SJT: ”Tanngram
Triptych”, 1998 (3x145x145 cm). ”PELAA – PLAY”, Salon
taidemuseo 2009–2010. Kuva SJT.
Figures,
even though painted without eyes, must seem to look; without ears,
must seem to listen... there are things that 1000 brushstrokes cannot
depict but that can be captured by a few simple strokes if they are
right. That is truly giving expression to the invisible.
– Ancient
Chinese Proverb
Lapsuudessani pelattiin naapurin
lasten kanssa päivittäin jotakin, en vain muista mitä. Aikakauden suosikkipeliä Ristikontraa pelasimme samoilla joukkueilla – naapurin äijä ja poika sekä meidän äijä ja minä – joka tiistai usean
vuoden ajan, kunnes muutin pois Pahajoelta. 1980-luvulla Casa
Finlandesessa Grassinassa pelasimme asukkaiden kesken iltaisin
Shanghaita ja nautiskelimme päivän mittaan hankittuja
paikallisia viinejä ja juustoja. Ja joulunaikaan pelasimme lasten kanssa milloin mitäkin "hohhoijaa-peliä". Tästä saattaa saada
sellaisen käsityksen, etten ole muuta tehnytkään kuin pelannut
joutavia pelejä.
Kun sitten 1990-luvulla
näin lontoolaisessa kirjakaupassa hienon punamustan laitoksen Tangram palapelistä,
en tiennyt mikä se oli. Kiinnostukseni kohdistui lähinnä kannessa
olevaan mustaan neliöön, joka on aivan käsittämättömän
dynaamisesti jaettu seitsemään osaan. Lopputuloksena on seitsemän
kappaletta: 2 suurta kolmiota, 1 keskikokoinen kolmio ja 2 pientä
kolmiota, 1 suunnikas ja 1 neliö. Nämä kappaleet eivät minua
kiinnostaneet, sillä kokemuksesta tiesin että niitä siirtelemällä
ajautuisin vain loputtomien vaihtoehtojen erämaahan.
Muutosten maailmassa on se
vika, että mikään (merkityksellinen) ei koskaan muutu. Kuvitellut
muutokset ovat tylsyyden ja ikävystymisen perustyökalut, joten en
kaipaa minkäänlaista vaihtelua elämääni – minun puolestani
maailma olisi aivan hyvin voinut tulla kertaheitolla. Suurta hupia
onkin pohdiskella, millainen sellainen kertalaakista tullut maailma
olisi reaalitodellisuudessa ja eritoten taiteessa. Taiteessahan
kaikki on mahdollista!
Vastoin parempaa tietoani
ryhdyin kuitenkin kotiin päästyäni kokeilemaan tangram-palasten
siirtelyä. Pelisettiin sisältyi kirjanen, jossa oli esimerkkejä
häikäisevän taitavasti toteutetuista ihmis-, eläin- ja
esinehahmoista. Myös Tangramissa kaikki on mahdollista.
Kaikkiin muihin maailman peleihin verrattuna Tangramin
”säännöttömyys” ja anarkistinen vapaus on kiehtovaa.
Tietääköhän kukaan, mitä sillä pitäisi tehdä? Silti
kyllästyin nopeasti peliin, luomani hahmot olivat kömpelöitä ja
tunnistettavuuden äärirajoilla. Symboliikan ja mimesiksen
tajuni on huono – syyspimeässä metsässä törröttävät lahot
kannot ovat vain kantoja ja taivaansinessä purjehtivat pilvet ovat
pelkkiä pilviä. Mikään ei ole sen hienompaa, että ne ovat juuri
niin kuin ne ovat!
Maalarin intuitio,
oikea tie, sattuma,
miljoona väärää tietä.
Tyhjän kankaan edessä
seisojan valinta – älä valitse!
seisojan valinta – älä valitse!
– Memo (1982–94)
Kiinalainen ”pulmapalapelisetti” unohtui kirjahyllyyn. Kunnes se eräänä päivänä taas osui käteeni ja ryhdyin niiltä seisomilta sommittelemaan maalausta. Maalasin aiheesta 1990-luvun loppupuolella ainakin kolme maalaussarjaa, joista kaksi on triptyykkiä (1998) ja kolmas hajanainen kolmen maalauksen sarja (1999). Jo alkuvaiheessa sommittelu karkasi käsistä, pidin ensin tärkeänä että ainakin neliön dramaattisesti halkaiseva diagonaaliviiva olisi peruslinja triptyykin jokaisessa osassa. Mutta sekin periaate sai väistyä merellisissä tunnelmissa maalatussa sarjassa Sails in the Sunset (1999). Toinen ongelma oli komposition huonosti tilaa muodostavat suorat viivat, joten taivutin viivat kaareviksi muoviputkista valmistamani viivauslaitteen avulla. (Siis kyse oli enemmänkin voimistelusta kuin miekkailusta!)
Väripintojen
tasasävyisten kenttien sijaitessa suoraan toisiaan vasten, johti
intensiivisten – lähes kiimaisten – värisävyjen virittely
uuteen ongelmaan, jota yritin ratkaista eräänlaisilla
”epäväreillä”. Se ei ollut minulle uusi ilmiö, olin puinut
vastaavaa ahdinkoa jo 1994 muistikirjamerkinnässä:
Olen
tonkinut värejä epämääräisessä maalaussarjassa kuin sontiainen
tunkiota. Yritin ja yritän vieläkin sijoittaa maalauksen
varsinaiset tapahtumat keskuksen ulkopuolelle, ikään kuin
ympäröivään tyhjään tilaa. Tyhjyyttä pitäisi osoittaa
määrätty (tapettu) värisävy. Näin ei kuitenkaan ole käynyt,
vaan jo lähes viikon kestäneen ”tappamisen” jälkeen tuo tyhjän
värisävy osoittautuu elävämmäksi kuin kaikki ne värit joilla sitä on
yritetty lannistaa. Tästä opimme sen, että keskustassa oleva ei
niin vain ole siirrettävissä marginaaliin, olipa se kuinka heikko
tahansa, sillä on puolellaan paikan arvovalta. Seuraavaksi yritän
käyttää zenbuddhalaista tyhjyyden merkitsemistä siirtääkseni
tai oikeastaan kammetakseni keskuksen sijoiltaan.
