perjantai 23. tammikuuta 2015

HAIKU


Haiku Poetry, A Children's Collection (1978).


Hiljaisen ilon
päivä – Fuji verhoutuu
usvasateeseen.
Bashō


Eräänä päivänä noina menneisyyden kultaisina aikoina kiertelin Leicester Squaren kirjakauppoja. Talvipäivän aurinko paistoi ohuen kelmeää valoaan ja kosteat huurut leijuivat aukion varjoissa. Käteeni osui tarjouspöydältä vähäinen kirja Haiku Poetry, A Children's Collection (1978). Kirja on kokonaan lasten kirjoittama ja kuvittama haiku-runojen kokoelma. Jopa 3-vuotias Audrey Chang on onnistunut tekemään klassisen seitsemäntoistatavuisen haikun, tosin hänellä on ollut apuna 7-vuotias Michelle Jernigan:

Cat chasing blue bird
running up the tree so fast
hungry cat needs wings


Kirjan on julkaissut The Wilhelm Scholê, Houston, Texas. Koulun mottona on Konfutsen linjaus: ”Oppiminen alkaa runoudesta.” Tuota ei suomalaisen koulujärjestelmän edustaja hevin suostu tunnustamaan edes viimeisen tapin äärellä. Kirjan esipuheessa lainataan myös Novalista, joka on sanonut: ”Siellä missä on lapsia, eletään aina kultaisia aikoja.” Tämän allekirjoittaisi varmaan moni kouluviisaskin, vaikka onkin valmis tekemään kaikkensa, että lapsista tulisi mahdollisimman nopeasti runotonta elämää eläviä aikuisia hyötykansalaisia. Hyötykansalaisen saattaa yllättää, että kyseisestä lasten runokirjasta tuli myyntimenestys.

Peltomiehiä
kunnioitan kovasti
maaten pitkänäin.
Kobayashi Issa (suom. G. J. Ramstedt 1953)


Perinteinen japanilainen haiku on seitsemäntoistatavuinen (5–7–5) lyhyt runo, jossa välähdyksen omaisesti ilmenevät runoilijan mieliala, aika, paikka ja luonnonilmiöt. Siinä kristallisoituu (länsimaisen) olemisen filosofian ydin: millaisessa maailmantilassa olet (heitettyydessäsi), miten ovat asiat ja muut oliot, ja miten on oman itsesi laita. Mitä kuuluu minäparalle! Haiku on kuin ihmiselämä, valonleimahdus kahden tuntemattoman pimeän kuilun välissä. Haiku on jo menetetty ennen kuin se ehtii ryhtyä minkäänlaiseen runolliseen kikkailuun.

Yöllä jo luulin
myrskyn kaatavan talon
tyytyi vaahteraan!
SJT


R. H. Blythin teoksen Haiku (1949) ilmestymisen jälkeen länsimaista haikua alettiin kirjoittaa kolmirivisenä versiona. Ilmaisunvapautta on haettu lisää luopumalla tiukasta tavutussäännöstä. Suomen kielen napakka tavutus sopii monia muita kieliä paremmin haikun perinteiseen rakenteeseen. Myös kolmirivisyydestä on usein luovuttu niukempaan suuntaan, jopa yksirivisiin haikuihin. Jotkut, kuten Marlene Mountain, ovat hakeneet käsin piirtämissään runosivuissa alkuperäisen haikun visuaalista olemusta. Myös Lawrence Ferlinghetti on luonteikas tussin ja siveltimen käyttäjä.

along with wind and mud and whatever that means if anything
Marlene Mountain


Haikusta on muodostunut lähes yleisnimitys lyhyille runoille, joissa haikaillaan elämisen nopeasti kaikkoavia ilmiöitä. Lopulta tullaan kuitenkin sellaiseen pisteeseen, jossa mitä tahansa lyhyttä runoa ei enää kannata kutsua haikuksi. Aram Saroyanin yhden sanan runoja lyhemmäksi ei enää runo voi näillä näkymin tulla. Ne eivät taatusti ole haikuja, vaikkakin parhaimmillaan häikäisevän mestarillisia. Alla olevassa runossa sana reagoi viittaamaansa kohteeseen lähes fyysisellä tasolla – tällaista vuorovaikutusta ei kielessä pitäisi tapahtua lainkaan:

eyeye


Amerikkalaisen haikugenren lanseeraaja Jack Kerouac hylkäsi myös perinteisen tavutuksen ja kehitti ”simppelin kolmisäkeen” – amerikkalaisen haikun (American Pop) – jossa toinen rivi on sisennetty. Se istuu yhä mainiosti nykypäivän Pop Up -kulttuuriin – vilahdetaan kulmilla ja kadotaan saman tien uusien tuulien tieltä. Suomentaja on kääntänyt ”popin” ”paukahdokseksi”, mikä tuntuu liian helpolta ratkaisulta. Sitä paitsi se tuo mieleen kuin päätä ruuvipenkissä vääntäen ”pohjalaisen paukahdoksen”, joka päinvastoin kuin haiku pimentää koko tienoon. Ehkä hyvää käännösvaihtoehtoa ei olekaan: ”välähdys”, ”läimähdys”, ”ailahdus”...

Tuolistani
          päätin nimittää haikun
paukahdukseksi
Jack Kerouac


Kerouacin Haikujen kirjassa (2006) on toinenkin silmään sattuva suomennos ”laskuputki”. ”Pikku varpunen / räystääni laskuputkella / tiirailee sinne tänne.” Samasta runosta on myös toinen kaksirivinen versio: ”Pieni varpunen räystään laskuputkella / sydämeni lepattaa.” Mielestäni tuo äkkinäinen sydämen lepatus on haikumaisempi vaihtoehto kuin tiirailu sinne sun tänne. Valitettavasti tähän ei löydy verrattavaksi alkukielistä versiota, mikä onkin tämän suomennosvalikoiman suuri puute. Mutta Villenraitin Angstilaan ei missään tapauksessa asenneta ränneihin laskuputkia – täällä syöksyvät vedet alas syöksytorvista.

Hyödytön! Hyödytön!
          – mereen ryöppyävä
rankkasade
Jack Kerouac


Haikujen kirjoittaminen on maailmanlaajuisesti suosittu harrastus. Haiku on myös mainio runonkirjoitustaidon mittari; hyvätkin runoilijat onnistuvat kirjoittamaan loistavan haikun vain silloin tällöin, keskinkertaiset vain ani harvoin ja huonot vain kerran elämässään. Haikuilijoille on olemassa kaikenlaisia yhdistyksiä, kuten The Haiku Society of America, The Italian Haiku Association, The World Haiku Association jne. Mutta meillä Suomessa on vain näitä kissa- ja koirayhdistyksiä. No, googlaamalla löytyy sikariyhdistys Haiku! Eikö se ole perin kummallista? Vai olenko suuressa yksinäisyydessäni kadottanut täydellisesti asioiden laidat?

Nyt jo herättää
aamuun linnunlaulu ja
räystään lorina.
SJT


Haiku Poetry, A Children's Collection, Bantam Books 1978.
Jack Kerouac: Haikujen kirja, suom. Arto Lappi, Sammakko 2006.

Lawrence Ferlinghetti: Northwest Ecolog, City Lights Books (1978).

torstai 15. tammikuuta 2015

KADOTETTU TAIDEYLEISÖ


Läpikuratoitua ja läpidramatisoitua näyttelyseinää. Serlachius-museot 2014. Kuva SJT.


Kirjoitan tätä kuvataiteen näkökulmasta, koska kuvataiteen kokemisessa on aivan omat omalaatuiset käytäntönsä. Pari vuosikymmentä sitten kuvataiteen kokijan täytyi oppia omana harrastuksenaan näkemään kuvataidetta. Nykyään asiat ovat toisin, taidemuseoissa ei enää taiteen kokijaa jätetä yksin teoksen äärelle, vaan katsojan puolesta on ”taiteen tarinaa” kuvittamassa ja ymmärtämässä kuraattoreita, näyttelydramaturgeja ja mitä kummallisempia museoalan ammattilaisia. On koittanut valmiiksi ohjattujen ja valmiiksi pureskeltujen näyttelykokonaisuuksien aika. Kaiken sortin oheistieto ympäröi niin taideteosta kuin taiteen kokijaakin. Usein tämä ”yleisölähtöinen sisältö” – metatieto – on täysin toisarvoista tai vain pinnallisesti esillä oleviin taideteoksiin liittyvää. Tarkoituksena on tietenkin kosiskella uutta yleisöä – nostaa kävijämääriä.

Muutokset tapahtuvat hitaasti ja ne huomaa vasta kun on liian myöhäistä. Suomen Taiteilijain näyttelyiden yli 100-vuotisen perinteen katkaiseminen sentään herätti melkoisen kohun. Huhun mukaan Helsingin Taidehalli ei olisi edes huolinut suojiinsa suurta yhteisnäyttelyä – se ei ole nykyään mediaseksikästä. Niinpä Suomen Taiteilijaseura taipui painostuksen edessä ja valitsi vaihtoehtoista näyttelyä kuratoimaan Marketta Hailan ja Villu Jaanisoon. Kuraattorit valitsivat näyttelyyn 12 taiteilijaa seuran hiipuvaa mainetta kiillottamaan. Mutta mitä tuumivat ne loput 3000 seuran jäsentaiteilijaa, joilla ei ollut edes mahdollisuutta tarjota teoksiaan näyttelyyn. Onko kuvataide ajautumassa marginaaliin? Onko Suomen Taiteilijaseura tullut tiensä päähän?

Vaan jossakin muualla on toisin. New Yorkin Modernin taiteen museo (MoMA) avasi vuoden vaihteessa uuden maalaustaiteen näyttelyn The Forever Now: Contemporary Painting in an Atemporal World. Näyttely on saanut monet kriitikot ihmettelemään siveltimen paluuta digitaaliseen maailmaan, jossa hektisellä taideyleisölle ei ole enää aikoihin annettu aikaa eikä paikkaa pysähtyä näkemään ja ymmärtämään taidetta. Onko tuon tikunnokkaan kiinnitetyn karvatukon paluu edes mahdollinen? Onko pensselillä sittenkin vielä jotakin sanottavaa digiaikana?

Muutamat vanhat maalarikonkarit, kuten David Hockney, esittelevät yhä teoksiaan myös museoissa. Hockneyn mukaan syy siihen, että kuvataiteesta on viime vuosikymmeninä tullut yhä vain ”vähemmän”, on taidemaailmassa (museot, galleriat, taidekoulut), joka ryntäsi suin päin käsitetaiteen hetteikköön. Tämän myötä katosivat perinteisen kuvataiteen merkittävimmät ominaisuudet: kuvallisuus ja teoksellisuus. Samalla menetettiin hyväksi havaitut näyttelykäytännöt ja hukattiin mahdollinen ”kuvia näkevä” taideyleisö. Tilalle houkutellaan kaikin keinoin uutta yleisöä, jolle kaikki pitää olla valmiiksi selitettyä ja ymmärrettyä.

Toki vielä periferian näyttelypaikoissa, joissa ei ole varaa palkata näitä ”kuvakuiskaajia”, näkee vielä suoraan havaintoon perustuvia ”kunnon näyttelyitä”. Siellä saattaa tavata vielä taidetta näkevää yleisöäkin.

Me odotamme, että kuvat esittäisivät jotakin ja psykologia takaisi kokemisen järjellisen järjestyksen. Mutta virhepäätelmä ymmärryksestä (tiedostuksesta) passiivisena varantona on nimenomaan (vanhentuneen) psykologian tekemä. Ikään kuin olisi olemassa jokin ymmärryksen kylläisyyspiste, johon saakka on turvallista tankata ”asiantuntijoiden” hyväksi tiedostamia havaintokohteita (tietoa, taidetta ym.). Mutta havaitseminen onkin vastavuoroinen tapahtuma, joka ei milloinkaan pysähdy mihinkään tiedostuksen pisteeseen. Ymmärrys on jatkuvaa (valikoivaa) tapahtumista. Akvinon Tuomaan ajatus silmistä lähtevistä havaitsemisen säteistä ei olekaan niin hullu ajatus kuin ensin saattaisi luulla.

Me odotamme, että kuvataide esittäytyisi ilmaisun ”tuttuudessaan” niin, että asioiden ja olioiden lähes järjenvastainen tuttuus ja näkymättömyys helpottaisi edes hetken ajaksi. Ehkäpä Kierkegaardin kuuluisa hyppy ei olekaan hyppy tuntemattomaan, vaan läpikotaisin tuttuun.

Tekstin alkuosa (3000 merkkiä) on ilmestynyt kolumnina Ilkassa 14.1.2015.

maanantai 5. tammikuuta 2015

ÄLY HOI ÄLÄ JÄTÄ!


Äly – käsitys-, oivallus-, ajattelukyky; älykkyys, intelligenssi, ymmärrys, intellekti, järki; alkuperä permiläinen älwä, karjalan älju, viron aju; englanniksi intellect. Suomisanakirja.fi. Kuva SJT 2005.


Koko ihmissuvun tehtävä on toteuttaa herkeämättä mahdollisen ymmärryksen kaikki voima, ensin ajattelussa ja sitten toiminnassa.
Dante


Kesti tuskastuttavan pitkään ennen kuin älykkyys keksittiin – ikään ei olisi ollut tarpeeksi älyä älyn älyämiseen. Tarvittiin uusi tieteenala psykologia – ”filosofian ja teologian pikkuveli” – älykkyystutkimuksen aloittamiseen Leipzigissa 1879. Enzensberger huomauttaa, että ”älykkyys on keksintö, jota ilman ihmiskunta joutui selviytymään satoja tuhansia vuosia”. Tarvittiin vielä toisenkin ”ihmistieteiden” uuden tulokkaan sosiologian panos, että aikaisemmin ”henkisen työn tekijöinä tunnettua kansankerrosta ryhdyttiinkin kutsumaan älymystöksi”.

Tästä ei kulunut enää kuin tovi, kun Alfred Binet ja Theodore Simon saivat 1903 kaikkien aikojen älynväläyksen ja ”ryhtyivät mittaamaan jotain, mitä koskaan aiemmin ei ollut mitattu numeerisesti – älykkyyttä”. Jo Binet epäili älykkyyden mittaamisen mahdollisuuksia ja myöhemmin Stephen Jay Gould osoitti, että älykkyydelle on mahdotonta antaa sellaista lukua, ”jonka avulla yksilö voitaisiin laskea ryhmään kuuluvaksi tai sulkea siitä pois”. ”Perusolemukseltaan moniulotteisten ilmiöiden, kuten älykkyyden. Luokittelu näin on mahdotonta. Toisin sanoen mittaustulokset. Jotka ÄO-testillä saavutetaan, eivät ole muuta kuin tilastollisia artefakteja.”

Tämä ei tietenkään ole hillinnyt älykkyyden mittaamista, päinvastoin. Jotenkin tämä ÄO-mittaus on niin arkaluontoinen asia, että siihen puuttumiseen vain harvat ovat tunteneet olevansa kyllin älykkäitä. Kunnes Hans Magnus Enzensberger tarttui aiheeseen kiistakirjoituksessaan Älykkyyden sokkeloissa, johdatus idiotiaan (2006/2013). Luokittelu saa ohuestikin tieteellisen kuulostamaan pätevältä. Älykkyyttäkin on toki monenlaista, kuten biologista, psykometrista, motorista, rationaalista, analyyttista, luovaa, kielellistä, visuaalista, musikaalista, matemaattista, ja mitä kaikkea. Luettelo on loputon, psykologi J. P. Guilford on listannut peräti 120 älykkyyden lajityyppiä. Siis, umpikollokin saattaa jonakin päivänä häikäistä jollakin vielä tuntemattomalla älyn sektorilla.

Nykyaikaa pidetään tietenkin kehityksen ja älyllisen tietämyksen huippuna. Moderni nykyihminen kokee itsensä ylivertaiseksi, vaikkakin kaikki ne tiedot ja taidot, joiden varassa Homo sapiens on selviytynyt, ovat kehittyneet jo tuhansia vuosia sitten. Tällainen evoluution vastainen näkemys ei Enzensbergerin mukaan ”typeryydessään jätä toivomisen varaa”. ”Näitä asiantuntijoita ei näytä häiritsevän se seikka, että kaikki efektin taustalla olevat tutkimustulokset ovat tutkijoiden ennakkoluulojen ja ahdasmielisyyksien sanelemia.” Me tiedeuskovaiset näemme tieteellisyyttä sielläkin, missä se on vain tutkimuksellista kuorrutusta. Tieteellisesti tutkittu, sillä siisti!

American Academy for the Advancement of Science on nostanut 1900-luvun tärkeimpien keksintöjen, kuten lentokoneen, ydinfission, transistorin ja DNA:n listalle myös ÄO-testin. Amerikassa tehdäänkin joka vuosi yli 500 miljoonaa älykkyystestiä. ”Alalle on kehittynyt valtavat markkinat, joille tyhmyydenpelko tuottaa jatkuvasti lisää uutta suunnatonta typeryyttä”, kuten Enzensberger kirjoittaa. Testit tuottavat joillekin harvoille ilon liittyä superälykkäiden kuppikuntiin, kuten Mensaan. Mutta suurimmalle osalle testatuista koituu vain ahdistusta, liian älykkäiksi luokitellut sortuvat odotusten paineisiin ja vähemmän älykkäät tyytyvät surkeaan kohtaloonsa vähä-älyisenä kansanosana. Älykkyysosamäärien mittaus ja luokitus on saanut aikaan uuden luokkayhteiskunnan.

Toisaalta tutkijat (tutkijat ja tutkijat) ovat todenneet, että älykkyysosamäärät koko maailmassa ovat kääntyneet laskuun, jopa aivojen koot ovat alkaneet pienentyä. (Tiede 12/2014). Älypitoisuuden nousu 1950-luvulta 1990-luvulle oli niin vauhdikasta, että 1950-luvun älykkö olisi 1990-luvulla saanut tyytyä vähä-älyisten luokkaan. Mutta nyt on selvä laskusuunta koittanut. Pitääkö tässä kysyä, väheneekö älyn myötä myös ihmisten tietoisuuden aste. Ehkäpä tietoisuus onkin tilapäinen ilmiö, ehkä se katoaa ihmisten tajunnasta (tai ihmisten välisestä sosiaalisesta kentästä) yhtä salaperäisesti kuin se (sinne) ilmestyikin. Voin nähdä sen jo sieluni silmin. Eräänä aamuna me seisoksimme naapureitteni kanssa talojen välisellä aukiolla. Kaikki näyttää olevan kuten ennenkin, vaan ei ole, tästä lähtien me olemme pelkkien vaistojen varassa. Saapa nähdä, mitä siitäkin seuraa!

Pieni matkamme älykkyyden järjettömien sokkeloiden läpi päättyy siis yksinkertaiseen päätelmään: Emme vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi älykkäitä tietämään, mitä älykkyys on.
Hans Magnus Enzensberger


Hans Magnus Enzensberger: Älykkyyden sokkeloissa & Kauhunkylväjät, Savukeidas 2013.