keskiviikko 9. syyskuuta 2015

ERITYISIÄ TEHTÄVIÄ



Se ei ole Tao.
Parasta on antaa vain
tuulen puhaltaa!
(Haiku 1966)


On syyskuun ensimmäinen päivä kello kuusi aamulla. Valmistan tavallisen aamiaisen: tattaririeskaa, sinihomejuustoa, satunnaisia vihanneksia ja juurikeitettyä vihreää teetä. Syön vain kevyesti ja otan loput ruoat sienikoriin eväiksi. Aurinko kajastuu jo metsän takaa astuessani ovesta ulos. Auton ikkunat ovat kostean huurun peitossa, eivät sentään jäässä vielä. Jo heti ajotielle suoriessani huomaan, että maisemaa kattaa ankara sumu. Näkyvyys on huono, vastaantulevat autot lähestyvät himmeinä valoilmiöinä, kunnes vasta lähietäisyydellä materialisoituvat konkreettisiksi kappeleiksi. Tämä on havainnon reduktion harrastajalle täydellistä säätä – kätkeytymisien ja ilmentymisien suurta juhlaa.

Matkamusiikiksi valikoituu eilen kirjaston hyllystä nappaamani Thomas Quasthoffin levy Tell It Like It Is (2010). Tämä on näitä levyjä, jossa tunnettu ja ylistetty klassisen musiikin tulkki on ryhtynyt kevyempään ohjelmistoon. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole sorruttu läpikoluttuihin ”evergreeneihin”, vaan etsiydytty rhytm'n'blues -osaston klassikoihin, kuten I Can't Stand The Rain, Have A Little Faith In Me, Rider In The Rain, Georgia On My Mind. Quasthoffin syvä ja moni-ilmeinen bassobaritoni kyllä riittää tulkitsemaan näitäkin numeroita, joista monet suuret tulkitsijat ja raspikurkut – Ann Peebles, Ray Charles, Randy Newman, Stevie Wonder, John Hiatt, Tina Turner ynnä muut – ovat jo tehneet ylittämättömiä versioita.

Epäluuloni katoavat heti, kun jazz-kvartetin ensitahdit jyrähtävät soittimesta. Quastoffin ääni murahtaa liikkeelle järeänä kuin katujyrä – tuntuu kuin hän hyrräisi kuitenkin vielä vapaalla vaihteella. Suurta ironiaa nousee esille Randy Newmanin sarkastisissa ”piiseissä” Rider In The Rain ja Short People, varsinkin kun laulaja itsekin lukeutuu varreltaan jälkimmäiseen kategoriaan. Quastoffin ei tarvitse ponnistella liitääkseen tummien vesien yllä, kohtuudella – tosin hieman laiskahkosti – irtoaa jopa Georgia On My Mind, jota ei juuri kukaan itsesuojeluvaiston omaava ole yrittänyt tulkita Ray Charlesin ja Steve Winwoodin 1960-luvun tulkintojen jälkeen.

Jossakin sumuisella suoralla Sitikka piippaa ja bensiinimittarin varoitusvalo syttyy palamaan. Muutaman kilometrin jälkeen huomaan sumusta paljastuvan kyltin ABC – käännyn nuolen osoittamaan suuntaan. Yhtäkkiä olen tuntemattomalla peltotiellä, ei merkkiäkään asutuksesta, vain sumussa jököttäviä täysiä tähkäpäitä. Näin saan kouriintuntuvan opetuksen tiellä kulkemisesta. Tien seuraajan täytyy joka hetki olla valmis myöntämään, että tie on väärä. Ainoastaan fundamentalisti tai idiootti voisi uskoa päämäärän varmuuteen. Harhakuvista nousee mielipiteiden varmuus ja korvaa tosiasiat – kylmän ja karvaan todellisuuden, jota parempaa en ole ansainnut. Se, mikä on tulollaan, on jo tullut!

