maanantai 28. syyskuuta 2015

ELÄMÄ ON MÄTÄÄ




Taivassinellään se muistuttaa,
että on maan päällä muutakin –
taivahista, pyhää, ihanaa –
paljon muutakin kuin leipä vaan.
      ”Sinikaunokki”, J. H. Erkko 1881


Taide, kuten nyt vaikkapa runous, ei kuvaa (imitoi) kohdetta (vaikkapa omenaa) suoraan, vaan kiertää sen ja kuvaa ”Asiaa sinänsä”. Taolaisuudessa kaikkien ilmenevien taustalla vaikuttava näkymätön ja kuvaamaton voima on Tao. Länsimaisessa filosofiassa tuo vastaava kaiken takana oleva läsnäolematon läsnäolo on Asia (das Ding, la Chose, the Thing), joka usein on käännetty myös Olioksi (Olio sinänsä), mutta nyt se on Asia. Philippe Lacoue-Labarthe selventää asian: ”Suhteessaan taiteeseen, oikeastaan tekhnēn rekisteriin, Asia on ensinnäkin Heideggerin ruukku, toisin sanoen esine sikäli kuin sen olemuksena on tyhjyys.”

Lacan vertaa Asiaa kirjansa The Ethics of Psychoanalysis 1959-1960 (1992) luvussa Introduction to the Thing hunajaan, se voi olla kovaa, juoksevaa, hankalasti katkaistavaa, se leviää kaikkialle ja sotkee kaikki paikat. Mitä sanookaan Laozi Taosta: ”Äänetön se on, aineeton, yksinäinen, muuttumaton, kaikkialle tunkeutuva, mutta tyhjentymätön.” Myöhemmin Lacanin Asian varjoista nousee Taokin kryptisempi (tyhjyyden) käsite objekti a, joka avaa näkemisen ja kokemisen tilan – sen ansiosta meillä on maailma. Se mahdollistaa esim. taideteoksen näkemisen, sillä näkeminen ei ole katseessa – näkemistä ei voi nähdä.

Taiteen tehtävänä on Asian esiin tuominen (paljastaminen), mutta myös sen kätkeminen. Lacanin mukaan ”objekti, joka on tuotettu representoimaan tyhjyyden olemassaoloa reaalisen keskuksessa” on ei-mikään, sen paljastuminen ”on aivan samaa kuin aukon, halkeaman tuonti reaaliseen”, sillä ”Asiaa luonnehtii mahdottomuus olla meidän kuviteltavissamme”. Taide on tyhjyyden hahmottamista tyhjyyden seinälle, joka lopulta johtaa illuusion ilmaantumisen, siis Lacanin varauksella, ”sikäli kuin maalaustaide oppii asteittain hallitsemaan tätä tyhjyyttä”.

Taideteoksen ytimessä on mimesis – jäljittely, esittäminen – vaikka se aina johtaakin (esillepanossaan) todellisuuden todellisten objektien tuolle puolen, siis tuohon harmilliseen Asiaan hyläten meille niin rakkaat esineet oman onnensa nojaan. Tämä esillepano on ehkä ainoa taiteen kohtauspaikka, mutta sekään ei ole kovin tärkeää, kuten Lacan valaisee, ”paitsi silloin kun, sallinette hieman alatyylisen ilmaisun, kolmas silmämme ei ole tarkkana ja tanassa — esillepano hieroo sitä hivenen”. Eikö tämä ole tismalleen sama neuvo, jonka Dizzy Gillespie antoi torvensoittajille?

Millainen sitten on tämä ”Asia sinänsä” (das Ding an sich), joka jää meiltä ikuisesti tavoittamatta ja jonka taide tuo (väläyttää) esille ”lumokaavussaan” tai kuten kreikkalaiset sanoivat ”sulokaipuussaan” (himeros enargēs). Lacan antaa tähänkin vastauksen, sillä lumouksen tuolla (tai tällä) puolen avautuu ”ammottava löyhkän ja turmeluksen kuilu” – ”sillä elämä on mätää”. Tällainen Asian (oliollisuuden) raadollisuuden meditaatio on tuttua myös zenin harjoittamisessa. Marcus Aurelius, joka ei taatusti ollut perillä sen enempää zenistä kuin Taostakaan, kutsui sitä vieraannuttamiseksi.

