maanantai 19. toukokuuta 2014

JA ÄKKIÄ ON ILTA


Forum Romanum – Foro Romano. Antiikin raunioita keskellä nykypäivän Roomaa. Kuva SJT.


Ed è subito sera – ja äkkiä on ilta.”
Salvatore Quasimodo

Ruoho vihertää megalomaanisten maailmankaupunkien päällä uuden vuosituhannen, 2000-luvun alun vuosisatoina. Faustista hybristä seuraa nemesis, luonnon kosto. Suuret metsät valtaavat Euroopan lakeudet ja rinnemaat. Kohta kukaan ei ymmärrä, mihin me olimme pyrkineet, miksi eläneet ja kärsineet.”
Juhani Sarsila


Luin flunssan kourissa Juhani Sarsilan hienon ja erinomaisen synkän kirjan Melancholica (2013). Se johti toiseen kirjaan, G. H. von Wrightin Ajatus ja julistus (1961). Molemmissa kirjoissa käsitellään yhtenä aihepiirinä Oswald Spenglerin teosta Länsimaiden perikato (1961), joka alkujaan ilmestyi kahdessa osassa 1918–1922. Merkittävää on, että teos syntyi juuri modernismin ytimessä, kun taiteen, musiikin, filosofian, tieteen ja koko länsimaisen kulttuurin padot murtuivat. Merkittävää on myös se, että von Wrightin esseesarja ilmestyi alkujaan jo 1951 aikakauslehdessä Nya Argus.

Luin ristiriitaisen vastaanoton saaneen Länsimaiden perikadon joskus 1960-luvulla. Kirjasta ei ole jäänyt mieleen juuri muuta kuin tuo hätkähdyttävä sanoma, että juuri nyt kun elimme kehityksen voitokasta aikakautta – taiteen, tieteen ja tekniikan triumfia – länsimainen kulttuuri olikin jo syvällä illassa, kuten Quasimodo oli hätkähdyttävästi runoillut. Jos ihmislaji oli putkahtanut maailmaan kuin taivaista pudoten, niin yhtä salaperäisesti olivat ilmestyneet (suuret) kulttuuritkin ihmiskunnan keskuuteen noin 5000 vuoden aikana. Spenglerin suuri oivallus oli nähdä kulttuurit organismeina: ne syntyivät, kasvoivat ja kuihtuivat. Niitä saattoi verrata myös vuodenaikojen kiertokulkuun, kuten von Wright Spenglerin aatosta seuraten tekee.

Kulttuurin keväässä elämäntunto on naiivia, ”tarun ja toden, inhimillisen ja jumalallisen välinen raja on häilyvä”. Tosiasioihin pitäytyminen ei ole toiminnan mittana. ”Taide on persoonatonta ja uskontoon sidottua, goottilaisen katedraalin aikaa.” Kesän mittaan kulttuuri kypsyy ja herännyt tietoisuus pyrkii vapauttamaan ihmishengelle lisää tilaa ja mahdollisuuksia. Seuraa uskonpuhdistukset ja tieteen herääminen: ”Lutherin ja Calvinin uskonpuhdistus, Cusanuksen ja Brunon matemaattiset haaveilut, Galilein ja Descartesin ankaran mekaaninen luonnonselitys. Taiteessa suuret mestarit (Rafaello, Leonardo, Michelangelo) painavat oman persoonallisen leimansa vielä suuresti uskontoon liittyvään aihevarastoon.” Syntyy ”kolmas sääty”, porvaristo.

Syksyn seesteisyydessä mietiskely ja epäilys hillitsevät toimintakykyä. Järki on yhä kunniassa, ja ”valistus” ajan korkein päämäärä. ”Uskonnon, taiteen ja yhteiskuntaelämän perinnäiset muodot alkavat tuntua pakkopaidoilta; ei enää tyydytä reformaatioon, vaan kaivataan takaisin luontoon.” Voltaire, Rousseau ja Goethe astuvat esiin. ”Goethen Faust on siinä määrin yleispätevä, että on aivan luonnollista Spenglerin tavoin kutsua länsimaista kulttuuria faustiseksi.” Kulttuuri muuttuu läpikotaisin porvarilliseksi ja kaupunkilaiseksi.

