lauantai 23. elokuuta 2014

SERENDIPIA


Carl-Henning Pedersen: Ekstatisk-danser, öljy, 1977.


Carl-Henning Pedersen on kuin luonto itse, täynnä ylitsevuotavaa värien ja muotojen tulvaa. Horace Walpolen lanseeraama ”serendipia”, jossa sattumalta ja tiedostamatta syntyy oivallisia keksintöjä, kuvaa hyvin Pedersenin työskentelymetodia.
SJT (Maalaus antaa sielulle silmät, 2003)

Modernin taiteen aikakaudesta selvittiin kahdella maksiimilla: Toinen oli Picasson kuuluisa tokaisu: ”Minä en etsi, minä löydän! Ja toinen Kleen kuvataiteen kompleksisuutta kuvaava selvitys: ”Taiteilija ei jäljennä näkyvää, vaan tekee näkyväksi.” Picasson ja Kleen – kuten niin monen muunkin modernistin – toimenkuvassa intuitiivisuus ja serendipia ovat suuressa merkityksessä. Taiteen tekeminen edellyttää heittäytymistä – hyppyä – mahdottoman tehtävän kimppuun ja suurta luottamusta kykyyn tehdä tarpeellisia onnekkaita löytöjä. Kysymys ei ehkä sittenkään ole sattumasta, kuten sanakirja antaa ymmärtää: Serendipity = onnekas sattuma (s: unsought, unintended... and/or learning experience that happens by accident).

Terho Pursiainen käsittelee mainiossa kirjassaan Mielekäs elämä, mielekäs yhteiskunta (2011) serendipiteettiä (serendipity) onnellisen elämän ”työkaluna” – kykyä löytää merkityksellisiä asioita ja oivalluksia niitä etsimättä. Serendipistit toimivat kuten Picasso, he eivät etsi vaan löytävät, ja jos he etsivätkin, he löytävät jotakin muuta ja parempaa kuin mitä ovat etsimässä. Ehkäpä hätiköin suomentaessani serendipityn serendipiaksi 2003 ilmestyneeseen lehtiartikkeliini Maalaus antaa sielulle silmät. Pursiainen perustelee hyvin valitsemaansa muotoa serendipiteetti. Toisaalta serendipiassa sanan outo lumous on yhä tallella.

Picasson taide lähes uskomattomine visuaalisine löytöineen on malliesimerkki serendipian onnekkaasta vaikutuksesta taiteilijan tuotannossa. Samaa voidaan sanoa monen muunkin taiteilijan teoksista, Pollockin käden eleen sattumanvaraiseen dynamiikkaan (action painting) perustuva maalanta on silkkaa serendipiteettiä. Kun taas Pollockin aikalaisten abstraktien ekspressionistien Rothkon ja Newmanin maalauksissa sitä ei ole suuresta intensiteetistä huolimatta juuri lainkaan. Voiko näin edes sanoa, vai mennäänkö tässä metsään väärä työkalu kädessä.

Tässä blogissa oli tarkoitus päätyä serendipian kautta romanttisen taideteorian käsitykseen taiteen hyödyttömyydestä ja täydellisestä ulkopuolisuudesta maailman muiden tavaroiden joukossa. Wolterstorffia mukaillen voisi sanoa, että taideteoksilla ei ole mitään tekoa tässä maailmassa. Toisaalta taide on välttämätön osa hyvää ja merkityksellistä elämää, kuten Pursiainenkin kirjassaan myöntää, mutta ajautuu juuri tuon ”romanttisen teorian” mukaisesti paitsioon pohtiessaan taiteen tukemisen mahdollisuutta ja mahdottomuutta taiteen ilmeisistä hyötynäkökohdista huolimatta. Mutta olen jo itsekin ajautunut paitsioon, joten kaivan esiin toisen näkökulman ja kirjoitan uuden blogin, jonka nimeksi tulee Taiteen hyödyttömyys.

Palataan vielä serendipiaan. Britannican mukaan (johon me luotamme kuin kiviseinään) Serendip sanan alkuperä menee ainakin vuoteen 361 saakka Ceylonin saaren nimenä. ”Serendib is a corruption of the Sanskrit compound Simhaladvipa (Dwelling-Place-of-Lions-Island).” Länsimaissa serendipia tuli tunnetuksi Horace Walpolen (1717–1797) lanseeraaman tarinan The Three Princes of Serendip myötä. Kertomuksen näistä älyttömän hyväonnisista prinsseistä oli julkaissut jo aikaisemmin persialaisen sadun mukaan Michele Tramezzino Venetsiassa 1557. Tämän julkaisun Walpole oli saanut käsiinsä ja huomasi oitis, että satu ei kertonut ainoastaan kaukaisen maan prinsseistä vaan juuri hänestä, törkeän hyväonnisesta Horace Walpolesta.

Walpole pani sanan kiertämään 1754 kirjeessään Horace Mannille, joka saman tien huomasi olevansa myös näitä ”törkeän hyväonnisia”, kuten kaikki muutkin jotka joutuivat tuon salaperäisen sanan taikapiiriin. Myös Voltaire oli käyttänyt tuota tarinaa 1747 ilmestyneessä romaanissaan Zadid, siis jo aikaisemmin kuin Walpole ajautui tuon omien sanojensa mukaan ”typerän tarinan” valtoihin.

Googlaamalla löytyy myös hanke ”SERENDIP (Search for Extraterrestrial Radio Emissions from Nearby Developed Intelligent Populations)”. Mutta siitä ei täällä Villenraitilla ole minkäänlaisia havaintoja.


Terho Pursiainen: Mielekäs elämä, mielekäs yhteiskunta, KAKS 2011.