maanantai 28. syyskuuta 2015

ELÄMÄ ON MÄTÄÄ




Taivassinellään se muistuttaa,
että on maan päällä muutakin –
taivahista, pyhää, ihanaa –
paljon muutakin kuin leipä vaan.
      ”Sinikaunokki”, J. H. Erkko 1881


Taide, kuten nyt vaikkapa runous, ei kuvaa (imitoi) kohdetta (vaikkapa omenaa) suoraan, vaan kiertää sen ja kuvaa ”Asiaa sinänsä”. Taolaisuudessa kaikkien ilmenevien taustalla vaikuttava näkymätön ja kuvaamaton voima on Tao. Länsimaisessa filosofiassa tuo vastaava kaiken takana oleva läsnäolematon läsnäolo on Asia (das Ding, la Chose, the Thing), joka usein on käännetty myös Olioksi (Olio sinänsä), mutta nyt se on Asia. Philippe Lacoue-Labarthe selventää asian: ”Suhteessaan taiteeseen, oikeastaan tekhnēn rekisteriin, Asia on ensinnäkin Heideggerin ruukku, toisin sanoen esine sikäli kuin sen olemuksena on tyhjyys.”

Lacan vertaa Asiaa kirjansa The Ethics of Psychoanalysis 1959-1960 (1992) luvussa Introduction to the Thing hunajaan, se voi olla kovaa, juoksevaa, hankalasti katkaistavaa, se leviää kaikkialle ja sotkee kaikki paikat. Mitä sanookaan Laozi Taosta: ”Äänetön se on, aineeton, yksinäinen, muuttumaton, kaikkialle tunkeutuva, mutta tyhjentymätön.” Myöhemmin Lacanin Asian varjoista nousee Taokin kryptisempi (tyhjyyden) käsite objekti a, joka avaa näkemisen ja kokemisen tilan – sen ansiosta meillä on maailma. Se mahdollistaa esim. taideteoksen näkemisen, sillä näkeminen ei ole katseessa – näkemistä ei voi nähdä.

Taiteen tehtävänä on Asian esiin tuominen (paljastaminen), mutta myös sen kätkeminen. Lacanin mukaan ”objekti, joka on tuotettu representoimaan tyhjyyden olemassaoloa reaalisen keskuksessa” on ei-mikään, sen paljastuminen ”on aivan samaa kuin aukon, halkeaman tuonti reaaliseen”, sillä ”Asiaa luonnehtii mahdottomuus olla meidän kuviteltavissamme”. Taide on tyhjyyden hahmottamista tyhjyyden seinälle, joka lopulta johtaa illuusion ilmaantumisen, siis Lacanin varauksella, ”sikäli kuin maalaustaide oppii asteittain hallitsemaan tätä tyhjyyttä”.

Taideteoksen ytimessä on mimesis – jäljittely, esittäminen – vaikka se aina johtaakin (esillepanossaan) todellisuuden todellisten objektien tuolle puolen, siis tuohon harmilliseen Asiaan hyläten meille niin rakkaat esineet oman onnensa nojaan. Tämä esillepano on ehkä ainoa taiteen kohtauspaikka, mutta sekään ei ole kovin tärkeää, kuten Lacan valaisee, ”paitsi silloin kun, sallinette hieman alatyylisen ilmaisun, kolmas silmämme ei ole tarkkana ja tanassa — esillepano hieroo sitä hivenen”. Eikö tämä ole tismalleen sama neuvo, jonka Dizzy Gillespie antoi torvensoittajille?

Millainen sitten on tämä ”Asia sinänsä” (das Ding an sich), joka jää meiltä ikuisesti tavoittamatta ja jonka taide tuo (väläyttää) esille ”lumokaavussaan” tai kuten kreikkalaiset sanoivat ”sulokaipuussaan” (himeros enargēs). Lacan antaa tähänkin vastauksen, sillä lumouksen tuolla (tai tällä) puolen avautuu ”ammottava löyhkän ja turmeluksen kuilu” – ”sillä elämä on mätää”. Tällainen Asian (oliollisuuden) raadollisuuden meditaatio on tuttua myös zenin harjoittamisessa. Marcus Aurelius, joka ei taatusti ollut perillä sen enempää zenistä kuin Taostakaan, kutsui sitä vieraannuttamiseksi.