J. F. Willumsen: Vuorikiipeilijä (1912). Faustinen ihminen on nietzscheläinen anti-sankari, äärettömyyden ja vilvaitten vuorituulien kasvatti. Kuva SJT.


Von Wrightin mukaan kulttuuria ylläpitävät ”luova vähemmistö” ja ”imitoiva enemmistö”. ”Kulttuurien kehitys on siis olennaisesti muutamien harvojen luovien yksilöiden ja heistä koostuvan luovan vähemmistön käsissä.” Kulttuurin taantuessa kukoistuksensa jälkeen ”sivilisaatioksi” osat vaihtuvat: imitoiva enemmistö ei enää ”ymmärrä” luovan vähemmistön korkealentoista taidetta, vaan luo oman viihdyttämiseen keskittyvän ”taiteensa”. Kulttuurin näivettymistä vauhdittavat ”sekä elinvoimaiset barbaarit ulkoapäin että epätoivoinen proletariaatti sisältä päin”.

Talven tulo on ankaraa aikaa, ”kulttuuri jähmettyy sivilisaatioksi”. Talvi latistaa kaiken: taide muuttuu viihteeksi ja harrastukseksi, tieteestä tulee tekniikkaa ja filosofiasta julkista polemiikkia ja maailmanparannusta. ”Sivilisaation apostoleilla on nimenä Buddha, Zenon tai Marx; sen suuria liikkeitä ovat buddhalaisuus, stoalaisuus ja sosialismi.” ”Luominen lakkaa, mutta aikaisempien aikojen henkisen vaivannäön hedelmät leviävät standardisoidun massatuotannon ansiosta joka linnaan ja hökkeliin yli koko kulttuurialueen.” Politiikkaa ja kaupankäyntiä hallitsevat suuret maailmankaupungit, niiden ulkopuolelle jäävät alueet ovat säälittävää provinssia, idyllistä ”maalaisserkun surullisen vanhanaikaista mutta usein menneen loistoajan muistoista rikasta asuinpaikkaa”.

Huomaamatta taantunut kulttuuri menettää otteensa ja katoaa nopeasti kasvavan ruohon ja primitiivisten elämänmuotojen tieltä. Von Wright kirjoittaa häikäisevästi: ”Mitä väsyneistä kulttuurikansoista voi lopulta tulla, sen voi tänä päivänä nähdä Egyptin maata viljelevistä fellaheista tai Kreikan saariston vähään tyytyvistä lammaspaimenista. Aika, kaiken levottomuuden äiti, on pysähtynyt heidän kohdallaan.”

Entä sitten 1900-luvun modernismin huikea epookki, joka uudisti kaikki taiteenlajit ennenäkemättömään lentoon. Ehkä ”luominen oli lakannut 1800-luvulla”, mutta 1900-luvulla se oli jälleen täydessä terässä – suorastaan räjähdystilassa. Mutta Spenglerillä on tähänkin selitys, ”intiaanikesä” syvällä syksyssä. Von Wright kirjoittaa esseessään 1900-luvun puolivälissä: ”Kulttuuri saa kokea intiaanikesän, joka pinnallisesta tarkastelijasta voi näyttää kulttuurin kulta-ajalta. Että tämä käsitys on väärä, sen todistaa mm. se, että tällöin luodaan vain vähän uutta ja että ihmiset sivilisaation muodossa nauttivat vain aikaisempien sukupolvien kulttuurityön hedelmiä.” Olisiko tämä arvio aikamme kulttuurista – sivilisaatiosta – ollut näin kitsas, jos kirjoittaja olisi kirjoittanut sen myöhemmin. Amerikkalaisetkin keksivät ensimmäiset omat taiteen tyylilajinsa – abstraktin ekspressionismin ja minimalismin – vasta tuon kirjoitusajankohdan jälkeen.

Von Wright kertoo esseissään yllättävän asian. Antiikin ihmisillä ei ollut äärettömyyden – avaruuden, tyhjyyden – käsitettä. ”Kreikan topos merkitsee paikkaa, so. kappaleen sijaintia suhteessa toisiin kappaleisiin. Latinan spatium taas – josta englanti ja ranska ovat saaneet avaruuden eli tilan nimityksensä – merkitsee lähinnä välimatkaa eli etäisyyttä (kahden kappaleen välillä).” Aristoteleen topos rajoittui kappaleiden pintoihin, siellä missä ei ollut kappalaita, ei ollut mitään muutakaan – ei edes tyhjää. Juuri tyhjyyden puutteen ongelmat johtivat kreikkalaisen filosofian umpikujaan. ”Aristoteles kielsi tyhjiön olemassaolon. Missä ei ole kappaleita, siinä ei siis ole mitään, ei siis myöskään tyhjää tilaa.”

Äärettömyys – avaruus, tyhjyys – löysi paikkansa vasta faustisen ihmisen sielusta ja maailmankuvasta. Aikaansa edellä oli Petrarca, joka nousi Monte Ventosolle 1336 nimenomaan maiseman äärettömyyttä ihailemaan. Aikalaiset pitivät tällaista ”tyhjän” katselemista hulluutena. Spenglerin eetos nousee siivilleen: ”Katse rajattomaan avaa faustisen ihmisen silmät näkemään luonnon (ja oman olemassaolomme) mielekkyyden. Nimenomaan me arvostimme ja etsimme korkean vuoriston loputtomia etäisyysnäköaloja, eivät helleenit eivätkä liioin täysrenessanssin ihmiset. Se on faustista kaipuuta. Tahdotaan olla yksin rannattoman avaruuden kanssa. Jo sanalla etäisyys on kaikkien kielten länsimaisessa lyriikassa surumielisen syksyinen aksentti. Turhaan sitä saa etsiä Kreikan ja Rooman lyriikasta.”

Länsimainen faustinen ihminen olisi tuntenut suurta ahdistusta – maailmankokoista suljetun paikan kammoa – antiikin kreikkalaisten rajallisessa ”luolamaisessa” maailmankaikkeudessa, joka oli ikään kuin nurin käännetty kappale, jonka sisään näkyvä maailma oli vangittu. Kreikkalaisten taivaassakin oli umpikansi ja heidän taiteensa koostui kiinteistä kappaleista – veistoksista. Maalaustaiteen tyhjyyden estetiikka olisikin ollut heille mahdotonta. Joku Nelimarkan ”latomaisema” olisi suistanut raiteiltaan vielä renessanssinkin ihmiset. Tosin Spengler huomauttaa, että renessanssi oli vain pienen piirin hanke – suurin osa ihmisistä ei sitä edes huomannut. ”Renessanssi valtasi muutamia sanan ja kuvan taiteita, siinä kaikki.”

Mutta antiikin kreikkalaiset eivät äärettömyyksiä kaivanneet, he asettivat johtotähdekseen filosofian – se ei ollut vain valveutunutta tiedostamista vaan myös parasta viihdettä, joka kohotti harjoittajansa kontemplatiiviseen hurmioon. Kontemplatiivinen elämä oli lopullinen päämäärä, kunhan ensin välttämättömyydet – politiikka ja talous – oli hoidettu alta pois. Tämän me alituisesti politikoivat ja kuin tuli hännän alla välttämättömyyksissä touhuavat faustiset ihmiset olemme unohtaneet – meillä ja vain meillä faustisilla ihmisillä ei ole päämäärää lainkaan...

Metsänkaipuu, arvoituksellinen sääli ja nimeämätön
hylättynä oleminen: se on faustista ja vain faustista.
Sen tuntee meistä jokainen.
     Oswald Spengler

Ognuno sta solo sul cuor della terra
trafitto da un raggio di Sole:
Ed è subito sera.
     Salvatore Quasimodo


G. H. von Wright: Ajatus ja julistus, WSOY 1961.

Länsimaisen faustisen ihmisen arkkitehti Goethe oikoo koipiaan antiikin kulttuurin raunioilla. Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin maalaus (1787). Tuolloin uitiin jo syvällä paistinkastikkeen värisessä maalaustyylissä. 

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

RUDOLF STEINER, HILMA AF KLINT, JEAN TINGUELY YNNÄ MUITA EKSEMPLAAREJA


Jean Tinguelyn ja Niki de Saint Phallen riehakkaasti pulppuava ja roiskiva suihkulähde. Place Stravinsky, Pariisi. Kuva SJT 1999.


Oi maailmanhenki, missä olet?
Rudolf Steiner

Sillä aineella ei voi olla olemassaoloa tai toimintaa ilman henkeä, eikä hengellä olemassaoloa tai toimintaa ilman ainetta.
Goethe

Sillä valo, joka tuikahti eilen mitä mitättömimmissä olosuhteissa, valaisee tietäni edelleen.
Michel Tournier


Aamu on varhainen, bussi könyää ulos kaupungista. Aurinko paistaa ja kevätsää on hehkeimmillään. Taivaalla vaeltaa muutama valkoinen pilvenhöytyvä. Koivut vihertävät jo aivan estoitta ja pajut nuokkuvat kissojensa painosta. Toisin oli pariviikkoa sitten, kun ajoin Pahajoelle vaihtamaan kesärenkaita. Sää oli harmaan pilvinen ja tavaratilassa seisovat uudenkarheat renkaat keikkuivat ilkeästi puolelta toiselle. Nihkeässä valossa maisema näytti kuolleelta, kuivalta ja ankealta. Tienvarren talot olivat kuin hiljaiseen suruunsa vaipuneita.

Ojanpientareilla oli talven mittaan kertynyttä väsähtänyttä roskaa. Radiossa soi Muistojen bulevardi – aivan liian hilpeää musiikkia niin risaiseen aamuun. Kitsas valo oli kuin pimeydestä uutettua likaisenharmaata usvaa. Pilvet matasivat ikävänoloisina metsänreunan yllä. Lähestyessäni Pahajokea mieleeni tunkeutuivat menneet ajat. Juuri tähän aikaan vuodesta oli tapana kaivaa esille Rimski-Korsakovin Šeherazade ja Venäläinen pääsiäinen. Molemmat teokset samalla levyllä. Se oli meidän virallista pääsiäisajan musiikkia. Mitään muuta ei soitettu – ei mitään passioita – vaan ainoastaan tuota kuin äärimmilleen venytetyistä kissansuolista kimpoavaa maailmanlopun kaihoa. Sen surullisempaa ei maailmassa ole mikään, sanoi isoäitikin, ja siinä hän oli kerrankin oikeassa.

Korpitaipaleen synkeät kuusikot vaihtuivat ruskeankirjaviin peltoaukeisiin. Värikkäisiin nuttuihin pukeutuneet tytöt taittoivat pajunkissoja pellonreunan pöheikössä. Niin synkkää päivää ei olekaan, etteikö sitä pajunkissat piristäisi. Siinä sitä olisi kissaa yksinäiselle runoilijalle yllin kyllin. Taidanpa poiketa johonkin Pahajoen ryteikköön kissa-asioissa – siellä pajunkissatkin ovat kissankokoisia. Sellaisen kissan kanssa saattoi hurahtaa koko kesä.

Kevään kynnyksellä myös hormonit heräsivät horroksestaan ja ryhtyivät mellastamaan kaikissa ilmansuunnissa. Kuin taikasauvan iskusta lähtivät kaikki kynnelle kykenevät liikkeelle – niin peräkamarien asujat kuin talven viimoissa rauhallisina pysyneet psykopaatitkin. Niissä arpajaisissa ei voittajia ollut. Viisas oli hän ken tervasi vehkeensä ja vetäytyi vintin uumeniin vartomaan syksyn tuiskuja ja tulevia hiihtokelejä. ”Naisia ei ole olemassa”, oli Lacan sanonut jo 1950-luvulla Ranskassa, mutta pihaustakaan tuosta vapautuksen sanomasta ei ollut kuultu Pahajoella. Ei ollut edes valmistauduttu siihen, että joku saattaisi joskus jossakin sanoa jotakin muutakin kuin sen, mikä oli jo totuttu niin hyvin sanomaan.

Herään yhtäkkiä bussin kääntyessä jyrkästi oikealle, ja olen vähällä tipahtaa lattialle. Matkaa on jo taitettu varsin pitkälle, kello lähenee puolta päivää. Saman tien bussi kaartaakin jo taidemuseo EMMAn pihaan. Meitä varrotaan jo. Aloitamme kierroksen Rudolf Steinerin (1861–1925) elämäntyötä esittelevästä näyttelystä. Rudolf Steiner – Arjen muotoilija. Siinä on heti otsikossa tuo suomen kielen täsmäsana, jolla yksityinen ihminen voidaan lyödä märäksi lätiksi lattiaan. Juhlat ovat aina jo ohi ja ”arki” tulee ja vie sinulta nirrin. On noustava arjen – tuon nyt-hetkeen juuttuneen kurjan ja virikkeettömän aika-avaruuden – sankariksi. Sankari jaksaa ”arjessa” vaikka mikä tulisi.

Arjen muotoilija – Vardagsformgivaren. Ruotsin kielellä ”arkikin” on auvoisaa vapaa-ajan odotusta – mielessä jo kohti aurinkoa kohotetut snapsilasit ja iloisena raikuva laulu. Meille suomenkielisille vapaapäiväkin on rangaistus – pakkovapaa, jonka aikana ehtii hädin tuskin vetää katkerasta viinasta häjyn kännin. Mitä mieltä Steiner – äärimmäinen individualisti – olisi ollut tuollaisesta ”arjessa rypemisestä”. Hänhän halusi ”henkistää” asuintilat, huonekalut ja kaikki arkiset käyttöesineetkin, jolloin ihminen ikään kuin ympäristönsä houkuttelemana ylittäisi ”arjen” ja kohoaisi luonnolliseen meditatiiviseen mielenvireeseen.

Aika on ajanut Steinerin muotoilemien huonekalujen estetiikan ohi. Ne näyttävät kömpelöiltä ja epäkäytännöllisiltä. Olisi suuri halu kokeilla niissä istumista, mutta se on mahdotonta. Hyvä kun edes näkee ne, sillä museovalaistus on jälleen kerran viritetty niin hämäräksi, että olisi pitänyt ottaa otsalamppu mukaan. Toki estetiikka on tässä yhteydessä väärä käsite. Standardisoitua estetiikkaa Steiner piti teollisen muotoilun keksintönä, ja sitä kautta kaiken pahan alkuna. Steiner etsi maailmanhenkeä – anima mundia – jonka hän asetti suunnittelunsa ja muotoilunsa keskiöön. Lähtökohtana oli Goethen ajatus, jonka mukaan henki ja aine ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Steinerille antroposofisessa muotoilussa henki ei ole milloinkaan aineeton eikä aine milloinkaan erossa hengestä. Ainetta muotoilemalla voidaan vaikuttaa alitajuisesta ihmisen ”henkeen ja psyykeen”.

Rudolf Steinerin suunnittelemia tuoleja. Oikealla mietiskelytuoli (1912).


Juuri tuon ”luonnonhengen” esoteerisista biorytmeistä kumpuava logiikka saa Steinerin rakennelmat ja huonekalut näyttämään muotopuolilta ja jopa luotaantyöntäviltä. Steinerin ajattelun jyrkkä individualismi vetää vertoja jopa uuspragmatisteille, vaikkakaan ”maailmansielun” etsimiseen ei sen kummemmin pragmatisteja kuin nykymuotoilijoitakaan saisi mukaan. Steiner vaati taiteeseen täydellistä autonomiaa ja mahdollisimman suurta yksilön ilmaisunvapautta. Goetheläisen maksiimin mukaan ”Ihminen ei ole riippuvainen mistään muusta kuin omista ajatuksistaan eikä vastuussa kenellekään muulle kuin itselleen”. ”Taideteoksella on sitä enemmän merkitystä, mitä enemmän siihen sisältyy sellaista, mikä on ainutlaatuista ja olemassa vain yhden ihmisen sisimmässä.” Tästä päädytään varsin yllättävään lopputulemaan: ”Yleisiä taiteellisia periaatteita tai yleistä estetiikkaa ei ole olemassa.”

Taustalla vaikuttivat aikakauden yhteiskunnalliset ongelmat, joihin Steiner myös ehti ottaa kantaa. Steiner sanoi olevansa individualistinen anarkisti: ”Individualistinen anarkisti ei halua millään kuviteltavissa olevalla tavalla estää yhtäkään ihmistä kehittämästä kykyjään ja voimavarojaan. Yksilöiden pitäisi saada vapaasti toteuttaa itseään täysin vapaassa kilpailussa.” Ratkaisuksi hän tarjosi jo Nietzschen esittämän mallin, jossa toimeentulo on erotettava työnteosta. Tämän ajatuksen tyrmäsivät niin ammattiyhdistysaktiivit kuin kapitalistitkin. Aika ei ollut kypsä, kuten Steiner sanoi. Aika ei ole kypsä vieläkään – perustulosta ei kyetä poliittisella tasolla edes keskustelemaan.

Oheisnäyttelynä Steinerin antroposofista taidenäkemystä kuvittamaan on koottu sekava kokonaisuus Feel the Spirit, josta opas sanoo, että se ”läpikuratoitu” – mitä ikinä se tarkoittaakaan. Helppo on uskoa, että Steinerin aikalainen Hilma af Klint (1862–1944) liittyi teosofina tähän ”hengentieteen” maailmaan. Voisi kuvitella, että juuri hän jos kukaan onnistui nappaamaan ”maailmanhenkeä” hännästä kiinni ja sijoittamaan esoteerisiin maalauksiinsa dualistisen maailman näkymättömän puolen. Meille vihkiytymättömille ne edustavat eläin- ja kasviaiheisella symboliikalla höystettyä herkkävireistä abstraktia maalaustaidetta. Uuspragmatistisen rokotuksen saaneena en saa silmiäni näkemään ”hengen” läsnäoloa. Richard Rortyn mukaan maailma ei anna meille mitään, me teemme maailmamme itse. Maailma on neutraali (ja kieletön) kuvaustemme ja havaintojemme tausta. Tosiasialliset muutokset eivät tapahdu taivaita tiirailemalla, vaan kaikki tapahtuu kielen metaforisissa käänteissä – kuin sattumalta me puhumme uusilla sanoilla uusia ”totuuksia”.

Mutta jälleen Steiner yllättää lausunnollaan, jossa hän pragmatistien tapaan väittää, että tämänpuoleinen nimeää myös tuonpuoleisen: ”Minä en löydä porttia, joka johtaa immanenssista transsendenttiin. Siksi etsin palasia, jotka selittävät maailman pelkästään immanentin kautta.” Kantin väittämähän kuului, että me emme saa tietoa maailmasta sinänsä, vaan ainoastaan omat (puutteelliset) havaintomme siitä. Steiner teki tästä aiheesta liitutaulupiirroksenkin.

Mutta tuon portin on läpikäynyt taiteilijanakin outo ilmestys Jean Tinguely (1921–1991). Hän ei kuulu edellä mainittuun näyttelyyn, vaan hänen tavarantuotannosta vapautetut ”koneensa” eksistoivat ja metelöivät Amos Andersonin taidemuseossa. Onneksi lippukassalla jaetaan korvatulppia. Onko Tinguely koneromantikko vai peräti antroposofi, jonka suurena visiona oli vapauttaa koneiden ohella myös ihmiset koneiden orjuudesta. Paljon ei mene väärään jos väitämme, että hän oli Steinerin tapaan ”individualistinen anarkisti”. Vaikea on vastustaa lattialla olevien punaisten nappien houkutusta, vaikka ne saavatkin lähes helvetilliset voimat liikkeelle.

Pitäisikö Steineriin perehtyä enemmän, lukea edes jotakin. Nykymaailma ja filosofian historia ovat hänet lähes täysin unohtaneet. Muista filosofeista poiketen Steiner ei tyytynyt pohtimaan, onko pöytä ja tuoli olemassa, vaan ryhtyi niitä rakentamaan. Puuseppä mikä puuseppä. Erik Ahlman arvioi Steinerin Vapuden filsofiaa 1935. Tuo ilmeikäs Vaarinotto on nykyään pelkistynyt havainnoksi, joka kuvaa tapahtumaa ikään kuin järkiperäisimmin; siinähän ei oteta haltuun mitään vaan ollaan ikään kuin ”saamapuolella”:

Koko henkinen elämämme perustuu kahteen tekijään: vaarinottoon ja ajatteluun. Vaarinotto on passiivista tapahtumista: emme itse luo vaarinottojamme. Ajattelu sitävastoin ei voi tapahtua ilman omaa aktiiviteettiamme. Ajattelulle on ominaista, ettei sitä koskaan voida vaarinottaa sen tapahtuessa, vaan ainoastaan sen tapahduttua.


Rudolf Steinerin liitutaulupiirroksessa (1924) Immanuel Kant on saanut maailmasta melkoisen havainnon...