MINÄ – HYVÄ RENKI, HUONO ISÄNTÄ

Kirjoittaja hukkuneena ”kuvien mereen”, Rooma 1982, Kuva SJT.

Me olemme mitä tahdomme ja samalla aina sitä mitä emme ole, sillä mikään ei estä meitä olemasta seuraavalla hetkellä joku toinen. (…) Jos sisälläni tapahtuvan ajatteluprosessin subjekti en olekaan minä, kuka se sitten on?

Lars Gustafsson

Lacanin peiliteorian mukaan jo alle vuoden ikäinen lapsi tunnistaa itsensä peilistä ja löytää näin minuutensa peilikuvan vierauden kautta, jolloin minä onkin toinen – siis joku muu kuin kuvaa katsova olio. Väitetään, että myös jotkut eläimet kykenevät tunnistamaan peilikuvansa, mutta tuskin ne kuitenkaan tunnistavat ”minää” kuvastimen imaginaarisessa hahmossa. Peilikuvahan ei ole kuva, vaan kuvajainen. Peili pelkistää katsojansa keneksi tahansa. ”Se avaa siten tietynlaisen ikkunan idealisoituun minäkokemukseen, mutta samalla asettuu tietenkin kysymys: jos minä olen kuvassa mukana, kuka silloin katsoo?”, kysyy Lars Gustafsson esseessään Rilke, Wells, Lacan ja pohjaton peili (2001). ”Joko peilissä oleva toinen en ole minä tai sitten se, joka näkee minut, on joku toinen.”

Kuitenkin juuri tuo peilikuva on ihmisen ainut mahdollisuus nähdä itsensä eläväisenä maailmansa ympäröimänä. Oman havaintonsa mukaan ihmisen oma olemus on maailmassa vain osittain, kädet ja jonkin matkaa etupuolta jalkoihin saakka. Peilin ainoa ongelma ei ole se, että se kääntää vasemman puolen oikeaksi ja päinvastoin. Todellinen ongelma on peilikuvan viive, noin metrin etäisyydeltä itseään peilistä tarkasteleva subjekti näkee kuvajaisensa noin 6 nanosekunnin päässä menneisyydessä. Mitä salaisuuksia tuo ylittämätön kuilu kätkeekään tiedostuksen ulottumattomiin. Tähän verrattuna se, että tunnistaako itsensä peilistä vai ei, tuntuu toisarvoiselta ongelmalta.

Me emme tiedä, mitä ajattelemme, emmekä tiedä edes sitä, missä ajattelemme. Lacan kirkastaa ajatusta sanomalla jotakin siihen suuntaan, että emme ajattele siellä missä luulemme ajattelevamme, mutta olemme ja ajattelemme sielläkin missä emme luule olevamme. ”Kyse ei ole sen tietämisestä, puhunko minusta (moi) tavalla, joka käy yksiin sen kanssa mikä olen vaan siitä, onko itsestään tällä tavoin puhuva minä sama kuin puheen kohteena oleva minä.”

Tämä johtaa Rilkeen ja Malte Laurids Briggeen, joka skånelaisen kartanon vintillä hukkaa itsensä suureen peiliin. Ei vain peiliin vaan myös ”kuvien mereen” voi hukkua, kuten Gustafsson viittaa Rilkelle – runoilijalle – ominaiseen piirteeseen. Malte pukee ylleen vintiltä löytämänsä naamiaisasun, joka peilistä kuvastuen ottaa hänestä vallan. Nyt toinen onkin vahvempi osapuoli, se joka katsoo. Kauhun aiheuttamassa paniikissa Malte ryntää ulos ja huutaa tukahtuneella äänellä paikalla oleville: ”Ottakaa minut ulos, jos se vielä käy, ja pitäkää, mutta he eivät kuulleet; minulla ei ollut ääntä enää.” (…) ”Sekunnin verran tunsin kuvaamatonta. Kipeää ja turhaa kaipausta omaan itseeni, sitten oli vain se: ei mitään muuta kuin se.”

Ja kuinka he kauhistuivat, kun havaitsivat vihdoin että minä olin tajuton ja makasin siinä kuin jokin esine kaikkien noiden kankaiden kätkössä, aivan kuin jokin esine.

Malte Laurids Briggen muistiinpanojen (1910/1984) omaelämäkerrallista aineistoa kertyi Rilken matkalta Pariisiin 1900-luvun alussa. Matkakumppanina Rilkellä oli Clara Westhoff, joka ei millään muotoa ollut mielikuvitushenkilö. Siitä huolimatta Rilke hukkasi hänetkin ”kuvien mereen”. Malte ei ole kirjailijan alter ego, vaan Malten esikuvana oli norjalainen runoilija Sigbjörn Obstfelder, joka on ainakin yhden runon verran tutustunut peilien maailmaan.

Can the mirror speak

Can the mirror speak?

The mirror can speak?

The mirror shall gaze on thee every

          morning

Searchingly,

Gaze on thee with its depth and wisdom

          of gaze:

Art thou pure?

Art thou pure?

Sigbjörn Obstfelder (1920)

Toisin oli laita Henri Beylen (1783–1842), joka oli lyhyenläntä vääräsäärinen mies. Beylen suuresti ihailema kaunotar Angela Pietragrua ”loi nuoreen rumaan rakuunaan vain harvakseltaan ironisen sääliviä katseita”, kuten W. G. Sebald kertoo kirjassaan Huimaus (1990/2011). Marie-Henri Beyle tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Stendhal niin hyvässä kuin pahassakin. On epäilty ja ääneen sanottu (kukaan ei tiedä kuka), että Beyle otti taiteilijanimensä ihailemansa Johann Joachim Winckelmannin kotikaupungin nimestä, joka ei tosin ollut Stendhal vaan Stendal. Miten mies, joka myös oli nähnyt peilissä toisen vieraan olion, olisi tyytynyt näin yksinkertaiseen ratkaisuun.

Beyle saapui Milanoon syyskuussa 1800. Hänet oli komennettu 6. rakuunarykmentin aliluutnantiksi, joten hän joutui hankkimaan univormuunsa Sebaldin kertomuksen mukaan kaikenlaista tilpehööriä, kuten ”hirvennahkahousut, kypärä jossa oli niskasta päälaelle ulottuva lyhyt hevosenjouhitöyhtö, saappaat, kannukset, vyönsoljet, rintaremmit, epoletit, napit ja arvomerkit”. Tähän uuteen sotisopaan sonnustautuneeseen hahmoon Beyle törmäsi peilin pohjattomassa syvyydessä. Peilistä kuvastui vieras mies, jonka Beyle näki ikään kuin milanolaisten naisten silmin.

Oli kuin hän olisi vihdoin onnistunut pääsemään eroon tanakasta vartalostaan, kuin korkea kirjailtu pystykaulus olisi venyttänyt hänen liian lyhyttä kaulaansa. Jopa etäällä toisistaan sijaitsevat silmät, joiden takia hänestä usein käytettiin nilkallista nimitystä Le Chinois, Kiinalainen, näyttävätkin nyt rohkeammilta, suoremmin kohteeseensa katsovilta.

Yllättäen Beyle on matkalla Mme Gherardin kanssa Gardajärvellä, josta pariskunta suuntaa pohjoiseen. Salaperäisestä Mme Gherardista ei löydy mitään tietoja, vaikka Beyle vihjaakin, että hänen elämästään ”saisi helposti kokonaisen romaanin” – niin kuin saikin. Jälkeenpäin on herännyt vakaa epäily, ettei Mme Gherardia ollut lainkaan olemassa, vaan madame oli mielikuvitusrakastajatar. Ikään kuin madamen olemassa oleminen olisi tuonut suhteeseen jotakin lisäarvoa. Minäkin seurustelin aikoinani erään naisen kanssa, jonka olemassaoloa on eräillä erityisillä tahoilla ryhdytty epäilemään. Minä ja seuralaiseni – con sorte – emme suunnanneet Gardajärveltä pohjoiseen, vaan etelään kohti ikuista kaupunkia. Joten minä jos kuka tiedän jotakin näistä asioista. Tuo karmea epäilys vilahtaa myös runossani Mustien vuorten takaa.

Mustien vuorten takaa

Ystävät tulevat kaukaa

       pohjoisesta, hyiseltä saarelta.

Siivoan huonetta, leveää ikkunalautaa,

       kaktuksen roskaa on kaikkialla.

Yhden pykivän palmun piilotan pöydän alle,

       se on ruma ja kuin jonkin syömä.

Viinilasit ovat rikkoontuneet, ehjiä vain kolme,

       lautasia on neljä, syviä kaksi.

Kuin salaa niistä on tullut harvinaisuuksia,

       niitä ei ole myyty enää aikoihin.

Myyjä esittelee kohtuuhintaista Olympia-sarjaa,

       kätevää ja puhtaan valkoista.

Näihin voi vaikka maalata, sanoo myyjä,

       vaan ei sano voiko niistä syödä.

Kätkeytyminen on olemisen perus olomuoto,

       joten osa tavaroista on kateissa.

Siivotessa löytyy yllättäen mezzaluna, ago

       ja yksilankainen juustoleikkuri.

Tuttuja ne ovat kaikki ja vähäisiä esineinä,

       ja varsin helposti selitettävissä.

Jos komerosta löytyisi se kadonnut naisystävä,

       niin se olisi todellinen arvoitus.

Mutta monimutkaiset ilmentymät eivät ole

       palautettavissa yksinkertaisiin.

SJT (2005)

Rainer Maria Rilke: Malte Laurids Briggen muistiinpanot, suom. Sinikka Kallio, Weilin+Göös 1984.

Lars Gustafsson: Merkillinen vapaus, suom. Erik Rosendahl, Loki-Kirjat 2001.

W. G. Sebald: Huimaus, suom. Oili Suominen, Tammi 2011.