Hyvä on, minä myönnän, tie on väärä. Olen väärällä tiellä! Ja kuin ihmeen kaupalla ABC:n valomainos nousee sumusta esiin kuin hauenpää smetanalla laseeratusta soljankasta. Muistan miten kerran jossakin Moskovan eteläpuolen pogostassa tarjotun keiton pintaan ilmestyivät kalansilmät syyttävästi tuijottamaan – sellaista hetkeä ei hevin unohda. Tankaan auton ja käyn maksamassa. Muita asiakkaita ei huoltamolla olekaan, paitsi yksi äijä tupakointialueella pöllyttämässä valtaisia savupilviä poskistaan. Äijä hymyilee ja heilauttaa kättään laajassa kaaressa – piruparka luulee saaneensa omin toimin kaiken sumun aikaiseksi.


Olen jälleen tiellä, ja yhtä hukassa kuin aikaisemminkin. Tienviitat ja -kyltit ovat nekin outoja, ikään kuin ilkikurisen tiemestarin pystyttämiä. Minulla ei ole aavistustakaan, miten tullaan tiemestariksi. Ajelin näillä teillä isäni kanssa jo pikkupoikana. Jos tiessä oli pyykkilautaa tai rautavaurioita, vika oli aina tiemestarin, joten mestarin tien on täytynyt olla vaikea ja pitkä. Tiemestari oli yhtä arvoituksellinen olento kuin vuoripolkujen mestari; hänet tunnistettiin vain huonokuntoisista teistä – hyvää tietä ajellessa ei mestaria muistettu. Tarinan mukaan lahjakkaat lyötävät tien (Taon) vaikka suurkaupungin ruuhkassa, mutta vähälahjaisten on vetäydyttävä vuorten hiljaisuuteen. Vaan sumuun eksyneelle ei tietä löydy – ei edes pientä lohdutuksen sanaa.



Lopulta löydän tutun tien – viis siitä että tuttu tie on kaikkein vaarallisin. Liikun erityisessä tehtävässä. Eräänä loppukesän päivänä 1966 terveydenhoitaja oli poikennut Pahajoen taloomme. Noina aikoina terveydenhoitajat, seminologit, lääkärit, vakuutusasiamiehet, kulkukauppiaat ym. kulkivat kuplafolkkareillaan talosta taloon. Tuona erityisenä päivänä äitini oli myynyt samana kesänä maalaamani maalauksen Corona terveydenhoitajalle. Vuosikymmen sitten silloin jo eläkkeellä oleva terveydenhoitaja otti yhteyttä, sillä maalauksessa oli suuri puute, siinä ei ollut signeerausta. Sovimme, että sopivassa yhteydessä kirjoitan nimeni tauluun. Maalaus oli nyt tuotu – viisi vuosikymmentä myöhemmin – takaisin Pahajoelle juuri tässä erityisessä tarkoituksessa.

Sumu pukee Valtatie 66 varrella olevia vanhoja kyläpahasia, joiden asutuissakin taloissa keikkuu vain vanhuksia. Tarvittaisiin tuhansia maahanmuuttajaa panemaan eloa näihin sammuviin yhteisöihin. Vanha rantatie vie joelle, lapsuuden kotini suuret männyt sinnittelevät yhä majesteettisesti pystyssä vasten taivasta. Vaivoin tunnistan maalauksen – tai paremminkin arvaan – omakseni. Kankaan takapuolelle olen piirtänyt Kantokorven Vodelta lahjaksi saamallani tussikynällä kasvoaihion ja ohdakkeita. Ja kirjoittanut nuorukaisen uhmakkaan eksistentialistisen mietelmän:

Tuskin koskaan kuin tänään
niin vailla sisäistä ulottuvaisuutta.
Vain keveitä ajatuksia jotka
nousevat kuin kuplat ruumiistani.
Tahdottomasti heittäydyn
läsnäolevan hetken vietäväksi.
En voi palata menneisyyteen!
En voi päästä pakoon itseäni!
SJT 8.8.1966


"Corona", 1966, öljy kankaalla. Kuva SJT 2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti