torstai 9. tammikuuta 2014

ELÄIMELLISTÄ MENOA


Kirjoittaja paimentamassa eläimiä – syötäviä ja lemmikkejä – Pahajoella 1950-luvulla. Jo poskista näkee, että sianniskaa on popsittu hyvällä ruokahalulla.


LAOZI

Eräänä vähälumisena talvena
parikymmentä vuotta sitten
muutin tähän taloon.
Keväällä, auringon paistaessa jo pälviin,
ilmestyi rapulle harmaa iso kissa.
Siinä se istui päivittäin
ja katsoi tuimasti kylänraitille.
Toisinaan istahdin sen viereen ja puhuin
sille niin kuin kissalle puhutaan.
Elämä oli tapahtumaköyhää,
naapurin mummo sentään joskus
sujahti rollaattorilla ohi.
Täällä eletään vaarallisesti,
sanoin kissalle ja kissa nyökkäsi.
Sitten yhtäkkiä se katosi,
häipyi kai kaukaisille vuorille,
ikään kuin se olisi saanut
kaiken sanotuksi.
SJT 2005


Suhteemme eläimiin periytyy vanhatestamentillisista myyttisistä ajoista. Syötäviä eläimiä ovat jalattomat ja kaviolliset, kun taas jotkut muut ovat lemmikkejä – ihmisen parhaita kavereita. Jako on täysin mielivaltainen. Vieraiden kulttuurien vastaava jako herättääkin usein suoranaista kauhua. Sitten ovat metsän pedot ja viidakon villieläimet, joista kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ja merten syvyyksissä muhii otuksia, joita ei parhaimmallakaan mielikuvituksella kykene todeksi kuvittelemaan.

Horkheimer ja Adorno ovat paneutuneet tähänkin kysymykseen kirjassaan Valistuksen dialektiikka (1944/2008), joten minun ei tarvitse tarpoa epävarmuuden suossa pelkästään omien ennakkoasetusteni varassa. Takuuseen en mene näidenkään miesten ajattelusta; hehän vaativat, että ajatuksilla täytyy olla päämäärä – esim. maailman muuttaminen – mutta pyrkimys johonkin tunnetusti jumittaa ajattelua. Noina päämäärähakuisina aikoina monet luopuivatkin kokonaan ajattelusta – turhana rasitteena mielipiteen raikkaudessa. Mutta väkevyydessään Valistuksen dialektiikan kirjoittajien ajattelu on huimaa.

Eurooppalaisessa historiassa ihmisen idea ilmenee erontekona eläimeen, jonka järjettömyydellä ihmiset todistavat oman arvonsa.” Näin alkaa kyseinen osio Valistuksen dialektiikassa (s. 315), ja tekijät jatkavat, että tätä vastakohtaisuutta ovat ylläpitäneet lähes kaikki mahdolliset tahot ja ”että vain harva idea lukeutuu samalla tavoin läntisen antropologian perustaan”. ”Se hyväksytään yhä tänäänkin.” Totta kai se hyväksytään, lihansyönnin käytäntöjen ylläpitämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa. Siis eläinperäisen lihansyönnin, nykyään keinolihaakin voidaan kasvattaa jo laboratorioissa. Tästä avautuu huikeita näkymiä, mutta emme puutu niihin tällä kertaa. Toteamme vain, että tarve huonosti elinvoimaa antavaan lihan syöntiin on outo: lihansyöjä on aina huonossa kunnossa, aina pahantuulinen ja aina nälkäinen. Ja ekologisesti ajatellen lihantuotanto on täysin järjetöntä.