Vain taide pitää yllä elämän ylväyttä ja kauneutta brutaalissa maailmassa. Me kaikki olemme sen taikapiirissä – nekin jotka kuvittelevat olevansa omillaan omien ajatustensa herrana. Taide on kuin rokotus, se toimii vaikka kaikki eivät sitä ottaisikaan. Ja maailma näyttää yhä edelleen lumoavalta – ja me kuulemme sen seireenin kutsun. Seuraan tässä tiiviisti (siis huterasti keikkuen) Lacoue-Labarthen artikkelia Etiikasta: Lacan ja Antigone (2001), jos tässä joku menee metsään niin minä menen. ”Metsän poika tahdon olla, sankar' jylhän kuusiston”, laulaa runoilija suoraan suomalaisesta sielusta.

Taide-lehdessä (4/2015) minut on todettu ja nimetty vähän vanhemmaksi. Taidemaailmassa on monia vanhempia ja nuorempia (kuten Brueghel vanhempi ja Brueghel nuorempi), mutta en ole koskaan kuullut näistä vähän vanhemmista. S. J. Tanninen vähän vanhempi. Kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla ja palkinnoilla huomioimaton taiteilijamitättömyys, se vähän vanhempi. Se kuulostaa pätevältä, mutta maailma (elämä) ei tyydy tähän, ei toki – se haluaa tehdä minusta ikivanhan kääkän. Mikään muu ei sille riitä. Laozia mukaillen, kun tunnemme rumuuden, tunnemme kauneudenkin. 

Löysin roskista tyhjentäessäni nipun muistiinpanoja, jotka olin tehnyt tasan vuosi sitten John Cagen lauluissaan käyttämien E. E. Cummingsin, James Joycen ja Gertrude Steinin teksteistä. Kaikki saman aikakauden maineikkaita kirjailijoita. Joyce on tunnettu vaikeaselkoisuudestaan, Stein yksitoikkoisuudestaan ja Cummings sanojen ripottelusta holtittomasti pitkin sivuja. Nämä helposti tunnistettavat tekstit uppoavat Cagen sävelkudelmaan kuin mitkä muut tekstit tahansa: ”it's spring and the goat-footed balloonMan whistles far and wee” / ”Twenty years after as much as twenty years after in as much as twenty years after after twenty years” / ”og gneiss ogas gnasty, kikkers, brillers, knappers and bands, handsboon and strumpers, sminkysticks and eddiketsflaskers”

Muistiinpanojen loppuun olen kirjoittanut jonkin sortin runon. Se on kirjoitettu Cummingsin tyyliin mutaisen mehevästi, kun jossakin kylänraitilla ”pieni ontuva ilmapallomies viheltää kaukana ja kusee”. Sitä paitsi tuo ”onnellisessa varjossa” keikkuvan hölmön kirjoittama runo osuu suoraan Asian ytimeen, joten otin sen pois roskiksesta. Huomenna heitän sen sinne takaisin.


Varjojen lohdutus

E. E. Cummings ajautuneena hetkien
raakaan onttouteen unelmoituaan juuri
hänen silmiensä harvinaisesta viihdytyksestä.
Samaa huumaa kokee James Joycen runossaan, jossa
kohtaavat Isobelin villimetsäsilmät ja yön hiljaisuus
malvanpunaisessa näsiänmärkyydessään.
Mutta siinä missä Cummings on viaton kuin pulmunen
rypee Joyce korviaan myöten eurooppalaisessa
tapojen turmeluksessa.
Eurooppalaisella brutaalisuudella on puolensa,
kaikki ei ole kaunista – on pakko myöntää
että meillä on rumat vehkeet.
Siitä huolimatta meillä menee hyvin,
taiteen kauneus ympäröi meitä
ja taivaallinen musiikki soi korvissamme.
Se on ihmeellistä – hengen valtakunta on meidän!
      (SJT 2014)


Philippe Lacoue-Labarthe: Etiikasta: Lacan ja Antigone, suom. Jaana Jalkanen, Loki-Kirjat 2001.
Jacques Lacan: The Ethics of Psychoanalysis 1959-1960, The Seminar of Jacques Lacan, translated Dennis Porter, Tavistock/Routledge 1992.
John Cage: As it is, Alexei Lubimov / Natalia Pschenitschnikova, CD 2012.



2 kommenttia:

  1. Hyvä juttu! Ainut on että runoilijan nimi kirjoitetaan pienellä: e.e. cummings. Oletan että sääntö tulee siitä kun se itse kirjoitti niin.

    VastaaPoista
  2. Siihen aikaan sekin jo ärsytti, että Cummings kirjoitti runonsa pienillä alkukirjaimilla. Ehkä se oli jonkun välkyn toimittajan keksintö pilkata runoilijaa kirjoittamalla hänen nimensä pienillä alkukirjaimilla. Cummings ei sitä itse harrastanut, ei myöskään Kostelanetz teoksessaan "The Old Poetries and the New.

    VastaaPoista