MITÄ MAALARIN HOUSUT ESITTÄVÄT

Maalareita ja maalareiden housuja. Non Art Group, Silkeborg 2002. Kuva SJT.

Koko kuuman kesän

ajattelin suoran havainnon

välttämättömyyttä absoluuttisena

annetun kokemuksessa,

mutta tuon tuosta mieleni

lankesi luonnollisena tarjotun

tiedon kiusauksiin ja viettelyksiin.

SJT (2005)

Platonin mukaan kaikki taide on mimeettistä eli ympäröivää maailmaa ja sen olioita jäljittelevää. Tällainen jäljittelemällä tuotettu sangen epäilyttävä todellisuus on Platonin mielestä aivan turhaa ja jopa haitallista, koska todellisuutta on jo entisestäänkin yllin kyllin – varsinkin kun tuo ”todellinenkin” maailma samaisen opin mukaan on vain ihmisten näkemiä harhakuvia ”maailmanylisistä” alkuperäisistä ideoista.

Platonin päähän ei pälkähtänyt, että taideteos saattaisi olla itsessään aito esine, joka abstraktien teosten tavoin esittää vain itseään. Toisaalta niin abstraktia taideteosta ei olekaan, etteikö se ainakin jonkun mielestä jäljittelisi ja esittäisi jotakin. Tästä onkin syntynyt kiista esittävän ja ei-esittävän taiteen välille. Joidenkin mielestä kaikki taide – ja varsinkin maalaustaide – on aina abstraktia, ja todellisuuteen sillä on vain tämä jäljittelevä mimeettinen kytkös.

Mikä tahansa kankaalle maalattu väriläikkä ryhtyy oitis esittämään aivan jotakin muuta kuin väriläikkää. Kun taas vaikkapa maalarin housuissa olevat väriläikät ovat vain väriläikkiä. Niin hullua katsojaa ei olekaan, joka väittäisi maalarin housujen esittävän jotakin muuta kuin maalarin housuja. Mutta vannomatta paras. Kaikilla kuvataideteoksilla on potentiaalinen ominaisuus viitata itsensä ulkopuolelle – siis esittää jotakin muuta kuin itseään. Kun taas todelliset oliot ja esineet eivät viittaa muuta kuin itseensä. Myös filosofi Ludwig Wittgenstein on asiaa miettinyt ja antanut siitä häikäisevän lausunnon: ”Sellainen kuva, joka ei viittaa itsensä ulkopuolelle ei ole kuva, vaan olio itse.”

Me ihmiset olemme olleet jo luolamaalausten ajoista saakka erityisen herkkiä ”kuvien” viittaussuhteelle ja harvoin erehdymme pitämään taideluomaa – artefaktia – aitona tavarana. Mutta aina se ei ole helppoa. Kuvitellaanpa, että pihassa seisoo kaksi prikulleen samannäköistä autoa, joista toinen on oikea auto ja toinen autoa esittävä veistos– siis auton ”kuva”. Katsomalla on mahdotonta päätellä, kumpi on ”oikea” auto ja kumpi autoa esittävä taideteos. Siihen ei auta edes huippuunsa viritetty näkemisen kyky. Taiteen ja todellisuuden välissä oleva ”kuilu” muodostaa melkoisen filosofisen ongelman. Ilman tuota ”kuilua” ei taidetta olisi lainkaan olemassa – ehkäpä ei todellisuuttakaan.

Varsinkin maalaustaiteen yhteydessä olisi selkeämpää puhua visuaalisesta taiteesta kuin kuvataiteesta, joka johtaa mielikuvaan valokuvan kaltaisesta kuvallisuudesta. Siitähän ei ole kysymys, sillä maalaustaide alkaa siitä mihin valokuva loppuu. Maalauksen todellinen ydinaihe – ”olio sinänsä” – löytyy todellisuuteen viittaavan kuvallisen kuva-aiheen tuolta puolen. Jossain siellä taiteen tuntemattomalla alueella vallitsevat visuaalisuuden salaperäiset parametrit: tilan, valon ja värin dynaamiset voimat. Ehkäpä Platon oli kuin olikin kuvallisuuden suhteen oikeassa, mutta taiteen suhteen väärässä.

Oheinen kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Ilkassa 24.3.2016.