvataiteiden tarjoama toiseuden hurmio, konserteissa vetelehtiminen ja tragedianäytöksissä notkuminen. Mutta Platonin dialogien monenkirjavissa puheenvuoroissa mainitaan vain runous – jumalia ja sankaritekoja ylistävä runous. Taiteet eivät ilmeisesti olleet vielä ”taiteita”, vaan lähinnä tuota karsastettavaa käsityöläisyyttä. Syystäkin Platon oli päättänyt karkottaa taiteilijat todellisuutta jäljittelevine teoksineen ihannevaltiostaan.

Luonnonkauneuskaan ei antiikin aikaan suuria elämyksiä tarjonnut: maisema visuaalisena kokonaisuutena oli yhä keksimättä, samoin myös sininen väri – taivaan sinisyys. Tosin Faidros-dialogissa Sokrates ja Faidros ovat kävelyllä ”maaseudulla”. He muistavat Akumenoksen todenneen, että maantiellä vaeltaminen on virkistävämpää kuin pylväskäytävillä käveleminen. Faidros ehdottaa, että pysähdyttäisiin mahtavan plataanin alle: ”Sen alla on varjoisaa ja tuulee sopivasti, nurmikolla voimme istua tai loikoa jos haluamme.” Sokrateen ylistyksen mukaan luonto tarjoaa jos ei esteettistä kokemusta niin sentään jotakin: ”Heran tähden, todella viehättävä levähdyspaikka! Todella tuuhea, mahtava plataani! Ja korkea siveydenpuu luo mukavan varjon, puu parhaassa kukassaan, niin että koko paikka tuoksuu!”

Kauneuden nautinnan salojen selvittämiseksi on käännyttävä aikalaiskuvauksen eli Platonin Pitojen (n. 384 eaa/1999) puoleen. Tämä loistelias novelli alkaa Platonille tyypilliseen tapaan. Kaksi tuttavaa tapaa sattumalta ja ryhtyvät muistelemaan maineikkaita pitoja, jotka olivat tapahtuneet jo hyvän aikaa sitten tragediarunoilija Agathonin talossa. ”Me olimme silloin lapsia vielä”, toteaa toinen ja alkaa kertoa pidoista ei omalla vaan erään paikalla olleen pienen paljasjalkaisen miehen Aristodemoksen suulla. ”Tähän tapaan suunnilleen...”:

Lähes järkyttyneen oloinen Aristodemos kohtaa kadulla peseytyneen ja sandaalit jalassa talsivan Sokrateen. Sellaista ihmettä nähtiin harvoin.

Minne sinä niin hienona olet matkalla?
Agathonin pitoihin. Siksi juuri olen laittautunut näin kauniiksi: haluan mennä kauniina kauniin luo.


Agathon on vieraitaan ovella vastassa, mutta Sokrates on ehtinyt jo livahtaa jonnekin. Pitojen ruokailu on puolivälissä, kun Sokrates könyää sisälle. Epäillään jonkin viisauden tarttuneen puutarhasta hänen helmoihinsa, mutta Sokrates vastaa, ettei hänenkään tyhjään päähänsä ”viisaus valu kuin vesi villalankaa myöten astiasta toiseen”.

Sokrates asettuu makuulavitsalle. Kaikki suurimmat nautinnot suoritetaan makuultaan: juodaan, syödään ja naidaan. Pausanias ryhtyy valittelemaan kovaa kohmeloa, sillä edellisenäkin iltana on ryypätty – juhlittu Agathonin ensimmäistä voittoa draamakilpailussa. ”Miten me saisimme tämän juomisen vähemmän rasittavaksi”, kysyy Pausanias. Myös Aristofanes ehdottaa juomisen keventämistä: ”Enhän minäkään toki eilen kuivilla pysynyt”. ”Hyvä”, sanoo Eryksimakhos, mutta haluaa vielä tietää millaisessa juomakunnossa on illan isäntä. ”Eipä kehumista”, vastaa Agathon. Lopuksi todetaan, että tämä ei tietenkään koske Sokratesta, jonka viinapää on aivan omaa luokkaansa.

Näin on juomaseurue koossa. Eryksimakhos ehdottaa, että juuri saapunut huilunsoittajatar lähetettäisiin tiehensä. ”Soittakoon vaikka itselleen tai naisille tuolla sisällä.” Siis naisiakin on paikalla, jossakin kaukana talon uumenissa. Iltaa päätetään jatkaa keskustellen, aiheeksi Eryksimakhos ehdottaa Erosta, jolle yksikään runoniekka ei ole ylistystään laulanut, vaikka kyseessä on jumalista mahtavin. Aiheesta innostuu myös Sokrates: ”Olenhan aina sanonut, että ainoa, mistä yleensä mitään tiedän, on Eros.”

Päätetään selvittää perin pohjin erotiikan ja rakkauden salat. Heti alkujaan käy selville, ettei ”sokraattisella rakkaudella” ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Sana rakkaus oli tässä tapauksessa johtanut harhaan, kuten huomauttaa Voltaire (1694–1778) esseessään Niin sanottu sokraattinen rakkaus (1769). Ovidius (n. 00 aa) kehotti avoimesti ”poikien lempimiseen” ja poimimaan ”nuo kevätkukkaset” ennen kuin pirulaisille ehtii parransänki kasvaa. Tämä varttuneiden miesten ”rakkaus” nuoriin ja alaikäisiin poikiin oli ”kuin tahallisen turmeluksen korkein aste, ja kuitenkin se koski yleensä niitä, jotka eivät vielä olleet ehtineet turmeltua”. Tämän jälkeen Voltaire lainaa Solonia (n. 600 eaa), valtiomiestä ja runoilijaa:

Kun hän kukkean nuorena poikia vain rakastaa, niin
reisiä hän himoaa, suutakin myös makeaa.


Nämä Solonin säkeet löytyvät Plutarkhoksen (45–125) esseestä Rakkaudesta (n. 110). Plutarkhos, joka eli huomattavasti myöhempinä aikoina, ei lainaa Solonia myötämielisesti, vaan päinvastoin, hän vastusti Roomassakin vitsaukseksi asti levinnyttä ”poikarakkautta”. Mutta vasta seuraavalla vuosisadalla keisari Filippo karkotti itseään julkisesti kaupitelleet pikkupojat kaupungista. ”Miesten vastentahtoisesti osoittama suosio oli väkivaltaista raiskausta, ja pehmoiset ja naismaiset omasta tahdostaan luonnottomasti periksi antavat miehet astutaan, niin kuin Platon sanoo (Faidros s. 250), ja siemennetään elukoiden tavoin”, kirjoittaa Plutarkhos.

Plutarkhos mainitsee, että Solon oli nuo pöyristyttävät säkeet kirjoittaessaan vielä nuori ja ”täynnä siementä”. Sen sijaan vanha Solon, joka ”oli laskenut elämänsä avion ja filosofian tyveneen, pois poikarakkauden raesateesta ja myrskystä”, kirjoitti aivan toiseen sävyyn arvostaen Afroditen ”rakkauden töitä”, muusain taiteita ja Dionysoksen tarjoamaa piripintaista viinimaljaa:

Nyt Afroditen töitä ma arvostan sekä Muusain,
myös Dionysoksen – riemun ne miehille tuo.


Ja takaisin symposiumin juhlahumuun. Sehän tiedetään, että ilman Eroksen läsnäoloa eivät luovat taiteetkaan olisi mahdollisia. Eros saa runosuonet sykkimään, harpun helisemään, pensselin suihkimaan ja taltan iskemään marmorista auringonsäteiden kaltaisia pirskeitä. Mutta tämäkään ei riitä Faidrokselle, joka kehottaa karttamaan rumaa ja pyrkimään kauniiseen, sillä ilman kauneutta ei ”yksityinen ihminen kykene suorittamaan mitään suurta eikä hyvää”. ”Kuvitelkaamme, että olisi mahdollista luoda rakastajien ja rakastettujen valtio. Voisiko kukaan hallita paremmin kuin tällaiset.” Siis tällaiset kauniit ”poikarakastajat”, jotka ”karttaisivat kaikkea rumaa”.

Voi hyvät hyssykät. Todetaan, että mikään sellaisenaan ei ole kaunista. ”Toiminnan laadun määrää se, miten se suoritetaan.” Toisaalta rakkauden vuoksi saattoi mies häpäistä ja nolata itsensä täydellisesti menettämättä silti kunniaansa. Mies voi julkisella paikalla – siis torilla – anella, rukoilla, raivota, repiä silmät päästään ja esitellä häpeämättömästi ripustuksiaan. Ja silti häneen suhtauduttiin myötämielisesti – kuin sankariin ainakin. Mutta olisiko nainen voinut käyttäytyä tuolla tavoin. Ei todellakaan. Filon Aleksandrialainen (n. 20 eaa–40 jaa) – De vita contemplativa -teoksen kirjoittaja – kertoo tapauksen, jossa naista rangaistiin ”vastapuolen sukuelimen puristelemisesta torilla” hakkaamalla käsi poikki. Nyt vasta käsitän mitä Nietzsche tarkoitti tokaisullaan, ”siinä missä yksinäisyys loppuu, siinä tori alkaa”.

Mieleeni nousee yhä uusia kysymyksiä, mutta pelkäänpä että vastaukset olisivat entisestäänkin tyrmistyttävämpiä. Toisin kuin Sokrates minä en tiedä Eroksesta mitään, enkä aio ryhtyä tietämäänkään. Oman puheenvuoronsa Sokrates aloittaa ilmoittamalla, että hänkään ei tiedä yhtään mitään yhtään mistään. Sokrates osoittautuu sietämättömäksi paskanjauhajaksi. Hän vääntelee kaiken sanotun ylösalaisin ja jauhaa typerillä kysymyksillään omatkin johtopäätöksensä logiikan viemäriin. Ehkä juuri tämän ”sokraattisen menetelmän” perintöä on syyttäminen länsimaisen filosofian kyvyttömyydestä antaa suoraa ja selkeää vastausta yksinkertaisimpaankaan kysymykseen.

Tyypillinen Sokrateen jahkailu koskee viisautta ja tyhmyyttä. Kukaan viisas ei harjoita filosofiaa, koska on jo muutenkin viisas. Toisaalta tyhmätkään eivät harjoita filosofiaa, koska ovat tyhmiä eivätkä filosofiasta mitään ymmärrä. Siis filosofiaa harrastavat vai ne, jotka keikkuvat viisauden ja tyhmyyden välimaastossa. ”Ei kukaan kaipaa sellaista, mitä ei luule itseltään puuttuvan.”

Varsinaisessa puheosuudessaan Sokrates ei puhu omalla suullaan, vaan papitar Diotiman, jota hän on käynyt tapaamassa. Diotiman mukaan Eros ei olekaan jumala, vaan jonkin sortin daimon – kaaoksesta syntynyt riivajainen, joka samaan aikaan on sekä kuolematon että kuolevainen. Asioiden tilaan syypää on, kuten Diotima tähdentää, Eroksen ”tyhmä ja lahjaton äiti”. ”Jumalat eivät itse ota yhteyttä ihmisiin, vaan he seurustelevat ja keskustelevat ihmisten kanssa ainoastaan daimonin välityksellä sekä unessa että valveilla. (…) Daimoneita on paljon erilaisia ja yksi niistä on Eros.”

Diotima valaisee myös kauneuden toteumista brutaalin fyysisen rakkaudenharjoittamisen kautta. Tärkeää on erottaa fyysiseen turmelukseen johtava rakkaus jumalaisesta kiihkosta, joka ylittää lihallisuuden ja johtaa ”ikuisten muotojen rakastamiseen”. (Siinä vilahtaa tekstin kirjoittajan Platonin haamu.) ”Rakastettuun tarttuu rakastajansa jumalallinen kiihko, ja kokemus tämän intohimoisen rakkauden kohteena olemisesta on itsessään portti älylliseen elämään: viisauden rakkauteen”, kirjoittaa Genevieve Lloyd teoksessaan Miehinen järki, ”mies ja ”nainen” länsimaisessa filosofiassa (1984/2000).

Eros itse ei voi kokea rakkautta, joten hän toteuttaa itseään vain aiheuttamansa kiihkon ja kärsimyksen kautta. Mutta onko nyt oletettava, että naiset olivat Eroksen piinallisesta vaikutusvallasta vapaita ja saattoivat elää seesteistä elämää. Ja uskoivatko nämä filosofiaa harrastavat miehet kaiken tämän. Naisia toki tarvittiin synnyttämään lapsia. Mutta mistä löytyivät mitään pelkäämättömät miehet siittämään noita ”rumiksi ja löysälihaisiksi” kuvattuja naisia. Diotima vastaa tähänkin, tai siis Sokrates vastaa karvaisella äijänsuullaan – Diotima on pelkästään kirjallinen henkilö. ”Kaikki me ihmiset olemme raskaina sekä ruumiiltamme että sielultamme, ja kun me tulemme sopivaan ikään, tunnemme luontaista halua synnyttää.” Sellaiset miehet jotka ovat raskaana ruumiiltaan ”hakeutuvat mieluimmin naisten pariin”. ”Sellaisiakin näet on”, lisää papitar vielä. Epäuskoisen Sokrateen ilme olisi ollut näkemisen arvoinen! (?)

Juomingit ovat jatkuneet jo pitkälle, kun eteisestä alkaa kuulua möykkää ja huilunsoittoa. Sisään kompuroi Alkibiades raskaassa humalassa, kainalossaan hänellä on huilunsoittajatyttö, joka kannattelee juopunutta parhaansa mukaan. Seurueessa on joitakin muitakin humaltuneita, mutta heitä ei mainita nimiltä. ”Terve miehet”, karjaisee Alkibiades. ”Kelpaako seuraanne mies, joka on ihan päissään?” Hyväksyvien huudahdusten saattelemana Alkibiades ryntää samalle lavitsalle Agathonin ja Sokrateen väliin.

Aamu sarastaa juopuneen Alkibiadeen kiittäessä paikalla olijoita siitä, että jälleen on saatu kokea filosofian hulluutta. Hän ylistää Sokratesta, joka ”ei ole kenenkään muun kaltainen, ei nykyisen eikä ennen eläneen”. ”Luulin aikoinani, että Sokrates oli toden teolla minun nuoruudenkukoistukseni lumoissa”, jatkaa Alkibiades, ”mutta mitään sellaista ei tapahtunut”. Kerran Alkibiades oli kutsunut Sokrateen voimailemaan ja painimaankin kanssaan voidakseen esitellä timmiä kalustustaan. Mutta ei, Sokrates vain jutteli niitä näitä kuin viilipytty. ”Millä mielellä luulette minun sen jälkeen olleen?”

Aamu koittaa, lähes kaikki ovat sammuneet lavitsoilleen. ”Vain Agathon, Aristofanes ja Sokrates ovat vielä valveilla ja juovat vuoron perään viiniä isosta maljasta.” Lopulta hekin kuukahtavat, paitsi Sokrates. ”Autettuaan heidät mukavasti nukkumaan Sokrates nousi ja lähti ja minä seurasin häntä tapani mukaan. Lykeionissa Sokrates peseytyi, vietti siellä päivänsä kuten tavallista, ja lähti illan tullen kotiin lepäämään.”


Loppukevennys:

Koko tarinan kertojaksi mainittu lyhyenläntä ja Sokrateen tavoin paljasjaloin läpsyttelevä Aristodemos putkahtaa salaperäisesti esiin aivan tekstin lopussa: ”ja minä seurasin häntä tapani mukaan”. Missä hitossa hän on luuhannut koko yön – Sokrateen lavitsan alla, vai?

On esitetty myös näkökulma, että tuon ajan kreikkalaisen kulttuurin ”poikarakkaus” ei olisi ollutkaan fyysistä sorttia, vaan ns. ”platonista rakkautta”. Tarkoituksena oli antaa nuorukaiset vanhemmille miehille ”sivistettäviksi” ruumillisuuden ja eroottisuuden kautta tielle kohti sielun korkeampia sfäärejä. Siis koko ”homostelu” olisikin ollut vain humalaisten äijien koninleikkiä. Uskokoon ken tahtoo. Luulenpa, että ”platoninen rakkaus” on paljon myöhempää keksintöä – pelkkää sanahelinää. Kaikenlaisia selityksiä piti keksiä, kun kreikkalaista filosofiaa yritettiin ujuttaa katoliseen maailmankuvaan.
  
Tekstissä mainitaan (s 91), että Orfeus oli löyhäpäinen kuin kitaransoittajat yleensäkin. Kyseessä ei voi olla kitara, joka on varsin myöhäinen keksintö, vaan khitara, harpun näköinen ja oloinen soitin. Väite sinänsä saattaa hyvinkin pitää paikkansa.


Platon: Pidot, suom. Marianna Tyni. Teokset III, Otava 1999.
Voltaire: Niin sanottu sokraattinen rakkaus, teoksessa Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa, suom. Erkki Salo, Vastapaino 2013.
Plutarkhos: Hellien tunteiden kirja, suom. Erkki Sironen ja Sampo Vesterinen, Tammi 2005.
Genevieve Lloyd: Miehinen järki, ”mies ja ”nainen” länsimaisessa filosofiassa, suom. Marjo Kylmänen, Kirjakas/Tallprint 2000.

Setämiehet koulimassa parratonta nuorukaista kohti täysipainoista ja täysimittaista aikuisuutta.