lauantai 7. maaliskuuta 2015

EPÄTODENNÄKÖINEN HIIHTORETKI


Pahajoen talo "Mäntyaho" 1960-luvulla. Noihin aikoihin Arvo-setä oli ryhtynyt lentämään.


Herään aikaisin aamusta, sataa kevyttä räntää. Aamutoimien jälkeen pakkaan koriin teetermoksen ja eväät. Siirrän hiihtovälineet autoon ja lähden ajamaan. Ennen kuin pääsen suoralle tielle on kierrettävä viisi liikenneympyrää – olen ryhtynyt epäilemään ettei sellainen kiertäminen tee ihmisen tajunalle hyvää. Lähestyn jo Alavutta ennen kuin saan itseni kiinni jonkinlaisesta ajatuksesta – se liittyy lapsuuden kokemuksiin tienvarsien taloista. Ne riivasivat minua. Ihmettelin keitä noiden mustien ikkunoiden takana asui, miksi he olivat siellä – eikö olisi ollut parempi olla jossakin muualla.

Äitini kanssa kävin kyläilemässä monissa mustanpuhuvissa taloissa – ei kyläilemisen ilosta vaan velvollisuudesta, kuten äitini antoi ymmärtää. Minä olin seuralainen, minun mielipidettä ei kysytty – minä olisin äitini mukana kävellyt vaikka jyrkänteeltä alas. Yhä tänä päivänä nämä Pahajoen talot ovat minulle arvoitus. Lipakolla ohitan syntymätaloni, pihassa on hopeankiiltävä auto. Siellä on joku, istuu luultavasti ikkunan ääressä kuin isoäitini aikoinaan ja katsoo mietteissään harmaata maisemaa – Karjalassa olisi parempi. Tien toisella puolella on harmaa mökki. Siitä mökistä tuli tyttö hoitamaan minua – pitämään silmällä etten putoa kaivoon. Sen tytön yhä muistan, ripottelin hiekkaa hänen paljaille polvilleen ja kiljuin hurmiossa kun hän pompotteli vähäistä olemustani sylissään.

Valitsen vanhan ja mutkaisen valtatien 66. Seuraavasta mutkasta avautuu näkymä vanhalle kansakoululle. Koulussa istuin Saijan vieressä, hän oli hento ja lähes läpikuultavan hauras ilmestys. Katselin ikkunasta ulos, en pystynyt keskittymään mihinkään. Lääkäri määräsi Saijalle voita heikkouteen, kaksi isoa lusikallista joka päivä. Vitamiineista ei kukaan puhunut mitään. Pidin silmällä, että Saija otti voiannoksensa, samalla pidin silmällä Saijan polvia – ne olivat täydellisen symmetriset. Sellaisen kokemuksen olisi pitänyt kannustaa ihmistä, nostattaa siivilleen – vaan minä aloin taantua. Riuduin jo ihan silmissä.

Minulla ei ollut mitään sanottavaa, joten ainekirjoitus tuotti suuria ongelmia. Hädin tuskin sain aikaiseksi kolme riviä – kirjoitin yleensä kohtaamistani todellisista asioista. Niitä oli siihen aikaan hyvin vähän, tienoon laitamille saakka todellisuutta ei riittänyt lainkaan. Eräänä päivänä isoisäni toi minulle kirjoituskoneen, luultavasti hän oli voittanut sen korttipelissä. Aloin kirjoittaa joka päivä piittaamatta todellisuudesta tuon taivaallista. Seuraavan aineeni Kun isä lehmän osti opettaja luki ääneen koko luokalle.

Vanhat ainevihkot ovat hävinneet, mutta tarinan muistan. Eräänä iltana isä tuli töistä kotiin. Hän laski evässalkkunsa uunin viereen ja viittilöi innostuneena ulos. Tulkaapa katsomaan, mitä minä olen hankkinut, isä sanoi. Menimme ulos. Pihassa seisoi aitan seinään kytkettynä leukojaan louskuttava otus. Mikä tuo on, kysyi sisareni pitkäveteisen uteliaasti. Se on lehmä, sanoi isä. Enää me emme juo pelkkää vettä, vaan tästä laitteesta tulee... Mehua, veikkasi sisareni, joka piti sunnuntaisin tienvarressa mehukioskia. Ei vaan maitoa, sanoi isä. Mitä se on, kysyimme yhteen ääneen. Lehmä röyhtäisi äänekkäästi, nosti häntäänsä ja läväytti höyryävän kasan pihanurmelle. Karjalassa näitä lehmiä jo oli, selosti isä tohkeissaan. Ne pantiin kesäksi metsään, siellä ne söivät sieniä, saniaisia, suoheinää ja mitä nyt metsässä syödään. Taas näitä karjalajuttuja, sanoi sisareni. Ja minä kun en syö mitään mitä en ole ennenkin syönyt. Mistä sitä maitoa tulee, hännästä pumpaten vai, kysyi äiti. Eihän sitä sieltä tule, sanoi isä ja lähti hakemaan keittiöstä ämpäriä.

Samana keväänä voitin myös raittiuskilpakirjoitukset. Tosin Sepolla oli tässä kilpailussa kotietu, totesi opettaja ja viittasi isoisääni Aleksanderiin, joka ”maailmallisena miehenä” saattoi käyskennellä iltaisin pihatanhuvilla totilasi kädessään. Hän ei akkojen puheista piitannut. En muista enää mistä aiheesta kirjoitin, mutta tuskin sentään isoisästäni, joka ainakin meidän lasten mielestä oli erityisen mukava mies.

Käännyn Pahajoen kylään johtavalle rantatielle. Vanhan limonaditehtaan remontti ei ole edistynyt sitten viime kesän, katon suojaksi levitetyt muovit repsottavat ja yläkerran ovi on pudonnut maahan. Lunta on vielä metsässäkin ja pelloilla hieman enemmän, mutta hiihtokeliksi saakka siitä ei ole. Tastulan pelloille on kasattu jo pääsiäiskokko. Räntäsade loppuu ja maailma paljastaa itsensä sellaisena kuin se on.

Iltapäivällä ajan Rantatöysään, joka ei ole rannassa eikä Töysässä. Haen puusepänverstaalta nipun kehyslistoja. Radiossa joku ehdottaa kansanedustajien määrän puolittamista ja edustuskausien pidentämistä kahdeksaksi vuodeksi. Järkevä mies, vaan politiikka ei ole järjen asia. Sitten Hvorostovski laulaa venäläisen kansanlaulun, jossa usva laskeutuu tienoon ylle. Laulajan läpitunkeva ääni panee auton tutisemaan. Mikään ei voisi sopia paremmin tänäisen päivän tunnelmaan. Aleksanderhan oli myös laulumiehiä, palaa muistikuva mieleen. ”Uivat venhot virran uomaa”, saattoi hän keinutuolissa istuen tunnelmoida. Toisinaan Arvo-setä säesti kanteleella, ja totilasit höyrysivät pöydällä.

Hetken mielijohteesta päätän ajaa Kuortaneen kautta. Taas koen tuon vanhan vaivan, minulla ei ole mitään sanottavaa eikä ajateltavaa, vähäiset tosiasiat ja menneisyyden haamut on äkkiä ajateltu. Maisemakaan ei tarjoa mitään virikkeitä, suota ja metsää, ja vaihteeksi taas suota.

Spleen

Se oli kovaa kiintymystä
     näkyvät ominaisuutensa
     kadottaneeseen objektiin.
Sillä ei ollut osallisuutta
     sen enempää pyöreään kuin
     kulmaiseenkaan muotoon.
Jos se oli jotakin nimenomaista,
     se oli kaukana formaalisten
     välineiden ulottumattomissa.
Kevät tuli aikaisin, vaan
     maa oli jäässä vielä ensionakin.
Siemenperunat
     täytyi kairata maahan.
Iltaisin seisoimme
     talon takana hatut päissä.
Kaukana oli hybris
     ja huikentelevaisuus.
Elimme niin tavallista
     elämää että huimasi.
SJT 1984

Aleksander Viipurissa 1930-luvulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti