maanantai 24. maaliskuuta 2014

HOKUSAI NOSTATTAA JÄLLEEN SUUREN AALLON


Hokusai: Auringonlasku Ryogokussa, ”36 näkymää Fujivuorelle”.


Sieluni vielä
aaveenakin vaeltaa
kesän niityillä.”
Hokusai (suom. SJT)


Yksi kirjojen kierrätyksestä poimimani kirja käsittelee japanilaisen ukiyo-e-mestarin Hokusain (1760–1849) puukaiverrustaidetta (woodblock printing). Ulkoasultaan jo hieman kulahtanut kirjanen on kuulunut turkulaiselle taiteilijalle ja herrasmieskriitikolle Osmo Laineelle. Ties millaisen taipaleen kirja onkaan tehnyt Turusta Seinäjoen Torikeskuksen ”kirjanvaihtoviikonloppuun”.

Taiteilija, jonka me tunnemme nimellä Hokusai, ei syntynyt eikä kuollut tuon nimisenä. Kaikkiaan hän käytti uransa aikana noin kolmeakymmentä eri nimeä teostensa signeeraamiseen. Tuon ajan Japanissa ei ollut harvinaista käyttää muutamaa eri nimeä, mutta Hokusai meni tässäkin aivan tolkuttomiin. Olen itsekin käyttänyt paria kolmea eri nimeä ”virallisen nimeni” lisäksi, kuten Ensio Mäntyaho ja Oski Kalte. Muutimme 1950-luvulla Mäntyaho nimiselle kukkulalle, ja niin meistä tuli Mäntyahoja. Muuttaessani tähän nykyiseen talooni ovessa oli samettipohjainen nimilaatikko ja siellä irtokirjaimia – vaivoin sain niistä koostettua yhden tolkulliselta kuulostavan nimen Oski Kalte. Olen aina tiennyt, että en ole mikään Seppo Tanninen, vaikka minua sellaisella nimellä kutsutaan. Luultavasti olen Oski Kalte.

Hokusain elämä oli muutenkin tolkutonta, hän eli perin vanhaksi, muutti asuinpaikkaansa alvariinsa ja ehti elämänsä aikana maalata noin 30,000 kuvaa. Hän pujotteli taitavasti tyylilajista toiseen tarttumatta lopullisesti mihinkään. Kunnes hän tutustui eurooppalaiseen grafiikkaan, joka avasi hänelle tien keskusperspektiiviin, varjostusten käyttöön ja realistiseen ilmaisuun. Tässä on suurta sattuman ironiaa: Hokusai lainasi maalaustyylinsä parametrit eurooppalaisilta 1800-luvun alun realisteilta, kun taas eurooppalaiset taiteilijat – tutustuttuaan hieman myöhemmin Hokusaihin – löysivät itsestään tuon japanilaisen mestarin innoittamana häikäisevän impressionismin.

Mikään ei ole uutta auringon alla. Ei myöskään tämä nykyään niin muodikas ”sisällöntuottaminen”, joka on jo ilmeisesti ohittanut tuon niin monen näsäviisaan konsultin leivälle kaviaaria tuoneen ”tuotteistamisenkin”. Lehdistä saa lukea, että museoita jo lopetetaan – ”Lönnströmin taidemuseo luopuu seinistään” – sillä sisällöntuottaminen ei tarvitse seiniä. Ei todellakaan – se tarvitsee vain toimivan suolen.

Näin oli käynyt myös Hokusain aikaan, tuhatvuotinen maalaustaiteen perinne ei enää ”Edon kunnon kaupunkilaisille” avautunut. Taide ei enää riittänyt, tarvittiin jotakin muuta elähdyttämään sammunutta eetosta. Aivan kuten meille on tänäisessä maailmassa käynyt. Edon eliitin piireissä sisällöntuottajat olivat vallanneet taiteenkuluttajien mielet ja koko taidemaailman. ”Itseensä tyytyväinen Edon porvaristo ei tiennyt olevan mitään sen parempaa kuin heidän teatterinsa, heidän putiikkinsa, heidän painijansa, heidän katuelämänsä kirjavuus – tuo kaikki kaupunkiin rajoittuneena”, kirjoittaa kirjan kirjoittaja Ichitaro Kondo.

Tällaista itsekylläistä maailmaa vastaan Hokusai nostatti neroutensa. Pitkään tulokset olivat huonoja, mestari toimi kuvittajana ja katukaupustelijana. Vasta yli viisikymppisenä, kun mestari oli ottanut nimekseen Taito, alkoi menestyksen syrjää pukata. Hän oli kehittänyt taitonsa ja näkemyksensä huippuunsa – ja hänellä oli kaikkien aikojen suurenmoisin idea. Hokusai – Taito – lähti kärryineen jälleen liikkeelle ja maalasi mykistävän sarjan 36 näkymää Fujivuorelle, jossa hän veti eurooppalaisen ”tieteellisen perspektiivin” solmuun ja taas auki. Maalaukset avautuvat Fujille mitä uskomattomimmista näkökulmista. Ensimmäinen kuva on kaikkien tuntema Suuri aalto, mutta yllättäen todellinen aihe ei olekaan aalto, vaan sen murtuvasta katveesta löytyvä syvälle katsojan tietoisuuteen syöpynyt Fuji. Kuvasarjan maalari kiertää näkökulmia etsien provinssista toiseen, kuvaa arkipäivän tapahtumia ja erilaisia näkymiä niin maalta kuin mereltäkin – ja kaikkea tätä olemisen ”haikeutta” leimaa, tai suorastaan pyhittää, koko elinpiiriä mittaava Fuji. Näin Ichitaro Kondo: ”Hän antoi aikalaisilleen uuden mahdollisuuden kokea jokapäiväisen elämän ja tavallisten ihmisten arvokkuuden.”

Oma suosikkini tässä sarjassa on n:o 10, railakkaan tuulinen päivä Surugassa. Kuva on huikeaa impressiota, jossa Fujin majesteettinen olemus on loihdittu esiin yhdellä ohuella viivalla. Ehkä juuri tuo kuva sai Merleau-Pontyn ajattelemaan pakahduttavan kaunista visiota viivaan vangitusta vuoresta. Se näky ei hevin hellitä, vaikka siinä ei ole ”sisältöä” lainkaan.

Kauan ei Hokusai saanut maineestaan nauttia. Kohtuus ei kuulu maailman parhaimpiin ominaisuuksiin – usein tuntuu ettei se tunne sitä lainkaan. Uudet tähdet, kuten Hiroshige, nousivat taidemaailman taivaalle. Mutta Hokusai loihti suurenmoisia kuviaan päiviensä loppuun saakka, ja loppujen lopuksi hänestä tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista taiteilijoista. Omaa työtään hän kuvasi vanhuksenakin vielä itsensä haastaen, ja signeerasi testamenttinsa jälleen uudella nimellä: ”Taidehullu vanha mies”:

Tulin tietoiseksi taiteesta kuuden vanhana. Piirtelin jokseenkin hyviä kuvia kunnes olin viisikymmentä, mutta millään mitä tein ennen seitsemääkymmentä ikävuotta ei ole mitään arvoa. Vasta sen jälkeen sain luonnon eri aspektit haltuuni: linnut, kalat, eläimet, hyönteiset, puut, ruohon – kaikki. Kun täytin kahdeksankymmentä aloin kehittyä huimaa vauhtia ja yhdeksänkymppisenä tulen olemaan todellinen taiteen mestari. Kun tavoitan sata vuotta tyylini löytää todellisen ylevyyden ja viimeinen päämääräni on satakymmenen, jolloin jokainen piirtämäni viiva ja piste sulautuu osaksi elävää elämää. (suom. SJT)

Ichitado Kondo: Hokusai, english text by Elise Grilli, Tokyo 1955.


Hokusai: Suuri aalto, ”36 näkymää Fujivuorelle”.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

PELURIN JUHLAT


"Meri kohahteli raskain lainevyöryin rannalle." Kuva SJT (1989)


Nyt juuri paistoi aurinko yli pilvivuoristojen sinertävien harjanteiden, yli Suomenlahden vesikatosten, yli kanervamattojen ja vihreiden havukatosten.”
Unto Seppänen

Yleensä kirjankierrätyksestä tai kirjanvaihtotapahtumasta mukaan jääneet kirjat jäävät lukemattomina nurkkiin pyörimään. Aikansa ne häiritsevät, osuvat välillä silmään ja vaativat huomiota, kunnes jonkin toimeliaisuuden puuskassa vien ne takaisin vaihtoon. Tällä kertaa olen lukenut lähes kaikki talven mittaan mukaani ottamani kirjat. No, ei niitä ollut kuin muutama – ehkä jokunen piileksii vielä jossakin ja yllättää minut kevätsiivouksen yhteydessä. Yleensä tuollainen aikansa piileksinyt kirja näyttää niin oudolta, etten muista sitä milloinkaan nähneeni. Mutta samalla tavalla saattaa käydä maalaustenikin kohdalla – jos en ole niitä vuosikymmeniin nähnyt.

Yksi näistä kirjoista on Unto Seppäsen intohimoinen romaani Juhla meren rannalla (1928). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Karjalan kannakselle koristeellisten merenrantahuviloiden maisemaan. Maisema on ikään kuin ennestään tuttu, niin paljon noita kunnaita lapsuudessani ylistettiin – ja sinne oltiin palaamassa heti kun ”maailma tulee järkiinsä”. Isoisäni luki enemmänkin karjalaisia kirjailijoita, mutta isäni ja äitini eivät tainneet enää uskoa maailman järkiintymiseen. Pahajoki muodostui kohtaloksemme. Pahajoki on Macondoni – ja vain se mittaa satavuotista yksinäisyyttäni.

Luin kirjasta kokeeksi pari sivua ja niin vain nuo ylenpalttiset tapahtumat veivät mukaansa. Seppänen aloittaa teoksensa pitkällä kursiiviin kirjoitetulla sisäänajolla, ilta-auringon säteet heijastuvat rannan tuhansista ikkunalaseista ja koko maisema on ikään kuin soittoon, nauruun ja juhlaan helähtämäisillään. Ei sentään: huvilathan olivat tyhjiä, ja puistoissa riippuivat oksat vielä harmaina siimoina. Ainoastaan rantapuissa heloitti jo vihreitä, hentoja kuvioita alkaneen kesän muotoina, ja näiden latvatyrhyillä piirtelikin tuulen käsi päivisin suuntaa kesän tulolle.

Kannaksen kesä tulee räjähtäen, paikallinen rautatieasema ja kauppakartano heräävät eloon. Ja huomenna alkoi se, mitä oli odotettu – satapäiväinen juhla meren rannalla. Ihmisiä tulee ja menee, raviin piiskattujen hevosten vetämät vaunut kiitävät pölypilvissä pitkin rantatietä. ”Maantie ei makaa!” Tämä tie vei asemalta sadoin kuormin pietarilaisia kesävieraita merenrannan puistikkoihin ja huvilakyliin, ja sen metsäiset pielet olivat kaiuttaneet lukemattomasti onnellisia kesän ihasteluja, vallattomia huhuiluja ja lasten heleätä ääntelyä.

Samassa alkujaksossa esitellään myös päähenkilöt, tornilla varustetun huvilan omistava liikemies, huijari ja peluri Koslov, hänen romantiikan nälkään riutuva vaimonsa Tamara ja runoja rustaava nuorukainen Anton. Kolmiodraama on valmis, Anton ei saa silmiään irti nääntyvästä Tamarasta. Antonin haaveksivat silmät hakeutuvat alituiseen mystisen tornin sinisiin ikkunoihin ja niissä vilahtavaan kaipuun kohteeseen. Rannalla tapahtuva arka kohtaaminen lyö tunteiden laineet vereslihalle. Lyyrisyyteensä pakahtuva maisema – tienoo, kontu – on syntynyt vain todistaakseen tätä hetkeä.

Kauppojaan ja armottomia ryyppyjuhliaan järjestelevä Koslov ei saa vaimoonsa Tamaraan yhteyttä – vaimokin on tullut kylkiäisenä jonkin uhkapelin yhteydessä. Pelurin tuuriinsa luottaen Koslov oli ollut varma tämänkin kaupan onnistumisesta ja nauranut makeasti tuodessaan nuorikkonsa sinisellä lasitornilla varustettuun huvilaansa. Koslov oli tottunut panemaan juhlat käyntiin ja nyt oli alkamassa elämänmittaiset satavuotiset juhlat. Mutta jokin musta lohkare ilmentyi Koslovin sisälle ja kasvoi kasvamistaan. Koslov nousi ja tavoitteli vaimoansa. Tämä painautui tiukasti akkunankehystä vastaan, ja Koslov sai käsiinsä kylmän, elottomalta tuntuvan ruumiin, jonka hän työnsi takaisin ärähtäen.

Vaivoin hylkään tuon sydäntäkääntävän rakkaustarinan – huonostihan siinä käy, sehän on selvä. Koslov ei ole ainoastaan viinamäen miehiä, vaan myös kyltymätön uhkapeluri. Siinäkin hän muistuttaa isoisääni Aleksanderia. Seppänen osoittautuu loistavaksi pelihimon kuvaajaksi, etsimättä tulee mieleen Dostojevskin Pelurit (1866/2001):

Minut valtasi vimma: otin viimeiset minulle jääneet kaksituhatta floriinia ja asetin ne kahdelletoista ensimmäiselle luvulle – noin vain, umpimähkään, laskematta vähääkään! Silmänräpäyksen aikana minulla oli odottaessani ehkä sama tunne, jonka madame Blanchardt koki pudotessaan Pariisissa ilmapallosta maahan.


Dostojevski vertaa pelaajan angstista hurmiota aeronautti Sophie Blanchardtin putoamiseen palavasta vetypallosta 1819. Myös Seppänen tuo pelurin saman huimauksen partaalle. Kyse ei ole jokaviikkoisesta lottoajasta, joka toivoo edes pientä voittoa vaikkapa vain naapurin kiusaksi. Todellinen peluri ei kaipaa voittoa vaan karvasta kaikennielevää tappiota. Tällaista ”maailmantappiota” krapulainen Koslov on hakemassa kasinolta, jonne hän on juuri rantautunut.

Ja äkkiä hän tunsi, ettei hänen pelihimonsa ollutkaan vielä sammunut eikä saanut kaikkea tyydytystään. Hänhän oli voittanut koko päivän. Nyt se yllätti hänet viiltävänä, kivuntuntoisena tappionkaipuuna, sillä tappiossahan oli vasta oikea pelin antama väsymys.


Vain angstin synnyttämästä fantasiasta syntyy taide, vain se saa runon lentoon ja vain se sysää maalarin värit intensiiviseen hehkuun. Tappionsa hetkellä Koslov muistaa vaimonsa Tamaran ja tämän kylkiä vasten painautuneet kylmänluiset kädet. Koslovilla ei ole muuta tietä angstinsa ilmaisemiseen kuin väkivalta. Tamara saa korvata, mikä minun voitossani oli häviötä! Minä näytän Tamaralle, että olen pelannut hänet kerran! Ja mitä moukkaa hän oikein pitää seuralaisenaan, otetaanpa siitä ruoskalla selvä? Koslov kaataa pöydällä seisovat viinalasit naamaansa ja horjuu ajurin rattaille. – Aja kengät pois konisi jaloista! Aja kuin sutta karkuun!

Ja yhtäkkiä kesä on mennyt. Anton lukee rannalla kesäiset runonsa ja repii paperiliuskat yksi kerrallaan tuulen vietäväksi. Punaisenhulluna juoksevaa iltapilveä ei ole enää, nyt on harmaa syksy. Esiin nousee lohduton näkymä viimeisestä maailmanrannasta, jonka yli väreilee tuskin havaittava sukupolvien aalto. Se muistuttaa Foucaultin näkyä hiekalle piirretyistä kasvoista odottamassa viimeistä aaltoa. Mutta miksi odottaa, kun ensimmäinen aaltokin ajaa saman asian. Voisi kuvitella, että Seppänen on Foucaultinsa lukenut, mutta se on mahdotonta – 1920-luvun loppupuolella filosofi taapersi vielä polvihousuissa.

Raskas lainevyöry kaatoi hänet, mutta hän ponnisteli pystyyn ja kulki yhä syvemmälle. Hänen ylitsensä työnsi syksy monta raskaanmustaa vesipengertä, joiden harjoilla oli heleää, valkoista vaahtohiekkaa. Hauta oli valmis. Sileälle vedenjättöhiekalle oli jäänyt Antonin askelien painalluksia. Pian aaltojen terävät lapionkärjet ne siitä tasoittivat.


Unto Seppänen: Juhla meren rannalla, Otava (1928)
Fjodor Dostojevski: Pelurit, suom. Juhani Konkka, Tammi (1866 /2001)



tiistai 11. maaliskuuta 2014

DIFFÉRANCE N:O 651


Minä täällä – maailma siellä!” Kuva SJT.


Eron toi esille mykkä merkki; se kohosi
graafisen tilan keskellä pyramidin kaltaisena,
salaisena ja vaiteliaana kuin hauta, oikesis.”

S. J. Tanninen: Korpus, Différancen taantuminen eråksi (2006)


Jostain tietymättömästä syystä se osuu aina perjantaihin, kun suuri moka tai kvanttihyppy tapahtuu. Viime vuoden aikana siitä sai hyvää kokemusta, kaikki onnettomuudet vesivahinkoa myöten sattuivat perjantaina. Siinä oli aina koko viikonloppu hyvää aikaa miettiä, mitä helvettiä nyt tehdään.

Viime viikolla puhelin soi niin kuin se soi jossain syvällä taskun uumenissa. Soittaja ilmoitti hyväntahtoisesti, että nyt on ehdottoman hyvä aika päivittää laajakaista, nopeus kaksinkertaistuu eikä maksa juuri mitään. Lakkaa siellä teilläkin tökkimästä, sanoi soittaja. Hän tiesi kaiken, senkin että meillä tökkii. Yritin vastustaa ja sanoin, että kokemuksesta tiedän että tulee hankaluuksia, hermot romahtaa ja ollaan ilman nettiä päivätolkulla. Ei tule, vakuutti soittaja, siirrät vain sim-kortin vanhasta reitittimestä uuteen, ja kyllä pelittää.

Perjantaina posti toi uuden laitteen. Ja perjantaista huolimatta – niin luottavainen olin – vaihdoin sim-kortin vanhasta vehkeestä uuteen. Saahan sen toki vanhaan takaisin jos ei toimi, sanoin itsekseni ääneen. No, eihän se tietenkään toiminut, aikansa takuttuaan kone ilmoitti suuren uutisen: VIRHE 651. Ei hätää, sanoin itselleni – nyt jo melko lailla hermostuneesti – ja siirsin sim-kortin takaisin vanhaan vekottimeen. No niin, sekään ei enää toiminut: yhteys ei ole käytettävissä koska modeemissa tai verkkosovittimessa on ongelma. Naapurin koirakin tämän olisi tiennyt, vaan minä en ollut vieläkään oppinut mitään. Ja taas oli hyvää aikaa koko viikonloppu miettiä, mitä kaikkea tekevälle ihmiselle saattaa sattua ja mitä kaikkea sattuisi, vaikka ei tekisi mitään.

Kävin naapurin koneelta katsomassa, mikä on VIRHE 651. Se osoittautui yhdeksi aurinkokunnan yleisimmistä virheistä, mutta kukaan ei tuntunut tietävän mitä sille pitäisi tehdä. Luulenpa, että juuri tämänkaltainen virhe innoitti Derridan keksimään käsitteensä différance. Pitkään différancea pidettiin nihilistisenä inhimillisen järjestyksen kapinan, dekonstruktion, kaaoksen ja järjettömyyden työkaluna. Mutta nykyään ”tietokonemaallistumisen” myötä siitä on tullut jokapäiväinen ilmiö – se voi yllättää yksityisen ”individin” missä tahansa. Se voi pilata kokonaisen työpäivän tai valaista jonkin pimeän nurkan. Toisaalta sitä ei ole lainkaan ”olemassa” eikä sitä voi lausua ääneen – sitä paitsi sehän on väärin kirjoitettukin. ”Différance ei kuulu ääneen eikä kirjoitukseen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Se sijoittuu puheen ja kirjoituksen väliin outona tilana (...) Se sijoittuu myös sen rauhoittavan tuttuuden tuolle puolen, joka kytkee meidät jompaankumpaan ja saa meidät joskus kuvittelemaan, että ne olisivat kaksi eri asiaa.” (Derrida 2003)

Ystäväni Juha Saaren mukaan différance edustaa nykyajassa niin harvinaista eettistä kategoriaa. Toisaalta se viittaa myös virheen ja erehdyksen elämää virkistävään mahdollisuuteen. Ilman virheitä me kotustaisimme vieläkin luolissa ja kommunikoisimme koputtelemalla sääriluunkappaleilla toistemme päitä. Tähän – juuri tähän – me olemme tulleet virheiden ja virhepäätelmien ansiosta. Matkan varrella me olemme hylänneet taikauskon ja siirtyneet tieteisuskoon. Faustinen ”maailmantunne” – järki – on vienyt meitä kuin pässiä lieassa, kuten Goethe meitä valistaa. Vaan onko mitään todellista edistystä tapahtunut? Onko jokainen käänne ollut käänne parempaan?

Mihin me oikein olemme tulleet – siitä ei tunnu olevan kenelläkään mitään tietoa. Tällä hetkellä maailmassa on enemmän ”asiantuntijoita” ja sortin tiedemiehiä kuin ylipäätään koskaan. Ja historiankirjoituksen ”runonlaulanta” muistaa sitä kyllä ylistää. Mutta hiljaisuuden pato on alkanut murtua ja todellinen tilanne alkaa pilkistää murtumasta. Varovastikin arvioiden me olemme nykyään enemmän hukassa kuin milloinkaan aikaisemmin ns. historiallisena aikana. Vähitellen on alkanut näyttää siltä, että se tiedollinen kehitys, jota me olemme niin suuresti arvostaneet, onkin virheitä tulvillaan.

Jako sieluun ja ruumiiseen on jo ajat sitten ollut mennyttä kalua. Saunantakana on jo pitkään hihitelty tuota Descartesin ”jättimokaa”. Siinä ohessa meni myös niin kätevä käsitepari subjekti – objekti. Minäisyys on pelkkä kulttuurin luoma sosiaalinen turhake, joka vain harhauttaa ihmistä pitämään maailmaa oman reduktionsa kohteena, ellei peräti tuotteena. Entä psykologia – sielutiede, kuka malttaisi kertoa noille onnettomille ”virkapsykologeille” ettei siellä suunnalla ole ollut alun alkaenkaan mitään tutkittavaa. Kärjistystä, totta, mutta mikä tahansa uusi toiminnanhaara perustetaankin, niin kohta siellä on niin paljon tutkittavaa ja tärkeää työtä tekemättä, että mitkään inhimilliset resurssit eivät siihen riitä.

Eteenpäin! Kieli maailman todellisuuden kuvastajana on sekin heitetty yli laidan – mikä puolestaan tietää naurukohtausta korrespondenssiteorian suhteen. Uuspragmatistit – Davidson ja Rorty etunenässä – väittävät ettei mitään eksaktia kieltä ole olemassakaan. Se on pelkkää lingvistien keksintöä. Näin Donald Davidson: ”Johtopäätökseni on, ettei mitään sellaista kuin kieli ole olemassa, jos kielellä tarkoitetaan vähänkin samaa kuin mitä monet filosofit ja lingvistit ovat olettaneet. Mitään sen kaltaista ei voi oppia, hallita tai saada synnyinlahjaksi.” Kommunikaatio perustuu sosiaaliseen ”kielelliseen toimintaan”, jossa sattumanvaraisen (intuitiivisen) ”arvauksen” tuloksena ollaan joko samaa tai eri mieltä, tai jos sekään ei riitä, siirrytään järeämpiin keinoihin, ja otetaan nirri pois. Näiden tosiasioiden toteamiseksi ei tarvita mitään vastaavuusteoriaa!

Eikö tuo kuulosta aivan vanhalta Wittgensteinilta. Joka tapauksessa näyttää siltä, että me kommunikoimme yhä edelleenkin koputtelemalla toistemme kalloja, nykyään se vain tapahtuu tietokoneilla, älypuhelimilla ja muilla digitaalisilla vehkeillä. Niin että mikä tässä on sitä ”tieteellistä edistystä”!

Ehdin tässä välissä nukkumaan yhden levottoman yön yli. Aamuisin maailma näyttää valoisammalta muutenkin kuin valaistuksensa osalta. Yllättäen onnistun aivan omin toimin korjaamaan tilanteen ja VIRHE 651 häipyy ruudultani. En tiedä mitä tein, mutta sen tiedän, että ilman subjekti – objekti suhdetta se ei olisi ollut mahdollista. Perun kaikki eiliset puheeni. Minä olen subjekti ja maailma turhakkeineen on objekti. Sillä siisti. Minä olen täällä ja maailma kaikkine siinä oleksivine olioineen on tuolla. Se on kätevää ja se toimii. Totta kai ”minä” olen mukana maailmassa – maailmaan heitettynä tai livahtaneena, kuten Juha Saari sanoo – mutta samalla minä olen myös sen ulkopuolella omassa immanentissa tiedostuksessani. Sekin on kätevää ja toimivaa, sanokoon kuka tahansa mitä hyvänsä.

Nyt kaivan vanhan virttyneen ”sieluni” kaapista esille ja vien sen järven rannalle vuoren juurelle ihmettelemään. Ihmettely on ainoa mihin meillä riittää resurssit, kuten Goethe sanoo, enempää meillä ei ole lupa pyytää.


Yritimme
dekonstruktiivisista
tulkinnoista yksinkertaisinta
epäröiden otimme pyramidin kaltaisen
käsitteen käyttöön vasta siinä vaiheessa kun alkoi
näyttää siltä että oli pakko lähteä pyykille keskellä kirkasta
päivää vaikka yötäkin
olisi ollut
nyt jo tarvitsimme apuvoimia
kuin kutsuaksemme pyykin todelliseksi
ja käsillä olevaksi tarvekaluksi
esineeksi ja käsipyykiksi
sanan sisään
ja kautta
ulos maailmaan
ikään kuin
jos ei
olisi sanaa
ei
olisi mitään pestävääkään

S. J. Tanninen: Korpus, Différancen taantuminen eråksi (2006)


Juha Saari kirjoittaa:
http://juhasaari.blogspot.fi/2014/03/differancen-etiikka.html

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

ASGER JORN 100 VUOTTA


Asger Jorn: Talvi ajaa meidät pois, öljy, 1970. Kuva SJT.


Me olemme kipinöitä, joiden tulee hehkua niin kirkkaina kuin mahdollista.”
Asger Jorn


Asger Jorn (1914–1973) syntyi 3.3.2014 Vejrumin pikkukylässä Jyllannin niemen läntisellä puolella. Koulunsa Asger kävi Silkeborgissa, innostui radikaalista politiikasta ja maalaustaiteesta, jolla Skagenin maalareiden perintönä oli Jyllannissa ja koko Tanskassa näkyvä ja juhlittu maine. Ensimmäisen kerran hän esitteli ekspressionistien hengessä maalattuja maisemiaan paikallisessa näyttelyssä 1933.

1936 Jorn hyppäsi moottoripyöränsä selkään ja huristeli Pariisiin. Siellä hän opiskeli Légerin Nykytaiteen Akatemiassa ja työskenteli tovin Le Corbusierin assistenttina. Hän tapasi taiteilijoita kuten Picasso, Hartung, Matta ja Lam. Mutta Jorn ei oikein syttynyt silloin vallinneelle surrealistisella kumouksellisuudelle; se vaikutti sekavalta puuhastelulta. Jorn palasi takaisin Tanskaan.

Saksalaismiehityksen aikana 1941–1944 nuorenpolven tanskalaistaiteilijat, Ejler Bille, Egill Jacobsen, Henry Heerup, Carl-Henning Pedersen jne, kerääntyivät Jornin lanseeraaman julkaisun Helhesten vaiheille. Ryhmä piti yhteisiä näyttelyitä ja jakoi yhteisen taiteen tekemisen konseptin vapaasti assosioituvista väreistä ja muodoista.

Pariisissa Jorn tapasi tulevat cobralaiset Karel Appelin, Dotremontin, Corneillen, Constantin ja Pierre Alechinskyn. Cobra perustettiin 1948 ja ryhmän tyylisuunnaksi vakiintui ”spontaani-abstraktismi”, lopullinen orientoituminen värin ja muodon kieleen. Virallisesti Cobra-ryhmä eli lyhyen intensiivisen kauden 1948–1951, vaikka ryhmän näyttelyjä järjestetään ahkerasti vielä tänäkin päivänä.

Jorn oli intohimoisen kiinnostunut kaikesta uudesta ja radikaalista. Hän syöksyi väreineen ja härveleineen maalauksellisen aihionsa kimppuun ja antoi levottoman sielunsa mellastaa. Hänen taiteensa on epäsovinnaista ja täynnä räjähtävää voimaa. Jornin pyrkimyksenä oli ilmentää maalauksissaan suoraan maalauksellisen voiman ja spontaaniuden vaikutelmaa, mikä vaati teknistä taitoa ja tarkkaa värien tuntemusta – se ei syntynyt pelkästään roiskimalla. Itse hän kuvasi luovaa odysseiaansa kohti maalausta ”odottamattomaksi, tuntemattomaksi, sattumanvaraiseksi, kaoottiseksi, absurdiksi ja mahdottomaksi”.

1950-luvulla Jorn kiinnostui myös keramiikasta ja suuntasi ”helvetillisen pyörremyrskynsä” keramiikkalaattojen käsittelyyn – hän muokkasi savea jopa moottoripyörällään. Näillä menetelmillä syntyi keraaminen 30 metriä pitkä ja 3 metriä korkea keraaminen reliefi aarhusilaiseen koulurakennukseen. Jornin intohimoinen ikonoklasmi suuntautui kaikkeen ympäröivään, hän saattoi uudelleenmaalata valokuvia, painokuvia tai vaikkapa torilta ostettuja maalauksia. 


Asger Jorn: Stalingrad, öljy, 1957–1960. Kuva SJT.


1995 Louisianan taidemuseo järjesti suuren Asger Jornin teosten näyttelyn. Se näytti taas kerran miten paljon Tanskan nykytaide on velkaa tälle ukkosen kaltaiselle isoisälleen. Näyttelykirjassa Peter Shield vertaa Jornin taidetta goottilaiseen katedraaliin, jossa myriadit yksityiskohdat pakottautuvat kohti valoa. Tyypillistä Jornin työskentelylle oli kerroksellisuus. 1956 hän aloitti suurikokoisen maalauksen (296x492 cm) valmistamisen ja esitteli sen seuraavana vuonna Torinossa mahtipontisella nimellä La ritirata di Russia. Myöhemmin hän osittain peitti maalauksen valkoisella ja antoi sille – ikään kuin katuvaisena naureskellen – nimen Le fou rire (Hullunnaurua). Seattlen maailmannäyttelyssä 1962 Jorn esitteli jälleen samasta maalauksesta uuden version nimellä Stalingrad – nyt lopullisessa kuosissaan. Tanskan kulttuurikaanoniin teos valittiin 2006.

Tämän merkillisen miehen luova kiihko on pysähtynyt Silkeborgissa Jorn museon seinille lumoaviksi taideteoksiksi. Jo tuulikaapissa törmää ultramariinia ja mustaa hehkuvaan reliefiin. Museo on hiljainen ja valoisa kuin temppeli; saleissa ja käytävillä vaeltaa mykistyneitä katsojia. 

Jorn alkoi kerätä jo 1953 taidekokoelmaa museota varten. Hän vaihtoi omia teoksiaan tunnettujen taiteilijoiden teoksiin ja sai lahjoituksinakin mm. Ernstin, Arpin, Wolsin, Michaux´n, Dubuffetin teoksia. Nämä kokoelmat saatiin esille Silkeborgissa jo 1959. Eräässä valokuvassa Jorn poseeraa 1965 punatiilisen ja aika vaatimattoman näköisen museorakennuksen edessä.

Niels F. Truelsenin suunnittelema museo valmistui 1982 Gudenån rantapenkereille levittäytyvään vehreään puistoon, yhdeksän vuotta Jornin kuoleman jälkeen. Museo pitää sisällään kokoajansa taiteellisen perinnön ja myös parhaan mahdollisen kokoelman Asger Jornin omaa tuotantoa, maalauksia, keramiikkaa ja veistoksiakin.

Kaikki näyttää yhtä aikaa samanlaiselta ja erilaiselta kuin kaksitoista vuotta sitten, kun kävin täällä edellisen kerran. Jotkut teokset joita silloin en ymmärtänyt saavat minut hämilleen oman puutteellisen näkemisen kykyni edessä. Harmittaa. Ehkä täälläkin pitäisi käydä useammin.

Mikä tahansa todella uusi on luotaantyöntävää, koska se on epänormaalia ja kohtuutonta.”
Asger Jorn


Ko. teksti perustuu aikaisemmin julkaistuun juttuuni: Asger Jorn – Tanskalainen modernin taiteen pyörremyrsky (2002). Mielenkiintoista on, että 6-osainen Maailman Taide (1986) on onnistuttu tekemään mainitsematta kertaakaan Asger Jornia. Mutta eipä siellä mainita Carl-Henning Pederseniäkään, Cobra-ryhmä sentään mainitaan kerran Karel Appelin ja toisen kerran Pierre Alechinskyn yhteydessä. Kirjassa todetaan, että ryhmän ”tavoitteena ei ollut luoda uutta tyylisuuntaa vaan avata väylä itsensä toteuttamiselle, leikille ja mielikuvitukselle”. Olivathan nämä maalarit sentään kärkijoukossa luomassa abstraktia ekspressionismia jo 1940-luvulla, Yhdysvalloissa suuntaus saavutti huippukautensa vasta 1950-luvulla.


Louisiana Revy 2/1995: Asger Jorn.

Museum Jorn – Silkeborg, museon kivitarhaa ja Jean Dubuffetin keramiikkaseinä. Kuva SJT.