KESKUSTELU II

Joseph Beuys, varhainen litografia (Italienischer Weinmarkt, 1946) ja myöhäinen serigrafia (Zeichen aus dem Braunraum, 1984). Kuvat Beuys Grafik (Umeå 1995).

BEUYS: Sinun pitäisi, Jannis, nyt heti mennä pankkiisi ja heittää rahasi ikkunasta pellolle. Se on suora seuraus ajattelustasi. Sinä torjut talouden ja samalla olet tiukasti sen vanki. Ja niin kauan kuin kapitalismi täällä vallitsee, olet ihan yhtä velkaantunut kuin minäkin. Mutta minä taistelen sitä vastaan. Minä en usko, että kerjäläiseksi ryhtyminen on oikea tie. Äärimmäisenä keinona se kyllä on aina käytettävissä.

KOUNELLIS: Emme me autiomaahan lähde. Mutta voi olla, että meidät lähetetään sinne, ja se onkin toinen juttu.

Yhä vain on yöpöydälläni avoinna Keskustelu-kirja (suom. 1988). Jotenkin viehättää tuollainen avoin taiteen olemuksesta käytävä keskustelu. Minulla ei ole aavistustakaan mistä aiheista nykyään keskustellaan vai keskustellaanko mistään – pidetäänkö vain yllä ”sumeaa pöhinää ja pörinää”. Olen toisinaan käynyt joissakin seminaareissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa, joissa itsestäänselvyyksien ympärillä pyörivä ”joutohöpinä” on saanut minut epätoivon valtaan. Lukuisista yrityksistä huolimatta en ole verkostoitunut, tuotteistunut enkä löytänyt sisäistä eläintäni.

Tuo kyseinen keskusteluhan käytiin Baselin taidehallissa lokakuussa 1985. Paikalla olivat Joseph Beuys, Jannis Kounellis, Anselm Kiefer, Enzo Cucchi ja Jean-Christophe Ammann. Keskustelun ensimmäisessä osassa – kesäkuussa 1985 – Kiefer totesi, että nykytaide on kuin ”suuri allas täynnä tummaa lietettä, ja on mahdotonta erottaa mitä siinä ui”. ”Kaikki on luvallista ja liberaalia; kaikki saa uida.” Lopulta jonkin käsitteellisen sekaannuksen vuoksi koettiin koko allas taiteeksi – viis siitä mitä siellä ui. Tuossa nykytaiteen tilanteessa – 30 vuotta sitten – dadaismin perilliset koettiin taantumuksellisiksi ja Duchamp poroporvariksi.

Nykynäkökulmasta katsottuna poikkeavaa on taiteilijoiden vasemmistolaisuuden ja anarkistisuuden korostaminen – naiiviuteen saakka. Ei sillä, etteikö nykypäivän taidetta tehtäisi yhtä naiiveista verukkeista lähtien. Onneksi taide on lähes aina parempaa kuin sen tekemisen syyt ja selitykset. Aikansa suurena antisankarina pidetty Beuys uhoaa nostavansa kuvanveistollaan ”koko paskakoneiston saranoiltaan”. ”Meidän pitäisi olla iloisia päästyämme lopultakin porvaristosta eroon”, toteaa Beuys. Mutta koneisto vain jauhaa ja ”suuret ihanteet, vapaus, veljeys ja tasa-arvo” kajastavat kaukana taivaanrannassa. Menneinä aikoina taiteilijalla oli sentään jotakin vastassaan, nykyään vain oma itsensä, kuten Kiefer lakonisesti lausahtaa.

Beuysin visio ”kaikkien taiteesta” ei myöskään ole toteutunut, vaikka eräänlaisena ”kumouksellisten ihanteiden” etiäisenä museoiden nurkissa yhä askarrellaan ”taiteellisia joutavuuksia”, ikään kuin hokema ”taide kuuluu kaikilla” vaatisi kaikkien ryhtymistä taiteilijoiksi. Beuys näkee (valppaalla silmällään) sellaisen ajan olevan käsillä, ”että jokainen ihminen on taiteilija”. ”Madridissa näin, miten suuria neroja jätehuollossa työskentelevät miehet ovat, (…) he ovat suurempia runoilijoita kuin nykyrunoilijat konsanaan.” Kounellis epäilee varovasti, että Homeros tuskin sentään oli jätekuski. (Nykyään ei enää ole jätteitäkään, on vain kierrätysmateriaalia.)

Kiefer ei näe mitään merkkejä tällaisesta kehityksestä. On olemassa asioita joita vain taiteilijat havaitsevat. Tästä syystä ”on olemassa taiteilijoita ja ei-taiteilijoita, niin on aina ollut ja tulee aina olemaan”. ”Ehkä on myös jumalia, jotka eivät mitenkään liity ihmisiin. Uskon, että taiteilijalle on mahdollista kuvata näitä voimia. Tiedän, että kuulostan absurdilta sanoessani, että ihminen saattaa ehkä havaita jotakin, aavistaa voiman, joka ei ole missään suhteessa häneen” Mutta ehkä juuri taiteilija – erotukseksi ei-taiteilijasta – pystyy siihen.”

Beuys nostaa seuraavaksi esiin maanviljelijät, ”jotka ovat taiteilijoita ja viljelevät perunoita”. Jos ihminen – pellollaan työskentelevä luova olio – kykenee kehittämään maasta elintärkeän tuotteen, niin ”silloin hänet täytyy hyväksyä myös taiteilijaksi.” Kounellis myöntyy ymmärtämään, että Beuys haluaa viedä perunoita museoon, mutta ”perunoiden viljely ei ole taidetta, kulttuuria kyllä”. Beuys vetoaa laajennettuun taidekäsitykseen, ”jonka mukaan sosiaalinen kuvanveisto on tärkein taidelaji”. Maalaustaiteen traditiossa työskentelevät – Masaccion kaltaisten menneisyyden haamujen kanssa seurustelevat – eivät toki sitä ymmärrä. Duchamp oli sentään 1900-luvulla, Brancusi kaukana antiikissa.

Anarkistisesta maalarin asenteestaan tunnettu Kiefer toteaa, että kaikki jotakin varten tehty taide on ”dekoratiivista”. ”On olemassa suuria taiteilijoita ja on koristelijoita.” Usein kuitenkin juuri nuo ”koristelijat” ovat kaikkein ”suurimpia”. Mitä muuta on ”sosiaalinen taide” sosiaalisena tilauksena kuin koristelua – ja onko sitä edes olemassa, ”sosiaalista taidetta”. Beuys sanoo etsivänsä ”luovuuden kantajaksi” suurinta typerystä, kaikkein alhaisimmalla tasolla olevaa tyhmyriä. ”On päästävä osalliseksi tylsämielisyydestä, sillä siinähän ovat tallella kaikki voimat kuten villi tahto, kiinnittymätön tunne-elämä ja ehkä aivan toisenlainen tietämys. Ehkä ne ovat taivaassa jo olemassa.” (Beuyshan tapasi konsultoida näyttelyitä tehdessään täytettyä jänistä.)

Jo aikaisemmin keskustelussa ohimennen mainitun Jean Genetin eräässä näytelmässä etsitään maailman ruminta naista. Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa. Ehkä Genet elähdytti Beuysin (epä)taiteellista eetosta – tietenkin myös Genet on jo menneen taiteen pieruja.

BEUYS: Genet on humanisti.

KIEFER: Hän on rikollinen ja fantastinen, laaja-alainen taiteilija.

BEUYS: Rikollinen on hyvin tärkeä henkilö. Minäkin olen rikollinen. Mitä muutakaan tänään voi olla?

KIEFER: Sinä olet valtion tunnustama rikollinen.

Keskustelu, toim. Jacqueline Burckhardt, suom. Päivi Skyttä, Taide 1988.

  Anselm Kiefer, ateljee 1985. Kuva Keskustelu 1988.