maanantai 29. syyskuuta 2014

NIIN KUIN SE ON


John Cage luennoimassa venäläisille avantgardisteille, miten voikukanlehdistä saa mainion iltapalan. Taaimmaisena pianisti Alexei Lubimov. Moskova 1988. Kuva Elena Mostovaya.


There are those of course who have no time for improving the world. They are struggling to keep it going.
John Cage

John Cage (1912–1992) oli viime vuosisadan merkittävin säveltäjä. Muutakin mieltä ollaan. Säveltäjä ja kriitikko Virgil Thompsonin mielestä Cage oli aikansa suurimpia musiikillisia lahjakkuuksia, joka heitti lahjansa hukkaan ja teki pilaa epämusiikillaan niin opettajastaan Arnold Schönbergistä kuin musiikkia kuuntelevasta yleisöstäkin. Cage oli kirjoittanut Thompsonin musiikista 1950-luvulla, mutta ei ehkä tarpeeksi hyvin, koska Thompson vastasi artikkelillaan Cage and the Collage of Noises (1970).

Eniten Thompsonia ärsytti Cagen sävellystyössään käyttämät sattumanvaraiset menetelmät – Yijingin heksagrammit, zenin kōanit ym – ja erilaisten ulkomusiikillisten esineiden käyttö soittimina. Siitä huolimatta Cagen tuotantoa levytetään edelleenkin. Kirjastossa osui käteeni pari vuotta sitten Cagen 100-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu CD-levy ”John Cage: As It Is, Alexei Lubimov, piano & prepared piano ja Natalia Pschenitschnikova, voice” (2012). Lipareesta selviää, että asialla ovat venäläiset avantgardemusiikin tulkit, jotka jo neuvostoaikana soittivat Moskovassa Cagen teoksia – jos ei maan päällä niin sitten maan alla. Nämä avantgardistit ystävineen kutsuivat Cagen jo 1988 noina ”kullaisina aikoina” Moskovaan. En tiedä soitettiinko siellä, mutta ainakin Cage kokkasi jotakin ja puhui mukavia.

Pittoreski tapahtuma sattui Moskovan konservatorion rakennuksen vaiheilla, kun Cage huomasi kivien rakosissa kasvavat voikukat ja päätti pyöräyttää niistä mainion salaatin iltapalaksi. Avantgardistit taputtelivat povitaskuissaan olevia vodkapulloja ja iskivät toisilleen silmää: eiköhän se vodkan kanssa alas mene, kokkasipa tuo Amerikan eksemplaari mitä hyvänsä. Ja niinhän se ilta sujui, Cage valmisti salaatin ja puhui siinä ohessa satunnaisuuksista, muutosprosesseista, sienistä, kasveista ja hieman musiikistakin, kuten Lubimov muistelee. Everything was as it is.

Lämmin muisto palaa mieleen sateiselta syksyltä 1986. Olin Moskovassa – siis kaksi vuotta ennen Cagea – taiteilijavaihdossa ja kuuntelin päivät pitkät propagandaa. Illat vietin tuon samaisen konservatorion salissa kuuntelemassa musiikkia, ei toki Cagea vaan etupäässä ”venäläistä viisikkoa”. Yksin en konserttiinkaan päässyt vaan tulkki Anjusha seurasi mukana kaikkialle. Hämmästytin häntä tunnistamalla lähes kaikki katonrajaan sijoitetuissa tondoissa olevat säveltäjämestarien kuvat. Väliajalla nautimme konservatorion ravintolassa pitkät lasilliset teetä ja vodkaa – muuta siellä ei ollutkaan. Tapansa mukaan Anjusha tyrkytti vaihtoehdoksi balettia, mutta minä kieltäydyin jyrkästi. Se kannatti, sillä yllättäen yhtenä kaatosateisena iltana konservatorion estradille kapusi legendojen legenda Irina Arhipova.

”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.” Gertrude Stein ei ilmeisesti tuntenut tätä Wittgensteinin nykyään jo lastenkin hokemaa aksioomaa, vaan täsmäsi runosarjansa nimeksi Is it as it was. Levykokoelman otsikossa siitä on muuntautunut As it is. It is as it is – aina – ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Cagen musiikki on wittgensteinilaista, pragmatistista, zeniläistä ja mitä ikinä, mutta kokonaisvaltaisessa maailmallisuudessaan se sopii erinomaisesti tämän otsikon alle – se on juuri niin kuin se on. Cagen musiikki ei etsi fyysisen maailman ylittäviä hengentasoja, vaan sen henkisyys on täydellisesti ”tämänpuolista”, jos näin voi sanoa.

Steinin runosarjan Three Songs Cage sävelsi jo 1932, siis vain kaksikymmentävuotiaana. Steinin runojen tautinen tautologiakaan ei häiritse laulumuodossa. Sarja Five Songs on sävelletty E. E. Cummingsin runoihin, jotka ovat kepeitä luettavaksikin. Mutta todellista myrkkyä luettavaksi ovat James Joycen romaanista Finnegans Wake (1939) kaivetut tekstit The Wonderful Widow of Eighteen Springs ja Nowth upon nacht. Sävellettyinä nekin ovat toki yhtä kuulasta ja kohottavaa kuultavaa, kuin kaikki muukin Cagen musiikki tällä levyllä. Pianisti Alexei Lubimov ja laulaja, äänitaiteilija Natalia Pschenitschnikova selviävät tehtävästään hienosti, heidän tulkinnoissaan Cagen vapauden viestiä kannattelevat pianismin koruton merkityksellisyys ja laulun värikylläinen rajoja etsivä elävyys.

Hieman entisenä kriitikkona (en toki musiikkia ole koskaan arvostellut) ihmetyttää äänitysten ylen hiljainen taso. Joudun kääntämään nupit kaakkoon ennen kuin pääsen musiikkielämyksen ytimeen. Toki minulla on nupit joita vääntää, mutta seuraava levy näillä samoilla virityksillä halkaisee pääni.

John Cage: A Year from Monday, New Lectures and Writings, Marion Boyars Publishers Ltd 1975.


SJT ja tulkki Anjusha Moskovassa lokakuussa 1986.


maanantai 15. syyskuuta 2014

TAITEEN HYÖDYTTÖMYYYS


Niko Pirosmani: Margarita (”Miljoonan ruusun Margot de Sèvres”), 1909. Georgian National Museum. Kuva SJT.


Minkälainen olisi vankila, jonka ulkopuolella ei olisi mitään? Ei minkäänlainen. Parempi käyttää kuvaa vapaudesta. Kielen väistämättömyys on vapauden väistämättömyyttä. Meidän on opittava elämään pelkän kontingenssin kanssa.
Nicholas Wolterstorff


Hyvän ja merkityksellisen elämän edellytyksiin kuuluu välttämättömänä tekijänä myös taide, vaikka monet ihmiset näyttävät erinomaisesti tulevan toimeen ilman taidettakin.

Platonin väittämä, jonka mukaan taide jäljittelee näkyvää maailmaa, on jo ajat sitten kääntynyt nurin: maailma jäljittelee taidetta. Jokainen kauniiksi ja harmoniseksi koettu luonnonnäkymä on saanut esteettiset arvonsa taiteesta, vaikka havainnoija ei koskaan olisi tietoisesti katsonut taidetta. Ilman taidetta maailma ei olisi minkään näköinen.

Taiteen hyvää tekeviä vaikutuksia on vaikea mitata, eroavatko ne muista arkitylsyyden ylittävistä harrastuksista. Ihminen, joka on kadottanut kiinnostuksensa valaistuksen, värien ja tilan lumoon, on jo elämänsä menettänyt. Toki tiedämme tapauksia, joissa taide on herättänyt ihmisen uuteen intohimoiseen oloon ja eloon. Mutta me olemme tieteisuskossamme ajautuneet jo sellaiseen ”pseudo-tosiasioiden” maailmaan, että meidän on vaikea uskoa mitään hyvää (jos sen puoleen huonoakaan) seuraavan niin esineettömästä ja fiktiivisestä asiasta kuin taide.

Varsinkin kuvataidetta tarkastellaan yhä romanttisen taidenäkemyksen valossa, jonka mukaan taide on todellisuuden laitapuolella työskentelevien taiteilijayksilöiden itseilmaisua, jonka tuotokset – taideteokset – ovat merkityssisällöltään autonomisia kokonaisuuksia ja sitä myöten myös hyödyttömiä. Näin kirjoittaa Nicholas Wolterstorff esseessään Taidefilosofia analyysin ja romantiikan jälkeen (1993): ”Nämä kaksi romantiikan teemaa – luominen itseilmaisuna ja teoksen autonomisuus – ovat olleet myös analyyttisen taidefilosofian suuria teemoja, vaikka jälkimmäinen on huomattavasti ylittänyt edellisen tärkeydessään. Iskulauseet kaikuvat yhä korviin: intentiovirhe, affektiovirhe, implisiittinen kertoja, pyyteetön kontemplaatio, hyödyttömyys.”

Myös Terho Pursiainen ottaa kirjassaan Mielekäs elämä, mielekäs yhteiskunta (2011) taiteen hyvinvointivaikutukset – ja jopa terveysvaikutukset – esille eräänlaisena testitapauksena. Pursiainen lainaa Paul Tillichin viittausta eräänlaiseen perimmäiseen vakavuuteen (ultimate concern) merkityksien syvyyden pohjakosketuksesta, jonka kokija voi saavuttaa taiteen, meditaation tai minkä tahansa mielekkyysrakenteen lävistämän ”huolen” kautta. Näin hän onnistuu ajamaan ”taiteen” ikään kuin sivuraiteelle, jossa ovat jo kaikki muutkin elämyksiä tuottavat asiat. Pursiaisen taidekäsitys edustaa lähinnä juuri tuota romanttista taiteen teoriaa: ”Oman taidekäsitykseni lähtökohtana on, että taide alkaa vasta siitä, mihin hyöty loppuu. Taideteos on puhtaasti itsetarkoituksellinen teos. Mitä suuremmassa määrin taideteosta tarkastellaan jonkin ulkopuolisen käytön, hyödyn tai arvon näkökulmasta, sitä suuremmassa määrin se menettää merkitystään ja arvoaan nimenomaan taideteoksena.”

Taidekäsitykseni mukaisesti taide on kaikkea sitä, mikä avaa ihmiselle hänen oman elämänsä ja ylipäätään elämän syvyysulottuvuutta.” Kirjoittaa Pursiainen ja jatkaa: ”Taide on vahvan serendipiteetin piiriin kuuluva käsite. Tavoittelu tuhoaa taiteen terapeuttisen arvon. Taiteella on onnellisuusvaikutuksia sikäli kuin taidetta luodaan tai otetaan vastaan täysin riippumatta vaikutuksista, itsetarkoituksena.” Tästä näkökulmasta katsoen taiteen tukeminen hyvinvointivaikutuksiin vetoamalla ajautuu mielipiteiden hetteikköön. ”Taiteen hyvinvointivaikutuksiin vetoavat taiteen puolustajat tulevat myöntäneeksi päättäjien käsityksen, jonka mukaan taiteella ei ole itseisarvoa. Jos sillä on jotakin arvoa sillä täytyy olla arvoa jonkin hyödyllisen tavoitteen kuten hyvinvoinnin välineenä. Ilmeinen johtopäätös jää tekemättä: taidetta on tuettava siinä määrin kuin siitä on hyötyä.”

Mutta taiteen kuuluminen mahdollisimman monien ihmisten merkitykselliseen elämään vaatii myös yhteiskunnallisia toimia eli taiteen taloudellista tukemista. Erityisen ongelmallinen on kauas yhteiskunnan ulkopuolelle jäänyt kuvataide, jonka tekijöiden työllistyminen ”omassa työssään” (kuten toimeentulotukea jakavat viranomaiset ovat asian määritelleet) on vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Toimeentulon kannalta taideteosten myynti on marginaalista, joten tuen suuntautuminen taiteilijan työhön ja toimeentuloon olisi ensiarvoisen tärkeää. Valtio tukee myös taidehankintoja ja tekee niitä itsekin. Tosin valtion taideteostoimikunta ostaa (hankkii) taideteoksia lähinnä helsinkiläisiltä taiteentekijöiltä, mikä on kätevää, vaikkakin sietämättömän epätasa-arvoista. Tämä kaikki on selkeää ja pätevää romanttisen taidekäsityksen piirissä.

Ajatuskin (kuva)taiteen tukemisesta panee päättäjien mahat sekaisin ja vie yöunet. Toisaalta me hyväksymme, että teollisuutta tuetaan ja että tiedettä tuetaan. Me hyväksymme jopa sen (pienin mutinoin), että teatteria ja musiikkia tuetaan, mutta kuvataiteen tukeminen tuntuu täysin mahdottomalta. Taidemuseotkin – nuo näkemisen, valostumisen ja henkisen hyvinvoinnin tyyssijat – ajetaan jokaisen taantuman aikana toimintakyvyttömyyden partaalle. Vaikka kaikki tutkimukset osoittavat ainaisen kulttuurisektorin ahdistelun järjettömyydeksi. Meidän olisi korkea aika saada sellaiset päättäjät ja virkamiehet, jotka olisivat vapaita taiteen ja kulttuurin kurjistamisen sisäisestä pakosta.

Se, miten me taiteeseen ja sen tukemiseen suhtaudumme, näyttää olevan suuresti kiinni taideteoriasta. Romanttinen malli on rasittanut käsityksiämme jo tarpeeksi kauan. Jos emme tiedäkään parasta mahdollista ajattelun mallia, voimme kuitenkin esittää vaihtoehtoja. Romanttinen taideteorian mukaan taideteos on – kuten maailmakin – itseriittoinen autonominen kokonaisuus. Tämä tie johtaa tuohon väitteeseen taideteoksen hyödyttömyydestä, kuten Nicholas Wolterstorff huomauttaa. ”Taideteos on hyödytön. Sillä ei ole mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusta eikä perustetta olemassaololleen. Taideteokset eivät ole sitä varten, että niillä tehtäisiin jotakin. Taideteokset eivät ole sitä varten, että niillä saavutettaisiin jotakin. Niitä ei pidä tahrata inhimillisen ponnistelun lialla ja hiellä. Ne ovat intransitiivisia.”

Näkökulmaa vaihtamalla Wolterstorff päätyy aivan toisenlaiseen linjaukseen: ”Mutta taideteokset eivät ole hyödyttömiä. (…) Ne ovat kaikkein hyödyllisimpiä asioita, joita meillä ihmisillä on. Käytämme musiikkia lasten uneen tuudittamiseen ja puuvillan poiminnan säestämiseen. Käytämme runoja lasten viihdyttämiseen ja jumalten puhuttelemiseen. Käytämme esittäviä maalauksia tehdäksemme yleisöön vaikutuksen patruunojen rikkaudella ja juhliaksemme uskontojen ja kansojen perustavia tapahtumia. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Taideteoksia ei koota hylättyjen tavaroiden komeroihin tai heitetä hyödyttömyyden roskakasoihin. Ne löytyvät inhimillisen toiminnan rakennuksista. Niitä käytetään.”

Tässä kohtaa herää epäilys, että toimivatko taideteokset tällä tavoin jokapäiväisessä elämässä käytettyinä enää taideteoksina. Mutta tämäkin tie johtaa samaan romantikkojen vaatimukseen taideteoksen ”autonomisuudesta kauneuden välttämättömänä ehtona”. Ehkä meidän pitäisi seurata tätä pragmatistien avaamaa polkua ja ymmärtää taide kokemuksena ja käytäntönä. Shustermanin mukaan taiteen määritteleminen ”historiallisesti määrittyvänä sosiaalis-kulttuurisena käytäntönä on luultavasti paras minkä voimme saavuttaa. Se vangitsee täysin taiteen käsitteen sisällön ja erottaa taiteen muista asioista.” Kun taas ”Produktiiviseen malliin keskittyminen on johtanut taideobjektien fetissointiin eikä suurtakaan huomiota ole kiinnitetty niiden aktuaaliseen käyttöön arvostavassa kokemuksessa. Suunnattomia summia käytetään taideteosten hankkimiseen ja suojeluun, tuskin yhtään esteettiseen kasvatukseen, jotta nämä teokset toimisivat paremmin ja rikastuttaisivat useampien ihmisten elämää.”

Shusterman todistaa Deweya apuna käyttäen, että kokemus käsitteenä sisältää sekä taiteen vastaanottamisen että taiteen produktiivisen tekemisen. ”Kokemuksen käsite tekee paremmin oikeutta taiteen rikkaudelle sekä yhdistää taiteilijan ja yleisön samaan kaksiosaiseen prosessiin. Niin taiteen luomiseen kuin arvostamiseenkin kuuluu sekä päämäärästään tietoista tekemistä että avointa vastaanottoa, kontrolloitua valmistamista ja lumoutunutta syventymistä.” Wollterstoff näyttäisi epäilevän, että pragmatistien ”kokemuksesta” uupuu todellisuus ”tuolla jossakin”, ”todellisuus, joka sisältää välttämättömyyden ja johon uskomuksemme voivat sopia tai olla sopimatta, eikä vain sosiaalinen peli, jonka vaihtuvia sääntöjä voimme seurata tai olla seuraamatta.”

Välittömästi saatu tieto ”todellisuudesta” tulee annettuna – tämä ns. ”annetun myytti” olisi pragmatistien mukaan heitettävä romukoppaan. ”Tiedolla oletettiin olevan fundamentalistinen rakenne: osan siitä, mitä tiedämme, tiedämme välittömästi, ja kaiken muun, minkä tiedämme, tiedämme sen perusteella.” Taide tekee kaikkensa mitätöidäkseen kaikki teoriat ja määrittelyt. Toisaalta ilman kuvausta ja teoriaa ei ole olemassa yhtään ainoaa taideteosta. Toivo on edelleenkin pantava taiteen sattumanvaraisiin käytäntöihin. ”Meidän on opittava elämään pelkän kontingenssin kanssa.” Taiteilija pääsee luovassa prosessissaan parhaimmillaankin vain ennustettavuuteen. Maailma on kohtuuton ja järjetön – sitä on vain siedettävä.

Lopuksi, puhuessaan aikaansa edellä olevana terapeuttina ja todellisena poroporvarina, Platon vihjaa että taide on eräänlainen perversio, korvike, vääristynyttä kompensoivaa toimintaa, jota harrastavat ne, jotka eivät pysty olemaan sitä mitä viimeisenä keinonaan imitoivat.
Arthur C. Danto


Nicholas Wolterstorff: Taidefilosofia analyysin ja romantiikan jälkeen. Kirjassa Kauneudesta kauhuun / Kirjoituksia taidefilosofiasta, toim. Arto Haapala & Markus Lammenranta, Gaudeamus 1993
Terho Pursiainen: Mielekäs elämä, mielekäs yhteiskunta, KAKS 2011.
Richard Shusterman: Taide, elämä ja estetiikka, Pragmatistisen filosofian näkökulma estetiikkaan, suom. Vesa Mujunen, Gaudeamus 1997.

perjantai 12. syyskuuta 2014

KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ V




Välttämättömyyksien hoidosta on tehty päämäärä – ne on hoidettava yhä välttämättömämmin.
SJT

Herään aikaisin. Aamun usvat ja sumut piirittävät vielä tienoota. Keitän teetä kuten joka ikisenä aamuna. Välillä iskee salakavalasti mieleen ajatuksen aihio, onko tässä alituisessa teenkeittämisessä mitään tolkkua. Aina samat toimet kiehuvan veden kohinan säestämänä: pannun lämmitys, teenlehtien mittaaminen, pannaanko sekaan myös ripaus pu'erh-teetä, entä sitruunaa vai antaako olla ilman. Juuri näissä toistuvissa rituaaleissa on meditatiivisen elämän ydin ja mielenrauhan perusparametrit. Henkilökohtaisesti en voi ylpeillä suurilla mielenrauhan saavutuksilla, paremminkin löydän itseni kuilunpartaalla keikkuvien kierkegaardilaisten ekvilibristien joukosta. Vaan sinnikkyydessä ja toistojen määrässä olen mestariluokkaa.

Pakkaan koriin teetermoksen, eväsleivät ja palasen punajuurikaakaopiirakkaa. Samaan koriin mahtuu vielä kamera ja pari CD-levyä. Matka ei ole pitkä, sen aikana ehtii kuunnella vain yhden levyn – tänään se on Keith Jarrettin trion Somewhere. Aurinko pilkistää jo esiin pilvien puurosta. Sää on lämmintä, syyssääksi suorastaan kuumaa. Auto kulkee kepeästi, kahden valoristeyksen ja kolmen liikenneympyrän jälkeen olen metsäisellä taipaleella. Jarrett aloittaa ensimmäisen ”piisinsä” Deep Space soolona ikään kuin sattumanvaraisesti pianoaan tapaillen. Millaiset mietteet häntä ajavat eteenpäin, että kauhaisen hieman tuolta ja ehkä hieman tuoltakin, vai onko hän yhtä kaukana tietoisista valinnoista kuin teenkeittäjä – tulemisensa autuaassa tilassa. Sitten jo svengi vie mukanaan, basisti Gary Peacock ja rumpali Jack DeJohnette aloittavat lumoavan ja noitamaisen yhteistyön. Jarrett ääntelee juoksutustensa lomassa eläimellisesti kuin Glenn Gould ikään. Vai kuulenko minä omiani?

Jänis loikkii tien poikki. Siilinraatoja on tiellä tiuhaan. On ollut hyvä siilivuosi, jos nyt näin voi sanoa. Metsän jälkeen tulee vapauttavaa peltoaukeamaa. Mäenrinteessä on suuri lauma lehmiä louskuttamassa leukojaan. Lehmät ovat polkeneet koko aitauksensa mustanruskeaksi kuravelliksi. Viljaa on jo paikoin puitu ja myös heinää on rullattu suurille rullille. Aurinko paistaa jo täydeltä terältä. Pitäisi olla sienimetsässä eikä ajella pitkin mantuja. Vaan tänään on perunkirjoitus, se on välttämättömyytenä parasta hoitaa alta pois, kuten pankinjohtaja sanoo.

Istumme sisareni kanssa Alavutelaisen pankin johtajanhuoneessa. Olen muistavinani, että poikasena olin isäni kanssa maalaamassa tätäkin taloa. Ikkunat ovat korkealla, joten järven rantaa ei näy. Jos olisivat alempana, niin näkyisi. Johtaja tulostaa perukirjan luonnokset ja kysyy onko se näin. On kai, sanon. Mistä sen tietäisi, aikaa on kulunut paljon – ja aika vie lopulta kaiken. Isäni kuolemasta on jo lähes viisikymmentä vuotta, äitini kuoli kolme kuukautta sitten. Ja jakamatonta pesää ollaan jakamassa. On lämmintä, olen vähällä nukahtaa.

Katselen kopiota isäni kuoleman jälkeen 19.6.1967 toimitetusta perunkirjoituksesta. ”Pesän varat: Mäntyaho-niminen tila (12,00,00), käteistä rahaa kuolinhetkellä (300,00), pieni määrä maataloustyökaluja, lapioita ym. (20,00), Taunus-merkkinen pakettiauto (5,000,00), televisio, seinäkello ja sähköhella (500,00), kirjoitus- ja laskukone sekä ompelukone (700,00), keitto- ja ruokailuvälineet (25,00), miesten taskukello (50,00). Pesän velat ja poistot: Arkku ja autokyyti (280,00), kuolinilmoitus (32,40), hautapaikka, kaivuu ja laitto (72,00), toimitusmiesten palkat ja kulut (20,00).” ”Omaisuuden lisäksi kuului vainajan omistukseen yksi vanha 9 mm väljyyttä oleva Colt-merkkinen pistooli, joka romun arvoinen ja leski ilmoitti luovuttavansa aseen Alavuden piirin nimismiehelle käytöstä poistettavaksi.” ”Vuonna 1967, lokakuun 30 päivänä, määräsi Alavuden kunnan perintöverolautakunta, että tästä kuolinpesästä on suoritettava perintöveroa seuraavasti: poika S... J... T... 49,05 mk.”

No niin, ja sitten vaan nimet alle, sanoo pankinjohtaja. Kirjoitan nimeni asiakirjoihin, se on helppoa, olen ikään kuin siihen tehtävään kasvanut. Nyt en enää omista ”kotikonnusta” mitään, en maata sen vertaa, että siinä voisi seisoa. Se tuntuu oudon tyhjältä ja lopulliselta. Isoäitini, joka harrasti sananlaskuja runomitassa, väläytti toisinaan zenin taitojaan tokaisemalla: ”Tyhjän saa pyytämättäkin.” Se tuntui pikkupojasta lohdulliselta. Meille kaikille oli varattu jo syntymäosana jotakin, jota ei tarvinnut etsiä eikä pyydellä. Se – tyhjyys – asusti valmiina meidän kaikkien sisikunnassa, kunhan vain emme hukkaisi sitä ennakkoluulojen ja mielipiteiden töryn alle.

Olin käynyt jo aamupäivällä Pahajoella, Mäntyahon tilalla. Laakson ylittävän sähkölinjan langoilla istui lintuja kuten lapsuudessanikin – nämä vain eivät olleet kottaraisia vaan joitakin muita lintuja. Katselin maisemaa ja avaruutta viimeisen kerran omistajan elkein Ensio Mäntyahona. Mitä se sitten tarkoittikaan. Anarkisti Pierre-Joseph Proudhonin mukaan yksityinen omistusoikeus oli ainoa vastavoima valtiopedolle – se takasi ihmiselle hänen vapautensa. Mitä ajatteli Kierkegaard käyskennelleessään öisin aaveen tavoin perintötalossaan – takasiko se hänen vapautensa. Hän oli perunut valmiin naimiskauppansakin ja eleli yksin lopun elämäänsä: ”Parempi hyvästi hirressä kuin huonosti naimisissa.” Hänkin harrasti isoäitini tavoin zen-tokaisuja.

Aurinko paistaa kuin viimeistä päivää, on aika kääntää autonnokka kohti uusia koitoksia. Roomassa 1983 kirjoittamassani runossa Spleen Pahajoen laakson myyttinen avaruus ja menneisyys puhkeaa vielä kerran unenomaiseen hohtoonsa. Kuten olen jo monesti aiemmin sanonut, menneisyys pitäisi lailla kieltää.


Spleen

Se oli kovaa kiintymystä
       näkyvät ominaisuutensa
       kadottaneeseen objektiin.
Sillä ei ollut osallisuutta
       sen enempää pyöreään kuin
       kulmaiseenkaan muotoon.
Jos se oli jotakin nimenomaista,
       se oli kaukana teknisten
       laitteiden ulottumattomissa.
Kevät tuli aikaisin, mutta
       maa oli jäässä vielä Ensionakin.
Sinä vuonna siemenperunat
       kairattiin maahan.
Iltaisin me seisoimme talon takana,
       hatut päissä ja kaulukset
       korviin pystytettyinä.
Arveltiin, että siellä vietettiin täyttä
       sensitiivistä elämää.
Kunpa olisikin, mutta ei – me olimme
       niin normaaleja että huimasi.
                       SJT, Rooma 1983




tiistai 2. syyskuuta 2014

AVOIMET OVET – KONSTRUNDAN 2014




Avoimet ovet – Open Doors
6.–7.9.2014 klo 12–18
Villenraitti 8, 60200 Seinäjoki

Järjelle on luonteenomaista luonnollinen kyvyttömyys ymmärtää elämää.
Henri Bergson


Jälleen on se aika vuodesta, kun taiteilijoiden työhuoneiden ovet avautuvat yleisölle – näin myös Villenraitin taidetalossa. Avoimet ovet on osa – nyt jo seitsemännen kerran järjestettävää – valtakunnallista Konstrundan -tapahtumaa, jossa 230 taiteilijaa esittelee työtään ja taidettaan 115:ssä eri kohteessa. Suomen suurimman taidetapahtuman vierailukohteet ja oheistapahtumien ohjelmat löytyvät Konstrundanin kotisivuilta. http://konstrundan.fi/fi/etusivu/




Myös Villenraitin ”Angstilassa” – kuten taloamme myös on nimitelty – on pitkin päivää yllätysohjelmaa taidenäyttelyn ja työskentelytilojen esittelyn ohessa. Taidenäyttely koostuu talon asukkaiden Olli Kiviluodon, Petri Loueksen ja S. J. Tannisen teoksista. Talon kokoelmissa on nähtävissä myös pohjoismaisen Non Art Group taiteilijaryhmän taidetta: Magdalena Margrét Kjartansdóttir, Jorma Korpela, Juhani Manninen, Peraxel Persson, Pia Mesterton Graae, Heikki Mäki-Tuuri, Helene Stigel ym. Lauantaina illan ja yön koittaessa ”Kellariklubilla” kuullaan elävää musiikkia, vierailijoina Tuukka Tanninen (esittää musiikkia bandinsa uudelta levyltä) ja Tiia Viitasaari (huilu). Ja tietenkin myös talon ääni- ja valotaiteilija Petri Loues erikoisine soitinkeksintöineen.




Paikkoja on jo hieman siistitty, lähinnä näyttelytilaa ”Klubia” ja pihaosastoa. Nurmea on leikattu ja joutoheinää kaadettu. Angstilan puutarha ei ole mikään tarkoin niistetty mallipuutarha, kaukana siitä. Lähinnä puutarhan tilannetta kuvaa ”kauhun tasapaino”, jossa tilanne on 6–5 luonnon hyväksi. Mutta me sinnittelemme perässä, kaadamme puita, karsimme pensaita ja yritämme hillitä villiintymistä. Mutta kaaos vaanii harmittomaltakin näyttävän kukkasen ytimessä ja nurkan takaa kurkkii outo pensas valmiina riistäytymään valloilleen. Puut keikkuvat tuulessa kuin yrittäisivät nousta juurilleen ja syöksyä talon kimppuun. Myrskyöinä voi kuulla miten ne oksillaan raapivat raivoisasti peltikattoa ja ikkunaruutuja.




Kutsumme puutarhaa Veistostarhaksi siellä sijaitsevien kolmiulotteisten taideobjektien vuoksi. Talossa on asunut 20 vuoden aikana kolmisenkymmentä eri alan taiteilijaa, mutta ei yhtään kuvanveistäjää. Joten puutarhan ”veistokset” ovat kaksiulotteisten taiteilijoiden – maalarit, muusikot, runoilijat ym. – aikaansaamia. Kuvanveistäjillä on erikoinen tarve tehdä objekteja, joiden ympäri voi kiertää. Me maalarit emme sellaisia osaa oikein taiteeksi katsoakaan – kuvahan on vain yhdellä puolella objektia. Veistostarhaan kannattaakin varata mukaan Arthur C. Danton mainio ”näkyviltä ominaisuuksiltaan erottumattomien objektien argumentti”, jolla voi erottaa taideteokset muista puutarhassa oleksivista (maailmallisista) objekteista. Pimeään aikaan taskulamppu on välttämätön, sillä monien epäillään puutarhaan eksyneen.




Alussa olevan sitaatin mukaan järjellä ei voi maailmaa ymmärtää, joten siihen pulaan me tarvitsemme alituisesti taidetta ja muuta hyväätekevää ”järjettömyyttä”. Mutta ensin on kyettävä erottamaan taideteos maailman muista esineistä, mikä on nykyään perin vaikeaa, kuten Danto huomauttaa. Tuon ongelman myötä meistä kaikista – niin taiteilijoista kuin katsojistakin – on tullut (taiteen)filosofeja. Meille ei enää riitä taideteoksen ulkopuolelta katsominen – representaation tunnistaminen – ei, me analysoimme ja luomme kuvauksia teoksen ominaisuuksista. Me olemme osa taideteoksen tapahtumisen prosessia – me olemme taideteoksen sisäpuolella. Osaammeko me enää edes kysyä, mikä on taidetta!

Tätä kaikkea me puimme syvällisesti ja pinnallisesti Avoimien ovien -tapahtumassa Villenraitilla. Paikalla olevilta taiteilijoilta voi kysyä mitä tahansa, ja taiteilijat vastaavat
mitä tahansa.

Mikään ei ole niin todellista kuin todellisuus.
S. J. Tanninen