maanantai 15. syyskuuta 2014

TAITEEN HYÖDYTTÖMYYYS


Niko Pirosmani: Margarita (”Miljoonan ruusun Margot de Sèvres”), 1909. Georgian National Museum. Kuva SJT.


Minkälainen olisi vankila, jonka ulkopuolella ei olisi mitään? Ei minkäänlainen. Parempi käyttää kuvaa vapaudesta. Kielen väistämättömyys on vapauden väistämättömyyttä. Meidän on opittava elämään pelkän kontingenssin kanssa.
Nicholas Wolterstorff


Hyvän ja merkityksellisen elämän edellytyksiin kuuluu välttämättömänä tekijänä myös taide, vaikka monet ihmiset näyttävät erinomaisesti tulevan toimeen ilman taidettakin.
Platonin väittämä, jonka mukaan taide jäljittelee näkyvää maailmaa, on jo ajat sitten kääntynyt nurin: maailma jäljittelee taidetta. Jokainen kauniiksi ja harmoniseksi koettu luonnonnäkymä on saanut esteettiset arvonsa taiteesta, vaikka havainnoija ei koskaan olisi tietoisesti katsonut taidetta. Ilman taidetta maailma ei olisi minkään näköinen.

Taiteen hyvää tekeviä vaikutuksia on vaikea mitata, eroavatko ne muista arkitylsyyden ylittävistä harrastuksista. Ihminen, joka on kadottanut kiinnostuksensa valaistuksen, värien ja tilan lumoon, on jo elämänsä menettänyt. Toki tiedämme tapauksia, joissa taide on herättänyt ihmisen uuteen (intohimoiseen) oloon ja eloon. Mutta me olemme tieteisuskossamme ajautuneet jo sellaiseen ”pseudo-tosiasioiden” maailmaan, että meidän on vaikea uskoa mitään hyvää (tai sen puoleen huonoakaan) seuraavan niin esineettömästä ja fiktiivisestä asiasta kuin taide.

Varsinkin kuvataidetta tarkastellaan yhä romanttisen taidenäkemyksen valossa, jonka mukaan taide on todellisuuden tuolla puolen työskentelevien taiteilijayksilöiden itseilmaisua, jonka tuotokset – taideteokset – ovat merkityssisällöltään autonomisia kokonaisuuksia mutta sitä myöten myös hyödyttömiä. Näin kirjoittaa Nicholas Wolterstorff esseessään Taidefilosofia analyysin ja romantiikan jälkeen (1993): ”Nämä kaksi romantiikan teemaa – luominen itseilmaisuna ja teoksen autonomisuus – ovat olleet myös analyyttisen taidefilosofian suuria teemoja, vaikka jälkimmäinen on huomattavasti ylittänyt edellisen tärkeydessään. Iskulauseet kaikuvat yhä korviin: intentiovirhe, affektiovirhe, implisiittinen kertoja, pyyteetön kontemplaatio, hyödyttömyys.”

Myös Terho Pursiainen ottaa kirjassaan Mielekäs elämä, mielekäs yhteiskunta (2011) taiteen hyvinvointivaikutukset – ja jopa terveysvaikutukset – esille eräänlaisena testitapauksena. Pursiainen lainaa Paul Tillichin viittausta eräänlaiseen perimmäiseen vakavuuteen (ultimate concern) merkityksien syvyyden pohjakosketuksesta, jonka kokija voi saavuttaa taiteen, meditaation tai minkä tahansa mielekkyysrakenteen lävistämän ”huolen” kautta. Näin hän onnistuu ajamaan ”taiteen” ikään kuin sivuraiteelle, jossa ovat jo kaikki muutkin elämyksiä tuottavat asiat. Pursiaisen taidekäsitys edustaa lähinnä juuri tuota romanttista taiteen teoriaa: ”Oman taidekäsitykseni lähtökohtana on, että taide alkaa vasta siitä, mihin hyöty loppuu. Taideteos on puhtaasti itsetarkoituksellinen teos. Mitä suuremmassa määrin taideteosta tarkastellaan jonkin ulkopuolisen käytön, hyödyn tai arvon näkökulmasta, sitä suuremmassa määrin se menettää merkitystään ja arvoaan nimenomaan taideteoksena.”

Taidekäsitykseni mukaisesti taide on kaikkea sitä, mikä avaa ihmiselle hänen oman elämänsä ja ylipäätään elämän syvyysulottuvuutta.” Kirjoittaa Pursiainen ja jatkaa: ”Taide on vahvan serendipiteetin piiriin kuuluva käsite. Tavoittelu tuhoaa taiteen terapeuttisen arvon. Taiteella on onnellisuusvaikutuksia sikäli kuin taidetta luodaan tai otetaan vastaan täysin riippumatta vaikutuksista, itsetarkoituksena.” Tästä näkökulmasta katsoen taiteen tukeminen hyvinvointivaikutuksiin vetoamalla ajautuu mielipiteiden hetteikköön. ”Taiteen hyvinvointivaikutuksiin vetoavat taiteen puolustajat tulevat myöntäneeksi päättäjien käsityksen, jonka mukaan taiteella ei ole itseisarvoa. Jos sillä on jotakin arvoa sillä täytyy olla arvoa jonkin hyödyllisen tavoitteen kuten hyvinvoinnin välineenä. Ilmeinen johtopäätös jää tekemättä: taidetta on tuettava siinä määrin kuin siitä on hyötyä.”

Mutta taiteen kuuluminen mahdollisimman monien ihmisten merkitykselliseen elämään vaatii myös yhteiskunnallisia toimia eli taiteen taloudellista tukemista. Erityisen ongelmallinen on kauas yhteiskunnan ulkopuolelle jäänyt kuvataide, jonka tekijöiden työllistyminen ”omassa työssään” (kuten toimeentulotukea jakavat viranomaiset ovat asian määritelleet) on vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Toimeentulon kannalta taideteosten myynti on marginaalista, joten tuen suuntautuminen taiteilijan työhön ja toimeentuloon olisi ensiarvoisen tärkeää. Valtio tukee myös taidehankintoja ja tekee niitä itsekin. Tosin valtion taideteostoimikunta ostaa (hankkii) taideteoksia lähinnä helsinkiläisiltä taiteentekijöiltä, mikä on kätevää, vaikkakin sietämättömän epätasa-arvoista. Tämä kaikki on selkeää ja pätevää romanttisen taidekäsityksen piirissä.

Ajatuskin (kuva)taiteen tukemisesta panee päättäjien mahat sekaisin ja vie yöunet. Toisaalta me hyväksymme, että teollisuutta tuetaan ja että tiedettä tuetaan. Me hyväksymme jopa sen (pienin mutinoin), että teatteria ja musiikkia tuetaan, mutta kuvataiteen tukeminen tuntuu täysin mahdottomalta. Taidemuseotkin – nuo näkemisen, valostumisen ja henkisen hyvinvoinnin tyyssijat – ajetaan jokaisen taantuman aikana toimintakyvyttömyyden partaalle. Vaikka kaikki tutkimukset osoittavat ainaisen kulttuurisektorin ahdistelun järjettömyydeksi. Meidän olisi korkea aika saada sellaiset päättäjät ja virkamiehet, jotka olisivat vapaita taiteen ja kulttuurin kurjistamisen sisäisestä pakosta.

Se, miten me taiteeseen ja sen tukemiseen suhtaudumme, näyttää olevan suuresti kiinni taideteoriasta. Romanttinen malli on rasittanut käsityksiämme jo tarpeeksi kauan. Jos emme tiedäkään parasta mahdollista ajattelun mallia, voimme kuitenkin esittää vaihtoehtoja. Romanttinen taideteorian mukaan taideteos on – kuten maailmakin – itseriittoinen autonominen kokonaisuus. Tämä tie johtaa tuohon väitteeseen taideteoksen hyödyttömyydestä, kuten Nicholas Wolterstorff huomauttaa. ”Taideteos on hyödytön. Sillä ei ole mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusta eikä perustetta olemassaololleen. Taideteokset eivät ole sitä varten, että niillä tehtäisiin jotakin. Taideteokset eivät ole sitä varten, että niillä saavutettaisiin jotakin. Niitä ei pidä tahrata inhimillisen ponnistelun lialla ja hiellä. Ne ovat intransitiivisia.”

Näkökulmaa vaihtamalla Wolterstorff päätyy aivan toisenlaiseen linjaukseen: ”Mutta taideteokset eivät ole hyödyttömiä. (…) Ne ovat kaikkein hyödyllisimpiä asioita, joita meillä ihmisillä on. Käytämme musiikkia lasten uneen tuudittamiseen ja puuvillan poiminnan säestämiseen. Käytämme runoja lasten viihdyttämiseen ja jumalten puhuttelemiseen. Käytämme esittäviä maalauksia tehdäksemme yleisöön vaikutuksen patruunojen rikkaudella ja juhliaksemme uskontojen ja kansojen perustavia tapahtumia. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Taideteoksia ei koota hylättyjen tavaroiden komeroihin tai heitetä hyödyttömyyden roskakasoihin. Ne löytyvät inhimillisen toiminnan rakennuksista. Niitä käytetään.”

Tässä kohtaa herää epäilys, että toimivatko taideteokset tällä tavoin jokapäiväisessä elämässä käytettyinä enää taideteoksina. Mutta tämäkin tie johtaa samaan romantikkojen vaatimukseen taideteoksen ”autonomisuudesta kauneuden välttämättömänä ehtona”. Ehkä meidän pitäisi seurata tätä pragmatistien avaamaa polkua ja ymmärtää taide kokemuksena ja käytäntönä. Shustermanin mukaan taiteen määritteleminen ”historiallisesti määrittyvänä sosiaalis-kulttuurisena käytäntönä on luultavasti paras minkä voimme saavuttaa. Se vangitsee täysin taiteen käsitteen sisällön ja erottaa taiteen muista asioista.” Kun taas ”Produktiiviseen malliin keskittyminen on johtanut taideobjektien fetissointiin eikä suurtakaan huomiota ole kiinnitetty niiden aktuaaliseen käyttöön arvostavassa kokemuksessa. Suunnattomia summia käytetään taideteosten hankkimiseen ja suojeluun, tuskin yhtään esteettiseen kasvatukseen, jotta nämä teokset toimisivat paremmin ja rikastuttaisivat useampien ihmisten elämää.”

Shusterman todistaa Deweya apuna käyttäen, että kokemus käsitteenä sisältää sekä taiteen vastaanottamisen että taiteen produktiivisen tekemisen. ”Kokemuksen käsite tekee paremmin oikeutta taiteen rikkaudelle sekä yhdistää taiteilijan ja yleisön samaan kaksiosaiseen prosessiin. Niin taiteen luomiseen kuin arvostamiseenkin kuuluu sekä päämäärästään tietoista tekemistä että avointa vastaanottoa, kontrolloitua valmistamista ja lumoutunutta syventymistä.” Wollterstoff näyttäisi epäilevän, että pragmatistien ”kokemuksesta” uupuu todellisuus ”tuolla jossakin”, ”todellisuus, joka sisältää välttämättömyyden ja johon uskomuksemme voivat sopia tai olla sopimatta, eikä vain sosiaalinen peli, jonka vaihtuvia sääntöjä voimme seurata tai olla seuraamatta.”

Välittömästi saatu tieto ”todellisuudesta” tulee annettuna – tämä ns. ”annetun myytti” olisi pragmatistien mukaan heitettävä romukoppaan. ”Tiedolla oletettiin olevan fundamentalistinen rakenne: osan siitä, mitä tiedämme, tiedämme välittömästi, ja kaiken muun, minkä tiedämme, tiedämme sen perusteella.” Taide tekee kaikkensa mitätöidäkseen kaikki teoriat ja määrittelyt. Toisaalta ilman kuvausta ja teoriaa ei ole olemassa yhtään ainoaa taideteosta. Toivo on edelleenkin pantava taiteen sattumanvaraisiin käytäntöihin. ”Meidän on opittava elämään pelkän kontingenssin kanssa.” Taiteilija pääsee luovassa prosessissaan parhaimmillaankin vain ennustettavuuteen. Maailma on kohtuuton ja järjetön – sitä on vain siedettävä.

Lopuksi, puhuessaan aikaansa edellä olevana terapeuttina ja todellisena poroporvarina, Platon vihjaa että taide on eräänlainen perversio, korvike, vääristynyttä kompensoivaa toimintaa, jota harrastavat ne, jotka eivät pysty olemaan sitä mitä viimeisenä keinonaan imitoivat.
Arthur C. Danto


Nicholas Wolterstorff: Taidefilosofia analyysin ja romantiikan jälkeen. Kirjassa Kauneudesta kauhuun / Kirjoituksia taidefilosofiasta, toim. Arto Haapala & Markus Lammenranta, Gaudeamus 1993
Terho Pursiainen: Mielekäs elämä, mielekäs yhteiskunta, KAKS 2011.
Richard Shusterman: Taide, elämä ja estetiikka, Pragmatistisen filosofian näkökulma estetiikkaan, suom. Vesa Mujunen, Gaudeamus 1997.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti