sunnuntai 17. toukokuuta 2015

TANGRAM VERSUS TANNGRAM


SJT: ”Tanngram Triptych”, 1998 (3x145x145 cm). ”PELAA – PLAY”, Salon taidemuseo 2009–2010. Kuva SJT.


Figures, even though painted without eyes, must seem to look; without ears, must seem to listen... there are things that 1000 brushstrokes cannot depict but that can be captured by a few simple strokes if they are right. That is truly giving expression to the invisible.
Ancient Chinese Proverb


Pelit eivät ole koskaan olleet kiinnostukseni kohteena. Lapsuudessani pelattiin naapuruston lasten kanssa jotakin, en vain muista mitä. Samoilla joukkueilla – naapurin äijä ja poika sekä meidän äijä ja minä – pelasimme Suomalaisten kansallispeliä Ristikontraa joka tiistai usean vuoden ajan, kunnes muutin pois Pahajoelta. 1980-luvulla Casa Finlandesessa Grassinassa pelasimme asukkaiden kesken iltaisin Shanghaita ja nautiskelimme päivän mittaan hankittuja paikallisia viinejä ja juustoja. Niin, joulunaikaan pelasin lasteni kanssa milloin mitäkin hohhoijaa-peliä. Tästä saattaa saada sellaisen käsityksen, etten ole muuta tehnytkään kuin pelannut joutavia pelejä.

Kun sitten 1990-luvulla näin kirjakaupassa hienon punamustan laitoksen Tangram-palapelistä, en tiennyt mikä se oli. Kiinnostukseni kohdistui lähinnä kannessa olevaan mustaan neliöön, joka on aivan käsittämättömän dynaamisesti jaettu seitsemään osaan. Lopputuloksena on seitsemän kappaletta: 2 suurta kolmiota, 1 keskikokoinen kolmio ja 2 pientä kolmiota, 1 suunnikas ja 1 neliö. Nämä kappaleet eivät minua kiinnostaneet, sillä kokemuksesta tiesin että niitä siirtelemällä ajautuisin vain loputtomien vaihtoehtojen erämaahan.

Muutosten maailmassa on se vika, että mikään (merkityksellinen) ei koskaan muutu. Kuvitellut muutokset ovat tylsyyden ja ikävystymisen perustyökalut, joten en kaipaa minkäänlaista vaihtelua elämääni – minun puolestani maailma olisi aivan hyvin voinut tulla kertaheitolla. Suurta hupia onkin pohdiskella, millainen sellainen kertalaakista tullut maailma olisi reaalitodellisuudessa ja eritoten taiteessa. Taiteessahan kaikki on mahdollista!

Vastoin parempaa tietoani ryhdyin kuitenkin kotiin päästyäni kokeilemaan tangram-palasten siirtelyä. Pelisettiin sisältyi kirjanen, jossa oli esimerkkejä häikäisevän taitavasti toteutetuista ihmis-, eläin- ja esinehahmoista. Myös Tangramissa kaikki on mahdollista. Kaikkiin muihin maailman peleihin verrattuna Tangramin ”säännöttömyys” ja anarkistinen vapaus on kiehtovaa. Tietääköhän kukaan, mitä sillä pitäisi tehdä? Silti kyllästyin nopeasti peliin, luomani hahmot olivat kömpelöitä ja tunnistettavuuden äärirajoilla. Symboliikan ja mimesiksen tajuni on huono – syyspimeässä metsässä törröttävät lahot kannot ovat vain kantoja ja taivaansinessä purjehtivat pilvet ovat pelkkiä pilviä. Mikään ei ole sen hienompaa, että ne ovat juuri niin kuin ne ovat!



Kiinalainen ”pulmapalapelisetti” unohtui kirjahyllyyn. Kunnes se eräänä päivänä taas osui käteeni ja ryhdyin niiltä seisomilta sommittelemaan maalausta. Maalasin aiheesta 1990-luvun loppupuolella ainakin kolme maalaussarjaa, joista kaksi on triptyykkiä (1998) ja kolmas hajanainen kolmen maalauksen sarja (1999). Jo alkuvaiheessa sommittelu karkasi käsistä, pidin ensin tärkeänä että ainakin neliön dramaattisesti halkaiseva diagonaaliviiva olisi peruslinja triptyykin jokaisessa osassa. Mutta sekin periaate sai väistyä merellisissä tunnelmissa maalatussa sarjassa Sails in the Sunset (1999). Toinen ongelma oli komposition huonosti tilaa muodostavat suorat viivat, joten taivutin viivat kaareviksi muoviputkista valmistamani viivauslaitteen avulla. (Siis kyse oli enemmänkin voimistelusta kuin miekkailusta!)

