KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ V

Välttämättömyyksien hoidosta on tehty päämäärä – ne on hoidettava yhä välttämättömämmin.

SJT

Herään aikaisin. Aamun usvat ja sumut piirittävät vielä tienoota. Keitän teetä kuten joka ikisenä aamuna. Välillä iskee salakavalasti mieleen ajatuksen aihio, onko tässä alituisessa teenkeittämisessä mitään tolkkua. Aina samat toimet kiehuvan veden kohinan säestämänä: pannun lämmitys, teenlehtien mittaaminen, pannaanko sekaan myös ripaus pu'erh-teetä, entä sitruunaa vai antaako olla ilman. Juuri näissä toistuvissa rituaaleissa on meditatiivisen elämän ydin ja mielenrauhan perusparametrit. Henkilökohtaisesti en voi ylpeillä suurilla mielenrauhan saavutuksilla, paremminkin löydän itseni kuilunpartaalla keikkuvien kierkegaardilaisten ekvilibristien joukosta. Vaan sinnikkyydessä ja toistojen määrässä olen mestariluokkaa.

Pakkaan koriin teetermoksen, eväsleivät ja palasen punajuurikaakaopiirakkaa. Samaan koriin mahtuu vielä kamera ja pari CD-levyä. Matka ei ole pitkä, sen aikana ehtii kuunnella vain yhden levyn – tänään se on Keith Jarrettin trion Somewhere. Aurinko pilkistää jo esiin pilvien puurosta. Sää on lämmintä, syyssääksi suorastaan kuumaa. Auto kulkee kepeästi, kahden valoristeyksen ja kolmen liikenneympyrän jälkeen olen metsäisellä taipaleella. Jarrett aloittaa ensimmäisen ”piisinsä” Deep Space soolona ikään kuin sattumanvaraisesti pianoaan tapaillen. Millaiset mietteet häntä ajavat eteenpäin, että kauhaisen hieman tuolta ja ehkä hieman tuoltakin, vai onko hän yhtä kaukana tietoisista valinnoista kuin teenkeittäjä – tulemisensa autuaassa tilassa. Sitten jo svengi vie mukanaan, basisti Gary Peacock ja rumpali Jack DeJohnette aloittavat lumoavan ja noitamaisen yhteistyön. Jarrett ääntelee juoksutustensa lomassa eläimellisesti kuin Glenn Gould ikään. Vai kuulenko minä omiani?

Jänis loikkii tien poikki. Siilinraatoja on tiellä tiuhaan. On ollut hyvä siilivuosi, jos nyt näin voi sanoa. Metsän jälkeen tulee vapauttavaa peltoaukeamaa. Mäenrinteessä on suuri lauma lehmiä louskuttamassa leukojaan. Lehmät ovat polkeneet koko aitauksensa mustanruskeaksi kuravelliksi. Viljaa on jo paikoin puitu ja myös heinää on rullattu suurille rullille. Aurinko paistaa jo täydeltä terältä. Pitäisi olla sienimetsässä eikä ajella pitkin mantuja. Vaan tänään on perunkirjoitus, se on välttämättömyytenä parasta hoitaa alta pois, kuten pankinjohtaja sanoo.

Istumme sisareni kanssa Alavutelaisen pankin johtajanhuoneessa. Olen muistavinani, että poikasena olin isäni kanssa maalaamassa tätäkin taloa. Ikkunat ovat korkealla, joten järven rantaa ei näy. Jos olisivat alempana, niin näkyisi. Johtaja tulostaa perukirjan luonnokset ja kysyy onko se näin. On kai, sanon. Mistä sen tietäisi, aikaa on kulunut paljon – ja aika vie lopulta kaiken. Isäni kuolemasta on jo lähes viisikymmentä vuotta, äitini kuoli kolme kuukautta sitten. Ja jakamatonta pesää ollaan jakamassa. On lämmintä, olen vähällä nukahtaa.

Katselen kopiota isäni kuoleman jälkeen 19.6.1967 toimitetusta perunkirjoituksesta. ”Pesän varat: Mäntyaho-niminen tila (12,00,00), käteistä rahaa kuolinhetkellä (300,00), pieni määrä maataloustyökaluja, lapioita ym. (20,00), Taunus-merkkinen pakettiauto (5,000,00), televisio, seinäkello ja sähköhella (500,00), kirjoitus- ja laskukone sekä ompelukone (700,00), keitto- ja ruokailuvälineet (25,00), miesten taskukello (50,00). Pesän velat ja poistot: Arkku ja autokyyti (280,00), kuolinilmoitus (32,40), hautapaikka, kaivuu ja laitto (72,00), toimitusmiesten palkat ja kulut (20,00).” ”Omaisuuden lisäksi kuului vainajan omistukseen yksi vanha 9 mm väljyyttä oleva Colt-merkkinen pistooli, joka romun arvoinen ja leski ilmoitti luovuttavansa aseen Alavuden piirin nimismiehelle käytöstä poistettavaksi.” ”Vuonna 1967, lokakuun 30 päivänä, määräsi Alavuden kunnan perintöverolautakunta, että tästä kuolinpesästä on suoritettava perintöveroa seuraavasti: poika S... J... T... 49,05 mk.”

No niin, ja sitten vaan nimet alle, sanoo pankinjohtaja. Kirjoitan nimeni asiakirjoihin, se on helppoa, olen ikään kuin siihen tehtävään kasvanut. Nyt en enää omista ”kotikonnusta” mitään, en maata sen vertaa, että siinä voisi seisoa. Se tuntuu oudon tyhjältä ja lopulliselta. Isoäitini, joka harrasti sananlaskuja runomitassa, väläytti toisinaan zenin taitojaan tokaisemalla: ”Tyhjän saa pyytämättäkin.” Se tuntui pikkupojasta lohdulliselta. Meille kaikille oli varattu jo syntymäosana jotakin, jota ei tarvinnut etsiä eikä pyydellä. Se – tyhjyys – asusti valmiina meidän kaikkien sisikunnassa, kunhan vain emme hukkaisi sitä ennakkoluulojen ja mielipiteiden töryn alle.

Olin käynyt jo aamupäivällä Pahajoella, Mäntyahon tilalla. Laakson ylittävän sähkölinjan langoilla istui lintuja kuten lapsuudessanikin – nämä vain eivät olleet kottaraisia vaan joitakin muita lintuja. Katselin maisemaa ja avaruutta viimeisen kerran omistajan elkein Ensio Mäntyahona. Mitä se sitten tarkoittikaan. Anarkisti Pierre-Joseph Proudhonin mukaan yksityinen omistusoikeus oli ainoa vastavoima valtiopedolle – se takasi ihmiselle hänen vapautensa. Mitä ajatteli Kierkegaard käyskennelleessään öisin aaveen tavoin perintötalossaan – takasiko se hänen vapautensa. Hän oli perunut valmiin naimiskauppansakin ja eleli yksin lopun elämäänsä: ”Parempi hyvästi hirressä kuin huonosti naimisissa.” Hänkin harrasti isoäitini tavoin zen-tokaisuja.

Aurinko paistaa kuin viimeistä päivää, on aika kääntää autonnokka kohti uusia koitoksia. Roomassa 1983 kirjoittamassani runossa Spleen Pahajoen laakson myyttinen avaruus ja menneisyys puhkeaa vielä kerran unenomaiseen hohtoonsa. Kuten olen jo monesti aiemmin sanonut, menneisyys pitäisi lailla kieltää.

Spleen

Se oli kovaa kiintymystä

       näkyvät ominaisuutensa

       kadottaneeseen objektiin.

Sillä ei ollut osallisuutta

       sen enempää pyöreään kuin

       kulmaiseenkaan muotoon.

Jos se oli jotakin nimenomaista,

       se oli kaukana teknisten

       laitteiden ulottumattomissa.

Kevät tuli aikaisin, mutta

       maa oli jäässä vielä Ensionakin.

Sinä vuonna siemenperunat

       kairattiin maahan.

Iltaisin me seisoimme talon takana,

       hatut päissä ja kaulukset

       korviin pystytettyinä.

Arveltiin, että siellä vietettiin täyttä

       sensitiivistä elämää.

Kunpa olisikin, mutta ei – me olimme

       niin normaaleja että huimasi.

                       SJT, Rooma 1983