Vain taide pitää yllä elämän ylväyttä ja kauneutta brutaalissa maailmassa. Me kaikki olemme sen taikapiirissä – nekin jotka kuvittelevat olevansa omillaan omien ajatustensa herrana. Taide on kuin rokotus, se toimii vaikka kaikki eivät sitä ottaisikaan. Ja maailma näyttää yhä edelleen lumoavalta – ja me kuulemme sen seireenin kutsun. Seuraan tässä tiiviisti (siis huterasti keikkuen) Lacoue-Labarthen artikkelia Etiikasta: Lacan ja Antigone (2001), jos tässä joku menee metsään niin minä menen. ”Metsän poika tahdon olla, sankar' jylhän kuusiston”, laulaa runoilija suoraan suomalaisesta sielusta.

Taide-lehdessä (4/2015) minut on todettu ja nimetty vähän vanhemmaksi. Taidemaailmassa on monia vanhempia ja nuorempia (kuten Brueghel vanhempi ja Brueghel nuorempi), mutta en ole koskaan kuullut näistä vähän vanhemmista. S. J. Tanninen vähän vanhempi. Kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla ja palkinnoilla huomioimaton taiteilijamitättömyys, se vähän vanhempi. Se kuulostaa pätevältä, mutta maailma (elämä) ei tyydy tähän, ei toki – se haluaa tehdä minusta ikivanhan kääkän. Mikään muu ei sille riitä. Laozia mukaillen, kun tunnemme rumuuden, tunnemme kauneudenkin. 

Löysin roskista tyhjentäessäni nipun muistiinpanoja, jotka olin tehnyt tasan vuosi sitten John Cagen lauluissaan käyttämien E. E. Cummingsin, James Joycen ja Gertrude Steinin teksteistä. Kaikki saman aikakauden maineikkaita kirjailijoita. Joyce on tunnettu vaikeaselkoisuudestaan, Stein yksitoikkoisuudestaan ja Cummings sanojen ripottelusta holtittomasti pitkin sivuja. Nämä helposti tunnistettavat tekstit uppoavat Cagen sävelkudelmaan kuin mitkä muut tekstit tahansa: ”it's spring and the goat-footed balloonMan whistles far and wee” / ”Twenty years after as much as twenty years after in as much as twenty years after after twenty years” / ”og gneiss ogas gnasty, kikkers, brillers, knappers and bands, handsboon and strumpers, sminkysticks and eddiketsflaskers”

Muistiinpanojen loppuun olen kirjoittanut jonkin sortin runon. Se on kirjoitettu Cummingsin tyyliin mutaisen mehevästi, kun jossakin kylänraitilla ”pieni ontuva ilmapallomies viheltää kaukana ja kusee”. Sitä paitsi tuo ”onnellisessa varjossa” keikkuvan hölmön kirjoittama runo osuu suoraan Asian ytimeen, joten otin sen pois roskiksesta. Huomenna heitän sen sinne takaisin.


Varjojen lohdutus

E. E. Cummings ajautuneena hetkien
raakaan onttouteen unelmoituaan juuri
hänen silmiensä harvinaisesta viihdytyksestä.
Samaa huumaa kokee James Joycen runossaan, jossa
kohtaavat Isobelin villimetsäsilmät ja yön hiljaisuus
malvanpunaisessa näsiänmärkyydessään.
Mutta siinä missä Cummings on viaton kuin pulmunen
rypee Joyce korviaan myöten eurooppalaisessa
tapojen turmeluksessa.
Eurooppalaisella brutaalisuudella on puolensa,
kaikki ei ole kaunista – on pakko myöntää
että meillä on rumat vehkeet.
Siitä huolimatta meillä menee hyvin,
taiteen kauneus ympäröi meitä
ja taivaallinen musiikki soi korvissamme.
Se on ihmeellistä – hengen valtakunta on meidän!
      (SJT 2014)


Philippe Lacoue-Labarthe: Etiikasta: Lacan ja Antigone, suom. Jaana Jalkanen, Loki-Kirjat 2001.
Jacques Lacan: The Ethics of Psychoanalysis 1959-1960, The Seminar of Jacques Lacan, translated Dennis Porter, Tavistock/Routledge 1992.
John Cage: As it is, Alexei Lubimov / Natalia Pschenitschnikova, CD 2012.



tiistai 22. syyskuuta 2015

EI MISSÄÄN VOI NIIN RIEMUITA


Löytyykö kodittomaksi jääneelle Seinäjoen Taiteilijaseuran kokoelmalle sijoituspaikka jostakin toisesta, vieraasta kaupungista. Kuva SJT.


Elämme suuren tuohtumuksen aikaa, mielipiteet mediassa ja ”somessa” lipsahtavat tuon tuosta vihapuheen puolelle. Kaikkein tuohtuneimmat ovat sortuneet jopa ilkitöihin. Tuohtumusta herättävät erityisesti maahanmuuttajat, pakolaiset ja politiikka. Vaan taide ei enää ärtymystä aiheuta. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla kuvataidekin nostatti mielipiteitä ja ankaraa kiukkuakin. Varsinkin Ars-näyttelyt kiristivät hermoja – jopa niiden keskuudessa jotka eivät näyttelyissä käyneetkään. Ei ollut harvinaista, että raivostunut katsoja kävi taideteoksen kimppuun spraymaalein, puukoin ja puntarein. Onko taide nössöytynyt vai onko taideyleisö jo kaikkeen tyrtynyt?

Kuvataide ei ole teräänsä menettänyt, eikä yleisökään ole ”näkemättömäksi” muuttunut. Syy näyttelyiden heikkoon tasoon ja yleisökatoon löytyy ”näkemättömistä” näyttelyiden järjestäjistä ja moninaisista taidekenttään sorkkansa työntäneistä vaikuttajista. Kauhistellaan määrärahojen puutetta – toki syystäkin – ja toistellaan mantraa ”uusien yleisöjen etsinnän” tärkeydestä. Kuvitellaan, että helppo läpiselitetty taide houkuttelee ”helppoa yleisöä”. Modernin taiteen museo Kiasma aloittikin remontin jälkeisen kautensa muka räväkästi 1970-luvun kohuvalokuvaaja Robert Mapplethorpin näyttelyllä. Tylsää, tylsää – hohhoijaa!

Kuvataide on ajettu vaivihkaa maanrakoon. Vaikka tutkimukset osoittavat, että vauraus ja hyvinvointi on – tulevaisuudessakin – nimenomaan kulttuurin ja taiteiden varassa. Niin huonoina kuin hyvinäkin aikoina me tarvitsemme järisyttävää näkemyksellistä taidetta – merkityksellisen taiteen myötä yleisökin palaa näyttelyihin. Näkemään oppii vain hyvää taidetta katsomalla. Olemme suunnanneet taitomme ja tarmomme välttämättömyyksien hoitoon. Tieten tahtoen tuotamme byrokratiaa ja käytäntöjä, jotka luovat yhä uusia välttämättömyyksiä. Samalla olemme kadottaneet ihanteet hyvinvoinnista ja mielekkäästä elämästä. Juhlavat puheet taiteiden ja taidekasvatuksen tärkeydestä kajahtelevat onttouttaan.

Myös Seinäjoella osataan iloita siitä, mitä ei ole. Kuten olemme lehdestä lukeneet (Ilkka 3.9.2015). Viime aikoina Seinäjoen päättäjät ja virkamiehet ovat riemuinneet erityisesti siitä, että kaupungissa ei ole taidemuseota – ”kiviriippahan se vain olisi”. Saman tien voisimme vapautua kaikista muistakin kaupungin taidelaitoksista – noista kiviriipoista – ja iloita täysin sydämin puutteen nautinnoista – poissaolon estetiikasta. Kerran vuodessa voisimme järjestää kaikista taiteista vapaan kaupungin riemujuhlan. Illalla emme menisikään teatteriin, konserttiin tai taidenäyttelyyn, vaan huutaisimme uudella jalkapallostadionilla kuin hullut!

Olemmeko me todella tyytyväisiä taidemuseottomaan näkemättömyyden tilaamme, ja olemmeko me varmoja, että tulevatkin sukupolvet ovat yhtä näkemättömiä? Sekin on hyvä muistaa, että monet taiteilijat (Mikola, Koivusalo, Niemi-Pynttäri, Kantokorpi, Olsson, Polari jne.) ovat lahjoittaneet kaupungille teoksia siinä uskossa, että Seinäjoelle saadaan taidemuseo.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 23.9.2015.


Lisähuomioita:

Puuttumatta mitenkään Mapplethorpin valokuvien ilmenemisien tylsyysasteeseen tai näyttelynä ”helppoon nakkiin” totean vain yhden provokatiivisen seikan. Perinteiseen paperin pinnalle tulostettuun valokuvaan museon seinät eivät tuo mitään lisäarvoa. Samat kuvat voisi yhtä hyvin katsoa netistä tai kuvakirjasta – ei kai ketään kiinnosta, onko ne kehystetty lasin alle vai liimattu kapalevylle. Ei kannata vielä tuohtua, sitä paitsi valokuva on hieno keksintö, varsinkin digikuva, jota itse kuvaan ja käsittelen työkseni.

Perinteisestä valokuvasta kun ottaa kuvan pois, ei jäljellä jää mitään muuta kuin pelkkä paperi. Kun taas maalauksen ilmentymiseen (millä asteikolla hyvänsä) vaikuttavat monet tärkeät seikat – väripinnan elävyys, struktuuri, käsiala, maalaustekniikka, koko jne. – jotka tulevat esille vain maalauksen elävässä kohtaamisessa, läsnäolossa. Maalauksestahan ei edes saa kunnollista valokuvaa, photoshopista huolimatta. Maalarina puhun nyt vain maalauksesta, vaikka grafiikan, kuvanveiston ja monien uusien myös valokuvaan perustuvien tekniikoiden laita on aivan samoin.

Tästä syystä tarvitaan taidemuseo, jossa taideteoksia voi tutkia ja tarkastella. Oman maakunnan taide on erityisen arvokasta visuaalista näkemisen oppimisen materiaalia, ja onhan sillä toki esineellinen ja taloudellinenkin arvonsa. Jokaisessa pitäjässä kerätään innokkaasti menneiden aikojen työkaluja ja taloudessa käytettyjä esineitä kotiseutumuseoihin. Sen mielekkyyttä ei epäile kukaan. Mutta samaan aikaan me unohdamme ”riemuiten” omalla seutukunnalla syntyneet taideteokset.

Kuvataide on niitä harvoja kulttuurin toimintoja, josta jää jäljelle konkreettisia teoksia, joista yhä uudelleen on koettavissa visuaalisen havainnon estetiikka. Siis valtava aarre taidon, tiedon, tekniikoiden ja näkemisen muistia ja historiaa. Kuvataidekokoelman kokoaminen ja esillä pito ovat kaupunkien kulttuurielämän tärkeimpiä toimia. Mutta ilman taidemuseota se on mahdotonta. Seinäjoen Taidemuseoyhdistys on talkoovoimin toiminut eräänlaisena imaginaarisena taidemuseona, mutta tiloja sillä ei tietenkään ole ollut taideteosten esittelyyn. Yhdistys on kumminkin hoitanut ”museaalista pestiä” unohdusta vastaan tekemällä mm. taiteilijahaastatteluja ja julkaisemalla taidekirjoja. Yhtä tyhjän kanssa sekin!

Seinäjoen kaupungille on jo kerääntynyt melko mittava taidekokoelma, varastoon ja virastojen seinille. Myös hyväuskoiset taiteilijat ovat lahjoittaneet teoksiaan sijoitettaviksi tulevaan taidemuseoon, jonne myös Lapualle varastoitu Pohjalaisen taiteilijaliiton kokoelma on ollut tulollaan. Mitä niille pitäisi tehdä? Seinäjoen Taiteilijaseuran taidekokoelmalla on ollut sopimuksen mukaan pysyvä sijoituspaikka Seinäjoen Taidehallissa. Nyt on ajauduttu epämääräiseen tilanteeseen, jossa seura etsii mahdollisuutta lahjoittaa kokoelma johonkin toiseen kaupunkiin, jossa on taidemuseo.

Paikalliset taiteilijat loivat jo 1980-luvulla Seinäjoen taidehalliin toimintamallin, joka on toiminut tehokkaasti ja tuottanut vuosikymmenten varrella merkittäviä näyttelyitä. Tätä toimintaa on tukenut Seinäjoen Taiteilijaseuran pysyvä taidekokoelma. Mutta nyt on pelko herännyt, että kaupungin kulttuuritoimen uudet suunnitelmat tekevät taidehallista harrastus- ja askartelukeskuksen, joka syrjäyttää vaihtuvan näyttelytoiminnan. Eikö taidetta enää Seinäjoen taidehallissa tarvita?

Seinäjoen Taiteilijaseuran taidekokoelman juhlava paljastustilaisuus 11.11.1962 samana vuonna valmistuneen Alvar Aallon suunnitteleman kaupungintalon salissa. Kaupungin päättäjiä ja intellektuelleja oli runsaasti paikalla. Kuva: Seinäjoen Taiteilijaseuran arkisto.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

ERITYISIÄ TEHTÄVIÄ



Se ei ole Tao.
Parasta on antaa vain
tuulen puhaltaa!
(Haiku 1966)


On syyskuun ensimmäinen päivä kello kuusi aamulla. Valmistan tavallisen aamiaisen: tattaririeskaa, sinihomejuustoa, satunnaisia vihanneksia ja juurikeitettyä vihreää teetä. Syön vain kevyesti ja otan loput ruoat sienikoriin eväiksi. Aurinko kajastuu jo metsän takaa astuessani ovesta ulos. Auton ikkunat ovat kostean huurun peitossa, eivät sentään jäässä vielä. Jo heti ajotielle suoriessani huomaan, että maisemaa kattaa ankara sumu. Näkyvyys on huono, vastaantulevat autot lähestyvät himmeinä valoilmiöinä, kunnes vasta lähietäisyydellä materialisoituvat konkreettisiksi kappeleiksi. Tämä on havainnon reduktion harrastajalle täydellistä säätä – kätkeytymisien ja ilmentymisien suurta juhlaa.

Matkamusiikiksi valikoituu eilen kirjaston hyllystä nappaamani Thomas Quasthoffin levy Tell It Like It Is (2010). Tämä on näitä levyjä, jossa tunnettu ja ylistetty klassisen musiikin tulkki on ryhtynyt kevyempään ohjelmistoon. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole sorruttu läpikoluttuihin ”evergreeneihin”, vaan etsiydytty rhytm'n'blues -osaston klassikoihin, kuten I Can't Stand The Rain, Have A Little Faith In Me, Rider In The Rain, Georgia On My Mind. Quasthoffin syvä ja moni-ilmeinen bassobaritoni kyllä riittää tulkitsemaan näitäkin numeroita, joista monet suuret tulkitsijat ja raspikurkut – Ann Peebles, Ray Charles, Randy Newman, Stevie Wonder, John Hiatt, Tina Turner ynnä muut – ovat jo tehneet ylittämättömiä versioita.

Epäluuloni katoavat heti, kun jazz-kvartetin ensitahdit jyrähtävät soittimesta. Quastoffin ääni murahtaa liikkeelle järeänä kuin katujyrä – tuntuu kuin hän hyrräisi kuitenkin vielä vapaalla vaihteella. Suurta ironiaa nousee esille Randy Newmanin sarkastisissa ”piiseissä” Rider In The Rain ja Short People, varsinkin kun laulaja itsekin lukeutuu varreltaan jälkimmäiseen kategoriaan. Quastoffin ei tarvitse ponnistella liitääkseen tummien vesien yllä, kohtuudella – tosin hieman laiskahkosti – irtoaa jopa Georgia On My Mind, jota ei juuri kukaan itsesuojeluvaiston omaava ole yrittänyt tulkita Ray Charlesin ja Steve Winwoodin 1960-luvun tulkintojen jälkeen.

Jossakin sumuisella suoralla Sitikka piippaa ja bensiinimittarin varoitusvalo syttyy palamaan. Muutaman kilometrin jälkeen huomaan sumusta paljastuvan kyltin ABC – käännyn nuolen osoittamaan suuntaan. Yhtäkkiä olen tuntemattomalla peltotiellä, ei merkkiäkään asutuksesta, vain sumussa jököttäviä täysiä tähkäpäitä. Näin saan kouriintuntuvan opetuksen tiellä kulkemisesta. Tien seuraajan täytyy joka hetki olla valmis myöntämään, että tie on väärä. Ainoastaan fundamentalisti tai idiootti voisi uskoa päämäärän varmuuteen. Harhakuvista nousee mielipiteiden varmuus ja korvaa tosiasiat – kylmän ja karvaan todellisuuden, jota parempaa en ole ansainnut. Se, mikä on tulollaan, on jo tullut!

Hyvä on, minä myönnän, tie on väärä. Olen väärällä tiellä! Ja kuin ihmeen kaupalla ABC:n valomainos nousee sumusta esiin kuin hauenpää smetanalla laseeratusta soljankasta. Muistan miten kerran jossakin Moskovan eteläpuolen pogostassa tarjotun keiton pintaan ilmestyivät kalansilmät syyttävästi tuijottamaan – sellaista hetkeä ei hevin unohda. Tankaan auton ja käyn maksamassa. Muita asiakkaita ei huoltamolla olekaan, paitsi yksi äijä tupakointialueella pöllyttämässä valtaisia savupilviä poskistaan. Äijä hymyilee ja heilauttaa kättään laajassa kaaressa – piruparka luulee saaneensa omin toimin kaiken sumun aikaiseksi.


Olen jälleen tiellä, ja yhtä hukassa kuin aikaisemminkin. Tienviitat ja -kyltit ovat nekin outoja, ikään kuin ilkikurisen tiemestarin pystyttämiä. Minulla ei ole aavistustakaan, miten tullaan tiemestariksi. Ajelin näillä teillä isäni kanssa jo pikkupoikana. Jos tiessä oli pyykkilautaa tai rautavaurioita, vika oli aina tiemestarin, joten mestarin tien on täytynyt olla vaikea ja pitkä. Tiemestari oli yhtä arvoituksellinen olento kuin vuoripolkujen mestari; hänet tunnistettiin vain huonokuntoisista teistä – hyvää tietä ajellessa ei mestaria muistettu. Tarinan mukaan lahjakkaat lyötävät tien (Taon) vaikka suurkaupungin ruuhkassa, mutta vähälahjaisten on vetäydyttävä vuorten hiljaisuuteen. Vaan sumuun eksyneelle ei tietä löydy – ei edes pientä lohdutuksen sanaa.



Lopulta löydän tutun tien – viis siitä että tuttu tie on kaikkein vaarallisin. Liikun erityisessä tehtävässä. Eräänä loppukesän päivänä 1966 terveydenhoitaja oli poikennut Pahajoen taloomme. Noina aikoina terveydenhoitajat, seminologit, lääkärit, vakuutusasiamiehet, kulkukauppiaat ym. kulkivat kuplafolkkareillaan talosta taloon. Tuona erityisenä päivänä äitini oli myynyt samana kesänä maalaamani maalauksen Corona terveydenhoitajalle. Vuosikymmen sitten silloin jo eläkkeellä oleva terveydenhoitaja otti yhteyttä, sillä maalauksessa oli suuri puute, siinä ei ollut signeerausta. Sovimme, että sopivassa yhteydessä kirjoitan nimeni tauluun. Maalaus oli nyt tuotu – viisi vuosikymmentä myöhemmin – takaisin Pahajoelle juuri tässä erityisessä tarkoituksessa.

Sumu pukee Valtatie 66 varrella olevia vanhoja kyläpahasia, joiden asutuissakin taloissa keikkuu vain vanhuksia. Tarvittaisiin tuhansia maahanmuuttajaa panemaan eloa näihin sammuviin yhteisöihin. Vanha rantatie vie joelle, lapsuuden kotini suuret männyt sinnittelevät yhä majesteettisesti pystyssä vasten taivasta. Vaivoin tunnistan maalauksen – tai paremminkin arvaan – omakseni. Kankaan takapuolelle olen piirtänyt Kantokorven Vodelta lahjaksi saamallani tussikynällä kasvoaihion ja ohdakkeita. Ja kirjoittanut nuorukaisen uhmakkaan eksistentialistisen mietelmän:

Tuskin koskaan kuin tänään
niin vailla sisäistä ulottuvaisuutta.
Vain keveitä ajatuksia jotka
nousevat kuin kuplat ruumiistani.
Tahdottomasti heittäydyn
läsnäolevan hetken vietäväksi.
En voi palata menneisyyteen!
En voi päästä pakoon itseäni!
SJT 8.8.1966


"Corona", 1966, öljy kankaalla. Kuva SJT 2015.