– Memo (1982–1994)
– Memo (1982–1994)
Tässä vaiheessa saattoi
syystäkin kysyä, oliko näillä maalauksilla enää mitään
tekemistä alkuperäisten tangramien kanssa. Nimetessäni
triptyykkiä lisäsin siihen omasta sukunimestäni yhden n-kirjaimen,
joten se selittää kaiken. Eräässä haastattelussa annoin
teoksestani mahtipontisen lausunnon, toivottavasti jonakin päivänä
onnistun maalaamaan noin ylevän maalauksen. Vaikka päämäärä
tuskin lienee tärkeä, kunhan se vain kaikuu alati lyhenevistä
askelistani:
Tanngram-triptyykkiä
katsoessa kannattaa unohtaa kuvallisuus, varsinkin valokuvan
kaltainen kuvallisuus, ja antautua tilan, valon ja värin
kokemukselle. Ja yhtäkkiä vanhaan kiinalaiseen palapeliin
viittaavan sommittelun tarkoituksettomilta näyttävät ääriviivat
leikkaavat maalauksen pintaa kuin miekan sivallukset. Ei kannata
kysyä, mitä tämä teos esittää, sillä se esittää kaikkea eikä
mitään – kuin Tangramin palaset sattumanvaraisesti ilmaan
heitettyinä. Tärkeintä on se, mitä siinä ei ole.
Juha Ilvas oli omassa
tekstissään (2008) huomannut saman seikan: ”Tangramin
kuvalliset mahdollisuudet tuntuvat olevan rajattomat, mutta Seppo
Tanninen pelasi kuitenkin väärin. Hän ei lähtenyt tekemään
pelin paloista esittäviä kuvia, vaan alkoi tehdä seitsemän
geometrisen elementin värisommitelmia, jotka täyttivät maalauksen
kiilakehyksen suorakulmion. (…) Tanninen on todennut pelin
elementtien luomat mahdollisuudet, mutta hän jätti tanngramit,
sillä ne alkoivat tuntua virittelymahdollisuuksista huolimatta
rajoitetulta maailmalta. Oli aika luopua teemasta, joka ei enää
muistuttanut juurikaan alkuperäistä Tangram-peliä.”
Niin voimallinen on
intentionaalinen tarve nähdä kaikki aina joksikin, että tiukan
paikan tullen lähes mikä tahansa kuvio riittää esittämään
jotakin – siis mitä tahansa – itsensä ulkopuolista asiaa. Sama
kuvio saattaa ryhtyä viittaamaan moniin hyvinkin erilaisiin
olioihin, mutta lähes pakonomainen on tarve löytää viittaussuhde –
vaikka kuinka hatara hyvänsä. Äärimmäisenä vaihtoehtona on
toisinaan pakko myöntää, että jokin kuvio ei ”esitä” yhtään
mitään – se on pelkkää mitään esittämätöntä abstraktia kirkkautta.
Kuvataiteissa me olemme
tottuneet (pitkin hampain) hyväksymään tosiasian, että jokin
taideteos ei viittaa mihinkään ulkopuoliseen eikä esitä yhtään
mitään – paitsi itseään. Kuvataiteet ovatkin olleet jo pitkään
sillä viivalla, että nimityksestä olisi korkea aika poistaa sana
”kuva”.
Tanngram-triptyykissä
ei tietääkseni kukaan ole vielä nähnyt minkäänlaista esittävää
ainesta, vaan hylännyt sen katsomiskelvottomana tai päätynyt
ainakin ei-minkään näkemisen äärelle. Maalausten toisiaan
sivuavat väripinnat ovat kuin jonkin tapahtumattoman tapahtuman
taustaa – ikään kuin niissä olisi viipaloitu silkkaa tyhjyyttä.
Kun triptyykki on ollut esillä näyttelyissä ei siitä yksikään
kriitikko – tai ylipäätään kukaan – ole kirjoittanut tai
sanonut halaistua sanaa. Ilmeisesti nämä ”maalauksen näköiset
elementit” ovat kaiken sanomisen – ja saman tien näkemisenkin –
tuolla puolen.
Jos taideteoksen tekemistä
ajatellaan eräänlaisena pelaamisena, niin Tanngram-triptyykki
edustaa pelaamisen täydellistä negaatiota. Mieluusti lahjoittaisin
tämän ”epäteoksen” johonkin museoon – sittenhän sen näkisi,
muuttuuko se näkyväksi vai pysyykö iänkaiken näkymättömänä.
On turha kysyä,
kuinka vanha peli kiinalainen Tangram palapeli on, tai onko se edes
kiinalainen. Taru kertoo, että pelin keksi tuhansia vuosia sitten
mestari Tan, joka kuvitti pelin avulla kirjoituksiaan. Kaikki
Tanniset ovat tietenkin mestari Tanin jälkeläisiä. Lisäsin pelin
nimeen yhden n-kirjaimen, jolla omistin pelin taideteoksekseni.
– Memo (2010)
Juha Ilvas: Matka
maalattuun maailmaan (2008),
Kirjassa Maalattu maailma – Painted World, NAB 2009.
Randy Crawford: The
Tangrams Book, Carlton Books 1998.
SJT: ”Sails in the
Sunset”, 1999. Kuva SJT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti