keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

TAIDE EI KUULU KENELLEKÄÄN


Kesän kärkitulos 39 pistettä (heittojärjestyksessä 5-4-10-10-10). Tässä ei ole mitään epäselvää – se ei sentään ole taideteos. Vai onko?


Taiteen ilmaisu on jonkin ilmaisemisen vastakohta.
Theodor W. Adorno

Kirjoittaessani kolumnia Taide kuuluu kaikille (22.7.2015) lainasin Heideggerin lanseerausta: ”Teoksessa avautuvaa totuutta ei voi milloinkaan vahvistaa tai johtaa mistään aiemmasta. Aiempi tulee teoksen ansiosta kumotuksi yksinoikeutetussa todellisuudessaan.” Jäin miettimään tuossa avautuvaa provokatiivista näkemystä. Onko todellakin niin, että taideteosta arvioitaessa ei ole mitään apua aikaisemmista ”taidekokemuksista”, vaan jokainen kokemuskerta taideteoksen äärellä on uusi ja ainutkertainen. Mehän mieluusti sanomme, että taidetta oppii ymmärtämään vain taidetta katsomalla – kuten maailman muitakin asioita. Sanoohan filosofi itsekin, että maailman ”tavarat” eivät ole vain esillä vaan myös käsillä.

Taideteos ei ole tavallisessa mielessä ”esine”. Levinasin mukaan taideteos on lahja, jonka paikka on aina maailman ulkopuolella, marginaalissa. Taideteos on aina epäajanmukainen ja teoksen sanoma on irrationaalista ja hämärää – kielen tuolla puolen. Adorno kirjoittaa, että taiteen todellinen kieli on kieletöntä. ”Kieli on kaksoisluonteensa vuoksi taiteen konstituentti ja verivihollinen.” Adornon mukaan taideteosten ”ei-merkityksellistävän kielen” ilmaisu on taideteosten katsetta. Ja esimerkkinä Rilken säe: ”ei ole paikkaa, /joka ei sinua näkisi”. Muistin sen väärin, kun vuosia sitten kirjoitin runon myöhäisenä kesäiltana pellon pientareella:

Valoisat kesäillat,
kävelyretket pitkin
joen rantaa – ja aina sama
kuminantuoksuinen töyräs.
Ei ole paikkaa, joka
ei olisi sinua unohtanut!
            (SJT 2006)


Jos taideteoksesta kirjoittava (kriitikko) yrittää sanoa selvästi jotakin siitä, mikä teoksessa on luontaisen sanomatonta, hukkaa hän taideteoksen teoksellisuuden ja ilmaisullisen mahdollisuuden. Tällainen menettely luokittelee ja esineellistää taideteoksen – kaappaa sen marginaalista osaksi jokapäiväistä tavaravarantoa. Taiteesta kirjoittaminen väsähtää ”viralliseksi kaanoniksi”, jota kirjoittajat ylläpitivät ikään kuin omana tutkimuksen ja analyysin tuottamana eetoksenaan. Taideteoksesta ei voida enää sanoa muuta kuin se, mikä siitä on pakko sanoa. Kaikki muu on yhtäkkiä silkkaa järjettömyyttä.

Eräänä sateisena päivänä olin antanut Foucaultin johdattaa itseni käsitykseen, että valistuksen aikakauden myötä kaikenlainen lumous ja hurmio oli kadonnut niin elämästä kuin taiteestakin. Sekin jäi ajelehtimaan mieleeni. Adorno kirjoittaa, että ”ylevinkin taideteos on aina jossain tietyssä suhteessa empiiriseen todellisuuteen, tosin asettumalla empiirisen todellisuuden lumouksen ulkopuolelle”. ”Taideteokset osallistuvat valistukseen siksi, etteivät ne valehtele: ne eivät teeskentele ilmaisunsa olevan kirjaimellista.” Ehkäpä vaikeinta onkin luopua juuri tuosta ”kirjaimellisuuden vaatimuksesta”.

Taiteeseen voi luottaa vasta sitten, kun se on jo pettänyt sinut. Taide – ei-identtisyytensä ja mimesiksensä petoksessa – palauttaa kadonneen lumouksen arkipäiväistyneeseen elämään ja valaisee aikapaikan mykkyydellään – ”kivien ja tähtien kielellä”. Ilman lumettaan taide ei olisi taidetta lainkaan. Ihmisen olemisen taustalla on vieras toiseus, ”järkyttävä maailmaan kuulumaton läsnäolo”, kirjoittaa Levinas ja jatkaa, että tuota viheliäistä eristyneisyyden tunnetta ei lievitä edes ”toisten kanssa oleminen” – ”kanssaolemassaolo”. Ainoastaan taideteos voi tukkia tuon outouden reiän – tulla sen paikalle – ja toimia näin elämää eheyttävänä voimana. Tämän ”taiteen tulemisen” mahdollisuuden me olemme yrittäneet estää ympäröimällä taajamamme urheiluareenojen saaristoilla. Ehkä me pelkäämme, mitä se saattaisi tiedostuksellemme tehdä.

Tähän ”kirjoitusharjoitukseen” tuli nietzscheläinen sävy ilman, että vanha romuviiksi edes mainittiin. Se johtuu kai lähinnä otsikosta, joka ei saanut sanottua sanottavaansa loppuun saakka: Taide kuuluu kaikille eikä kenellekään. Foucault oli nietzscheläinen niin sanotusti ”tappiin saakka”. Ja samaan kerhoon taisivat kuulua myös niinkin tuiki erilaiset filosofit kuin Adorno ja Heidegger.

Ja sanoakseni vielä lopuksi mitä sanoin aluksi: ihminen tahtoo sentään mieluummin tahtoa ei-mitään kuin olla tahtomatta...
Friedrich Nietzsche



Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, suom. Arto Kuorikoski, Vastapaino 2006.
Emmanuel Lévinas: Etiikka ja äärettömyys, suom. Antti Pönni, Outi Pasanen, Gaudeamus 1996.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti