keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

MAISEMAN ÄÄRELLÄ


Villa Lante, Gianicolo, Rooma. Piirros SJT 1983.


Tienoo on viipyvä laajuus, joka avautuu kooten kaiken yhteen niin, että avoimuus on siinä pitänyt ja kestänyt antaen kaiken tulla näkyviin tyyneydessään.
Martin Heidegger


Maisemamaalaus ”tyhjyyden estetiikkana” on uuden ajan faustisen ihmisen keksintöä. Antiikin ihmisillä ei ollut tyhjyyden käsitettä, joten ympäröivä tila – luonto – oli vain paikka jossa rajalliset esineet ja oliot oleksivat. Mitä tahansa esineiden – kappaleiden – väliin jäikin, aristoteelisen tilakäsityksen mukaan sillä ei ollut itsenäistä olemassaoloa. Ja maisemahan on pääasiassa juuri tätä ”mitä tahansa”. Antiikin maailmasta, joka koostui tarkoin määritellyistä ja nimetyistä kappaleista (esineistä, olioista), käsin koettuna rajattomana avaruutena avautuva maisemamaalaus olisi ollut outo näky. Tosin joskus tuntuu siltä, että keskuudessamme liikkuu yhä näitä konkreettisia esineitä havainnoivia ”antiikin ihmisiä”.

Toki luonnosta poimittuja maisemallisia elementtejä löytyy jo hyvin varhaisistakin maalauksista ja renessanssimaalareiden henkilökuvien taustalla luonnonnäkymät olivat jo yleinen käytäntö. Mutta lähimmäs nykykäsityksen mukaista maisemamaalausta pääsi Dürer (1471–1528) Italian matkallaan 1494 maalaamissaan akvarelleissa. Näyttäisi siltä, että Dürer on onnistunut ylittämään konkreettisten kappaleiden – puiden, kivien, pilvien – vetovoiman ja maalannut kappaleiden väleissä tyhjänä avautuvaa maiseman avaruutta, ilmanalaa ja valaistusta. Kirjassa Maailman taide – Renessanssi (1982) väitetään, että Dürerin aikalainen Albrecht Altdorfer olisi ollut ”Euroopan ensimmäinen maisemamaalari”, mutta Altdorferin maisemat ovat Düreriin verrattuna pelkkiä ”tavaraluetteloita”.

Eräänlaiseksi maisemakokemuksen isähahmoksi on nostettu runoilija Francesco Petrarca (1304–1374), joka kiipesi Mont Ventouxille 26.5.1336. Raportissaan Nousu Ventoux'n vuorelle (2008) runoilija sanoo nousseensa lähinnä uteliaisuuttaan lapsuudestaan saakka silmäinsä edessä olleelle vuorelle. Mutta kyllä hän huipulta näkymiäkin ihaili: ”Ensin ilman keveys ja ääretön maisema hämmensivät minua niin että melkein huimasi.” Sitten hän nimeää havaitsemiaan kohteita: ”Oikealla erottuivat selvästi Lyonin seudun kukkulat ja vasemmalla, muutaman päivämatkan päässä, Marseillen ja Aigues Mortesin rantoja huuhtova meri, ja Rhone näytti virtaavan aivan silmiemme edessä.” Pari sataa vuotta myöhemmin runoilija Torquatto Tassolla (1544–1595) oli myös tapana nauttia maiseman lohdutuksesta Gianicolon kukkulalla Roomassa. Vanhuuden vaivojaan ja lähes käsittämätöntä ”henkistä pimeyttä” Sant' Onofrion luostarissa potenut runoilija tapasi istua iltaisin kukkulalla nimikkopuuhunsa nojaten ja katsoa auringonlaskua yli Rooman. ”En ole mitään, en osaa mitään, en kelpaa mihinkään, en toivo mitään.” Tämä mies jos kuka oli tienoon – maiseman – hyväätekevän (r)ajattoman tilallisuuden tarpeessa.

Torquatto Tasson puu. Gianicolo, Rooma. Kuva SJT 1983 .


Rivikansalaisen otsaa ankarasti rypistävä kysymys koskee maailman ja havainnoijan suhdetta. Onko maailma olemassa vain subjektin – ihmisen – tekemissä havainnoissa ja kuvauksissa, vai onko maailma ”tuolla ulkona” – sellaisena kuin se on – ihmisen tiedostuksesta huolimatta. Eli paistoiko aurinko jo ennen ihmistä? Helposti voimme kuvitella, että maailmassa olisi ollut ennen tiedostavaa subjektia erilaisia värejä tuottavia valon aallonpituuksia, mutta yhtä helposti voimme kuvitella – ja suorastaan tietää – että värien olemassaolo on mahdotonta ilman näkevää silmää. Tässä tapauksessa oletuksena tiedostavaksi subjektiksi on ihminen eikä esimerkiksi jokin silmäkäs eläinolio. Piru tietää, millaisia johtopäätöksiä tästä voisi vetää.

Helposti voimme uskoa – ja jopa tietää – että jotakin ”siellä” on, jotakin josta meillä ”täälläolijoilla” on samansuuntaisia yhteismitallisia havaintoja ja kokemuksia. Kuten maalaustaide – ja kaikki taiteet – osoittavat. Helposti voimme myös uskoa, että ilman taiteita tuo yhteinen kokemus ”yhteisestä maailmasta” jäisi kovin haperaksi – mikään historiatietoisuus ei sitä kykenisi yllä pitämään. Hyvänä esimerkkinä tuon varsin oudon aristotelisen ”maailmankuvan” sinnikäs ajeerautuminen aina nykypäivään saakka.

Tähän kysymykseen tarttuu myös Richard Shusterman kirjassaan Taide, elämä ja estetiikka (1997). Koska käsite esteettinen on peräisin vasta 1700-luvulta, niin miten oli esteettisten kokemusten laita sitä ennen. ”Jos itse esteettisen käsitettä ei ollut olemassa ennen kuin taide uudella ajalla vakiintui ja lokeroitui erilliseksi käsitteeksi, esteettistä kokemusta ei ole voinut olla olemassa ilman taidetta ja se on taiteesta riippuvainen.” Shusterman ottaa pihteihinsä Richard Wollheimin, jonka mukaan jopa luonnon kauneuteen kohdistuvat havaintomme ovat taideteoksista saamiemme esteettisten kokemusten johdattelemia, joten emme voi tarkastella näitä tunteita ”taiteen instituutioita edeltävinä tai niiden ulkopuolisina”. Siis miten sen Petrarcan maiseman ihailun kanssa oikein oli?

Shustermania riipii tässä nimenomaan esteettisen kokemuksen rajoittaminen siten, että ”jopa luonnon yhteydessä esteettinen kokemus saa erityisen asenteensa ja ominaislaatunsa modernin taiteen käytännön opettamista arvostamistavoista”. Shusterman ottaa kreikkalaiset apuun ja kysyy, että pitäisikö meidän hylätä kreikkalaisten taide, koska tuolloin käsitettä taide ei ollut olemassakaan. ”Sama kuin väittäisi, ettei kukaan kärsinyt umpilisäkkeen tulehduksesta ennen kuin vaiva diagnosoitiin ja nimettiin.” Tuo argumentti on täysin naurettava ja Richard Rorty ampuukin sen alas tylyyn tyyliinsä: ”Mutta luonto, jota ei ole kuvattu millään inhimillisellä kielellä, on yksinkertaisesti Kantin tiedostamaton olio sinänsä – äärimmäisen hyödytön käsite, filosofisten skeptikkojen peliväline, pikemminkin lelu kuin työkalu.”

Tässä ei tietenkään väitetä, etteikö maisemaan tarvittavat aihiot olisi olleet ympäröivässä luonnossa jo ennen maisemamaalaustakin. Mutta tuskinpa umpisuolenleikkauksiakaan voitiin suorittaa ennen kuin keksittiin umpisuoli ja siihen liittyvät ongelmat. Joten ehkäpä ”maailman” olemassaolo on enemmän kuin pelkkä mielle. Helposti voidaan uskoa – ja jopa tietää – että jotakin ”siellä” on, jotakin josta meillä ”täälläolijoilla” on samansuuntaisia yhteismitallisia kokemuksia, kuten maalaustaide – ja kaikki taiteet – osoittavat. Helposti voimme myös uskoa, että ilman taiteita tuo yhteinen kokemus yhteisestä maailmasta – maailmankuva – jäisi kovin haperaksi. Mikään historiatietoisuus ei sitä pystyssä pitäisi, kuten osoittaa aristoteelisen varsin oudon ”maailmankuvan” sinnikäs ajautuminen aina nykypäivään saakka.

Provokatiivisesti voidaan väittää, että ”todellisuus” on tiedostavien subjektien – ihmisten – yhteisesti ylläpitämä harhakuva. Täysin järjettömätkin osamaailmankuvat uppoavat tuohon kokonaisuuteen niin saumattomasti, että ”todellisuus” näyttää kaikin puolin ja kaikin ajoin umpitodelliselta. Tosin Herakleitos huomauttaa, että ”maailman todellisuuteen” osallistuvat vain hereillä olevat, nukkuvat ovat jossain muualla.

Pitäisikö nyt sanoa, että maisemamaalaus on tämän ”yhteisen todellisuuskokemuksen” huikein ja kaunein saavutus. Mutta täytyy heti huomauttaa, että maisemamaalaus voi edustaa myös abstraktia maalaussuuntausta. Siitä on jopa etua, sillä abstraktin maalauksen edessä monille houkutuksille altis katsoja/kokija välttyy ylenpalttisten detaljien ja viittauksien viettelykseltä, jolloin maalauksen maisemallisia parametreja: tilallisuutta, valaistusta ja värien vuorovaikutusta voi kokea suurenmoisessa ”todellisuudesta” vapautuneisuuden tilassa.


Me havaitsemme asiat, meillä on niistä yhteinen ymmärrys, olemme ankkuroituneet niihin: tämän ”luonnon” kivijalan varaan rakennamme tieteitä.
Maurice Merleau-Ponty


Lisää muodoista ja niiden välisestä tyhjyydestä: http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2010/09/muotojen-alkuperaa-etsimassa.html

Ps. Tässä tekstissä näkökulma on ahtaan länsimaalainen, esim. kiinalaisten maisemamaalaustahan ei tyhjyyden puute rajoittanut antiikin aikoinakaan.


Richard Shusterman: Taide, elämä ja estetiikka, Pragmatistisen filosofian näkökulma estetiikkaan, (suom. Vesa Mujunen), Gaudeamus 1997.
Francesco Petrarca: Nousu Ventoux'n vuorelle, (suom. Laura Lahdensuu), Basam Books 2008.

S. J. Tanninen: Ostrobothnian Landscape (1974). ”Lakeusmaisema ilman latoja.” Kuva SJT.

1 kommentti:

  1. Ajattelen luomiskertomusta Raamatussa–siis aikaa ilman aikaa jopa. ”Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä ja pimeys olii syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.
    Ja Jumala sanoi:”Tulkoon valkeus” Ja valkeus tuli. Ja Jumala näki, että valkeus oli hyvä; ja Jumala erotti valkeuden pimeydestä.” Ja niin edelleen, jne jne - taivaanvahvuus luotiin vetten välille, kuiva maa, meri, ruohot, puut, vihanta lajiensa mukaan, aurinko ja kuu päivää ja yötä varten, eläimet, kalat, kaikki ,lajiensa mukaan ja Jumala näki, että se oli hyvä. Sitten :”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme ja vallitkoot he meren kalat ja taivaan linnut ym ym–tehkää maa itsellenne alamaiseksi ja itsellenne ravinnoksi. Luotiin ihminen, joka sai nimetä kunkin elävän olennon ja Jumala pani hänet viljelemään ja varjelemaan Eedenin paratiisia. / Sellaisena se ei kauan pysynyt kuitenkaan.

    Omassa ajattelussani lähtökohta on tämä ja ihmisen matkaprosessi lähtee täältä. Taide ei ole itseisarvo vaan väline kuten kaikki muukin hauraalla, lyhytaikaisella matkalla elämän alusta kuolemaan.
    Oma kysymykseni koskee tiedostamisen lähtökohtaa, tarvetta mihin ja mitä ja miksi? Mikä tässä on alfa ja omega–mitä jää käteen mistäkin? Erakkous valintana ei ole outoa niille, jotka eivät tahdo eksyä yleisen ja helpon maailmanhengen vietäväksi ja taas toisaalta eläminen on vuorovaikutusta ja ilman sitä vaarana on pyöriä oman napansa ympärillä tai sitten löytää syvempi punainen lanka, jota on vaikea nimetä niille, jotka niin tietävät ”miten maailma makaa”. Hedelmällistä on sekoittaa jopa palikat välillä, tunnustella, kuunnella tyhjänä–onhan se oma tallessa äänettömänäkin jopa paremmin.
    Kommenttini näyttää pitkältä- näin piti alkaa , koska tältä tuntumalta syntyessämme ja tullessamme maailmaan- se on viisaasti luotu kokonaisuus tähtijärjestelmineen ennen kenenkään ihmisen tai kansakunnan aikaan astumista.

    Taide on väline, joka ei tuota esim työtä helpottavia koneita, mutta oliko ajan saatossa ilman kameroita ja dokumentointia yleensä jopa tarpeen senkaltainen taide, josta voimme nyt nähdä ajan tapoja ; ihmisten vaatetukset, korut, ruoat, kasvit, eläimet, rakennukset, aseet, kaupungit jne?

    Liikummeko jollain käyrällä, jossa tämänkaltainen maailma alkaa olla jo täynnä materiaa ja nyt on aika taas palata siihen aineettomampaan, joka alussa oli?? Ja mitähän olemme oppineet?
    Joitain ymmärryksen tasoja tämänkin välineen kautta selvästi läpikäymme. Pitävätkö hereillä olevat maailmaa pyörimässä –mites se zeniläinen lause:

    hiljaa istuessa tekemättä mitään
    kevät tulee, ja ruoho kasvaa itsestään

    Kiitos taas Seppo blogista –ainakin ruohoon muitakin siemeniä –pakkohan tässä oli istua
    monta tiimaa

    kuin näkevä silmä, joka ei voi nähdä itseään


    VastaaPoista