Väripintojen tasasävyisten kenttien sijaitessa suoraan toisiaan vasten, johti intensiivisten – lähes kiimaisten – värisävyjen virittely uuteen ongelmaan, jota yritin ratkaista eräänlaisilla ”epäväreillä”. Se ei ollut minulle uusi ilmiö, olin puinut vastaavaa ahdinkoa jo 1994 muistikirjamerkinnässä:

Olen tonkinut värejä epämääräisessä maalaussarjassa kuin sontiainen tunkiota. Yritin ja yritän vieläkin sijoittaa maalauksen varsinaiset tapahtumat keskuksen ulkopuolelle, ikään kuin ympäröivään tyhjään tilaa. Tyhjyyttä pitäisi osoittaa määrätty (tapettu) värisävy. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan jo lähes viikon kestäneen ”tappamisen” jälkeen tuo tyhjän värisävy osoittautuu elävämmäksi kuin kaikki ne värit joilla sitä on yritetty lannistaa. Tästä opimme sen, että keskustassa oleva ei niin vain ole siirrettävissä marginaaliin, olipa se kuinka heikko tahansa, sillä on puolellaan paikan arvovalta. Seuraavaksi yritän käyttää zenbuddhalaista tyhjyyden merkitsemistä siirtääkseni tai oikeastaan kammetakseni keskuksen sijoiltaan. (Memo 1982–1994)


Tässä vaiheessa saattoi syystäkin kysyä, oliko näillä maalauksilla enää mitään tekemistä alkuperäisten tangramien kanssa. Nimetessäni triptyykkiä lisäsin siihen omasta sukunimestäni yhden n-kirjaimen, joten se selittää kaiken. Eräässä haastattelussa annoin teoksestani mahtipontisen lausunnon, toivottavasti jonakin päivänä onnistun maalaamaan noin ylevän maalauksen. Vaikka päämäärä tuskin lienee tärkeä, kunhan se vain kaikuu alati lyhenevistä askelistani:

Tanngram-triptyykkiä katsoessa kannattaa unohtaa kuvallisuus, varsinkin valokuvan kaltainen kuvallisuus, ja antautua tilan, valon ja värin kokemukselle. Ja yhtäkkiä vanhaan kiinalaiseen palapeliin viittaavan sommittelun tarkoituksettomilta näyttävät ääriviivat leikkaavat maalauksen pintaa kuin miekan sivallukset. Ei kannata kysyä, mitä tämä teos esittää, sillä se esittää kaikkea eikä mitään – kuin Tangramin palaset sattumanvaraisesti ilmaan heitettyinä. Tärkeintä on se, mitä siinä ei ole.


Juha Ilvas oli omassa tekstissään (2008) huomannut saman seikan: ”Tangramin kuvalliset mahdollisuudet tuntuvat olevan rajattomat, mutta Seppo Tanninen pelasi kuitenkin väärin. Hän ei lähtenyt tekemään pelin paloista esittäviä kuvia, vaan alkoi tehdä seitsemän geometrisen elementin värisommitelmia, jotka täyttivät maalauksen kiilakehyksen suorakulmion. (…) Tanninen on todennut pelin elementtien luomat mahdollisuudet, mutta hän jätti tanngramit, sillä ne alkoivat tuntua virittelymahdollisuuksista huolimatta rajoitetulta maailmalta. Oli aika luopua teemasta, joka ei enää muistuttanut juurikaan alkuperäistä Tangram-peliä.”

Niin voimallinen on intentionaalinen tarve nähdä kaikki aina joksikin, että tiukan paikan tullen lähes mikä tahansa kuvio riittää esittämään jotakin – siis mitä tahansa – itsensä ulkopuolista asiaa. Sama kuvio saattaa ryhtyä viittaamaan moniin hyvinkin erilaisiin olioihin, mutta tärkeää on löytää tämä viittaussuhde – vaikka kuinka hatara hyvänsä. Äärimmäisenä vaihtoehtona on toisinaan pakko myöntää, että jokin kuvio ei ”esitä” yhtään mitään – se on pelkkää abstraktia sekasotkua.

Kuvataiteissa me olemme tottuneet (pitkin hampain) hyväksymään tosiasian, että jokin taideteos ei viittaa mihinkään ulkopuoliseen eikä esitä yhtään mitään – paitsi itseään. Kuvataiteet ovatkin olleet jo pitkään sillä viivalla, että nimityksestä olisi korkea aika poistaa sana ”kuva”.

Tanngram-triptyykissä ei tietääkseni kukaan ole vielä nähnyt minkäänlaista esittävää ainesta, vaan hylännyt sen katsomiskelvottomana tai päätynyt ainakin ei-minkään näkemisen äärelle. Maalausten toisiaan sivuavat väripinnat ovat kuin jonkin tapahtumattoman tapahtuman taustaa – ikään kuin niissä olisi viipaloitu silkkaa tyhjyyttä. Kun triptyykki on ollut esillä näyttelyissä ei siitä yksikään kriitikko – tai ylipäätään kukaan – ole kirjoittanut tai sanonut halaistua sanaa. Ilmeisesti nämä ”maalauksen näköiset elementit” ovat kaiken sanomisen – ja saman tien näkemisenkin – tuolla puolen.

Jos taideteoksen tekemistä ajatellaan eräänlaisena pelaamisena, niin Tanngram-triptyykki edustaa pelaamisen täydellistä negaatiota. Mieluusti lahjoittaisin tämän ”epäteoksen” johonkin museoon – sittenhän sen näkisi, muuttuuko se näkyväksi vai pysyykö iänkaiken näkymättömänä.

Maalarin intuitio,
oikea tie, sattuma,
miljoona väärää tietä.
Tyhjän kankaan
edessä seisojan valinta
älä valitse!
        SJT, Memo (1982–94)


Juha Ilvas: Matka maalattuun maailmaan (2008), Kirjassa Maalattu maailma – Painted World, NAB 2009.
Randy Crawford: The Tangrams Book, Carlton Books 1998.

SJT: ”Sails in the Sunset”, 1999. Kuva SJT.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti