torstai 18. joulukuuta 2014

JOULUTUNNELMIA


Ellen Ruskinin puupiirroskuvitusta Dylan Thomasin runoteokseen A Child's Christmas in Wales (1954).


It was on the afternoon of the day
of Christmas Eve, and I was in Mrs. Prothero's
garden, waiting for cats, with her son Jim.
It was snowing. It was always snowing at Christmas.
December, in my memory, is white as Lapland,
though there were no reindeers.
Dylan Thomas


Aamuteeveessä toimittajat vastaavat kysymykseen, mikä saa perinteiset joululehdet kukoistamaan vuosikymmenestä toiseen. ”No, tietenkin perinteet, mutta tarvitaan myös uutta twistiä.” Kotilieden (tuon kotien Graalin maljan) toimittaja kertoo fasinoituneensa erityisesti siitä, ”mitä kaikkea piparkakkutaikinasta voi saada aikaan”. Aikakausilehtiä lukemattomana olen täysin hölmistynyt näiden ”huipputoimittajien” kielenparresta, joka tuo mieleen etäisen muistikuvan 1980-luvun juppien puhetavasta. Mitä aikoja tässä oikein eletään!

Paikallisessa ilmaisjakelulehdessä joulupukit, tontut ja pukinmuorit tarjoavat palveluitaan. Tärkein joulupukin määre on raitis, reipas ja luotettava. Pukkien hinnat ovat keskimäärin 50 € per keikka. Pelkän joulutontun (iloinen opiskelijatyttö Karhuvuoren alueelta) saa 40 eurolla. Jotkut pukeistakin polkevat hintoja. Hyllykallion alueella hilluu ”iloinen, ihmisistä ja eläimistäkin pitävä” pukki (jouluhintaan 40 €). Samaan hintaan ilmoittaa tulevansa myös ”laulava pukki Korvatunturilta”. Viisi euroa kalliimpi on ”asiallisen puhelias ja raitis” pukki Törnävän alueella, kuten myös ”autoileva vanhanajan joulupukki” Joupin alueelta. Kallein vaihtoehto on yhdistelmä pukki ja muori tai pukki ja tonttu. Pohjan alueella seikkailevat ”lapsirakkaat” joulupukki ja tonttu (60 €). Joulupukki muoreineen kiertää Pajuluoman (60 €) ja Kultavuoren alueilla (50 €). Myös Kapernaumin joulupukki ja pukinmuori polkevat hintoja (50 €). Vain yksi pukki Nurmon talousalueelta ilmoittaa olevansa ”hauska ja humoristinen” (tuntee lapset nimeltä) (50 €).

Lapsuuden jouluina Pahajoella ei meidän talossa käynyt tilattua joulupukkia kertaakaan, vaikka paikallinen nuorisoseura pukkeja välittikin. Meillä pukkina toimi isä, ja joskus poikkeuksellisesti Arvo-setä, jolla oli aivan oikeat pukinkamppeetkin. Isäni pukki oli minimalistinen, lammasturkki ja karvahattu nurin päin käännettyinä, ei minkäänlaista naamiointia. Silti minä en (eikä sisarenikaan) isää isäksi tunnistanut – pukki mikä pukki. Näkeminen on intentionaalista, me näemme kaiken aina joksikin ja tyydymme oletettuun havaintoon, ellei korjausliike ole aivan välttämätön. Toisinaan kyllä ihmettelin, että taaskaan isä ei ollut paikalla eikä nähnyt mainiota pukkia. Mutta kausaaliseen päättelyketjuun siitä pisteestä oli vielä valovuosien matka. Pakko myöntää etten vieläkään usko kausaalisuuteen muuta kuin kielellisellä tasolla – todellisuudessa mikään ei johdu yhtään mistään. Kausaliteetti on pelkästään tosikkojen jälkikäteistä jaarittelua, kuten seuraavassa käy ilmi.

Eräänä jouluna pukista jäi katkera jälkimaku. Meillä oli lämminvesisäiliön hana sopivasti sellaisella korkeudella, että yletyin siitä laskemaan vettä kissankuppiin ja vesivärimukiin. Veden lorina vaivutti minut useasti eräänlaiseen transsiin ja vettä roiskui lattiallekin. Pukki piti tätä veden kanssa lotraamista erittäin pahana asiana. Pukki heilutti sormea ilmassa ja torui tiukkaan sävyyn vesihanan käyttöäni: ”Ellei se pelleileminen lopu hurauttaa pukki ensi jouluna suoraan naapuriin, ja antaa kaikki lahjat naapurin jukuripäiselle pojalle.” Myöhemmin kysyin isoäidiltä, miten ihmeessä pukki saattoi tietää vesihanasta. Isoäiti puolestaan ihmetteli, miten minä en ollut tunnistanut pukkia. No, kukapa pukin ja pukin salaisuudet tuntisi.

Isäni valmisti myös joululahjat itse, Arvo-sedän toimiessa apulaisena. Yksi talon huoneista oli isäni työhuoneena, verstaana. Sieltä kuului alituinen sahan rouskutus ja höylän suihke. Siellä maalattiin ja lakattiin. Tavallinen ihminen olisi haihtunut niissä höyryissä savuna ilmaan. Askartelu oli saavuttanut suorastaan maaniset mittasuhteet. Samat laitteet ilmestyivät joulusta toiseen erilaisina lahjoina. Yhtenä jouluna meillä oli ties mistä hankittu jäätelömylly, seuraavana jouluna se oli muuntunut kumilankavetoiseksi leikkitraktoriksi, ja sitä seuraavana jouluna samat jäätelömyllyn rattaat pyörittivät ihan oikeaa pesukonetta. Moottoria pesukoneessa ei ollut, joten sitä piti pyörittää kammesta – vaan eihän meille ollut sähköäkään. Paras isäni keksinnöistä oli yksijalkainen silityslauta, jollaista en ole missään muualla nähnyt. En tiedä keksikö hän sen itse vai löysikö mallin jostain kirjasta. Erinomainen silityslauta siitä tuli – se toimii yhä edelleen (jos vain olisi jotakin silitettävää).

Jouluruoat olivat suurin piirtein samaa ruokaa kuin muinakin aikoina, paitsi että sitä oli runsaammin. Ainoa varsinainen jouluruoka oli sianpääsyltty. Meillä leivottiin ruislimppuja ja perunapiirakoita (potatkakkaroi) jokaisena lauantaipäivänä. Pari päivää ennen joulua ruokakomeron hyllyllä kohosivat perunakakkaroiden korkeat kaltevat pinot kuin Pisan tornit. Isoisän sotakaveri lähetti joka vuosi Etelä-Suomesta suuren laatikollisen omenoita, joiden voimallinen tuoksu loi aivan oman joulullisen tunnelman. Piirakoiden leivonnan jäljiltä leivinuuni hehkui kuin miilu, sinne asetettiin savipadassa karjalanpaisti (lihanmurikka, sipuleita ja juureksia) yön ajaksi kypsymään. Seuraavana aamuna paistos oli valmis. Kastoimme heti niiltä seisomilta paistinliemeen (jota ei koskaan suurustettu) perunapiirakoita ja söimme monta isoa kakkaraa posket rasvasta kiiltäen. Se oli juuri se erityinen joulurituaali, vaikka saatoimme sortua siihen jo seuraavan kerran pääsiäisenä. Tämän jälkeen lähdimme isäni kanssa etsimään metsästä täydellistä joulukuusta. Sellaista ei koskaan löytynyt, mutta sellaisen aikaansaadakseen isäni katkoi mukaan sylyllisen kuusenoksia, jotka hän sitten porasi kuusenrunkoon tarvittaviin kohtiin. Kuusi vietiin aattona ensin joulusaunaan sulamaan, jonne se antoi pistävän pihkantuoksunsa, sitten vasta se vietiin tupaan – ja saunasta tultuamme sen koristelimme.

Joulumuisteloista kirjoittaminen on tylsää puuhaa, kuin maalin kuivumista katselisi. Lapsuuden joulut olivat toki jännittäviä tapahtumia talven saartamassa pikkukylässä. Mitään valon juhlia ne eivät olleet, öljylamppu ja muutama kynttilä, myrskylyhty saunamatkaa tai huusireissua varten. Ulkona oli kylmää ja pimeää, luntakin monta metriä. Pelottavat tontut ja muut menninkäiset liikkuivat mustien ikkunoiden takana. Olin jo alakoulussa ensimmäisellä luokalla, kun kylään vedettiin sähköt. Eräänä päivänä tullessani koulusta huomasin ovipieleen ilmestyneen sähkönappulan – tosin niin korkealle että en yltänyt siihen ilman tuolia. Sen jälkeen kaikki oli toisin, tontut hävisivät ja pukit hävisivät, kummitukset ja menninkäiset hävisivät – valoa ne karttoivat kuin myrkkyä.

Joulun alla 1999 Bilbaossa sain eräältä ystävältäni Dylan Thomasin kirjan A Child's Christmas in Wales (1954). Liepeeseen hän oli kirjoittanut: ”Älä sano mitään, ellei se mitä aiot sanoa ole kauniimpaa kuin hiljaisuus.” Niin monta syytä vaieta, ehkäpä kaikki olisi pitänyt jättää silleen. Vaan ihmeelliseltä tuntui, että Bilbaossa oli joulun tunnelmaa haettu kaukaa Walesista, jossa runoilijan lapsuuden jouluina satoi aina lunta kuin Lapissa ikään, ainoastaan porot puuttuivat. Ei poroja ollut Pahajoellakaan – vielä kauempana pohjoisessa – mutta lumikinokset kohosivat maisemassa kuin vuoret. Ei siellä luettu Dylan Thomasin runojakaan, vaikka mahdollista se olisi ollut, sillä kirjan ilmestyessä 1954 olin kuusivuotias. Sinä vuonna vietettiin Pahajoen kylässä viimeistä umpimustaa sähkövalotonta joulua.

Dylan Thomas: A Child's Christmas in Wales (1954).

2 kommenttia:

  1. Seppo: ei 1960-luvulla ollut juppeja. Silloin oli nousukkaita, mutta niitäkin kyllä aika harvassa.

    Jupit tulivat vasta 1980-luvulla. Silloin alkoi tämä tulonjako nykymalliin ja kilpavarustelu kiihtyy edelleen.

    VastaaPoista
  2. Joo, täytyy korjata, minulla on täysin sekaisin kaikki hipit ja jupit ja mitä niitä nyt olikaan.

    VastaaPoista