Valistuksen dialektiikka ei pane paljoakaan merkitystä eläinten tietoisuudelle, josta puuttuvat sanat joilla vapauttaa ajattelu ajallisen keston synkkyydestä. ”Jotta olemassaolon kalvavan tyhjyyden välttäisi, on pakko panna vastaan, ja tämän vastarinnan selkäranka on kieli.” ”Eläimilläkin on onnen hetkensä, mutta miten lyhyitä ne ovatkaan!”
Aristoteleen tavoin H & A myöntävät eläimilläkin (tai oikeastaan kaikella elävällä) olevan sielun, mutta se on ikään kuin hämärä ja keskeneräinen. He jatkavat rajuun tyyliinsä: ”Ihmisen yksittäiset tuntemukset ja tarpeet, jopa hengen alkeistekijät, ovat asettuneet (myös) eläimen sieluun vailla niitä ohjaksia, jotka vain jäsentynyt järki tarjoaa.”

H & A eivät usko, että eläin voisi tuosta uinuvasta hämäryyden tilasta herätä sen kaltaiseen kirkkaaseen todellisuuteen kuin me ihmiset olemme heränneet. Tässä kohden tekisi mieli sanoa, ettei se ihmisten kohdallakaan ole niin ilmiselvää, mutta antaa olla. Patoutunut hurjuus eläimen katseessa viestii ”joskus esihistoriassa tapahtuneesta kuilunsyvästä katastrofista”. ”Järjen puute tuomitsee eläimen ikuisesti hahmoonsa, ellei sitten ihminen, joka on menneisyyden kautta yhtä sen kanssa, löydä lunastavaa sanaa ja pehmennä sillä loputtomuuden kivisydäntä joskus aikojen kääntyessä lopuilleen.” Juuri tätä tekstin kohtaa kommentoi Guillevicin (1907–1997) runo Hirviöt.

HIRVIÖT

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä,
jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä
ummessa
ja painavat ranteellesi
karvaisen käpälänsä.

Jonakin iltana – kun maailmankaikkeus on yhtä
purppuraa.
Kun kalliot singahtavat takaisin
mielettömille radoilleen,
ne heräävät.


H & A kommentoivat puolestaan Guillevicin runoa häikäisevän suorasukaiseen tapaansa – karistaen ennakkoluulot ja lennättäen kaihit silmistä.

Lapsen hiusten tai eläimen turkin veltto sively sisältää sanoman: tämä käsi voi myös tuhota. Se näpäyttää hellästi yhtä uhria ennen kuin lyö hengiltä toisen.”


Kansansaduissa ja sielunvaellususkossa ihmisen joutuminen eläimen hahmoon merkitsee rangaistusta ja piinaa, kuten H & A huomauttavat. Sammakko on ikuisesti sammakko, siitä ei suutelemalla prinssiä saa. He huomauttavat myös, että läntisessä sivilisaatiossa järkevien (siis ajattelua karttavien) miesten mielestä on ollut turha kantaa huolta järjettömistä eläimistä, joten se on jätetty (viisaasti?) naisten käsiin. ”Vuosituhansien toiveunena on ollut luonnon rajaton hallinta, kosmoksen muuttaminen loputtomaksi jahtialueeksi. Miesyhteiskunnan ihmisihanne viritettiin tähtäämään juuri tähän suuntaan. Tämä on sen järjen mieli, jolla mies on kerskaillut.”

Mutta näille laduille emme eksy tämän pidemmällä. Esteettisessä teoriassaan Adorno lainaa Eduard Möriken (1804–1875) runoa, josta hän sanoo: ”Mikäli rajoituttaisiin runon diskursiiviseen sisältöön, toisi runo esille vain sadistisen identifikaation siihen, mitä kulttuuri tekee loisena halveksimalleen eläimelle.” Runossa lapsi loruilee hiirenkolon eteen viritetyn hiirenloukun vaiheilla houkutellen esiin pieniä vieraita. Onko kysymyksessä raaka todellisuus, jossa lapsonen haluaa tarjota kissalleen pientä välipalaa, vai ”tahattoman sopuisa kuva lapsesta, kissasta ja hiirestä tanssimassa, kumpikin eläin takajaloillaan”.

HIIRENLOUKKU

Pienet vieraat, pieni koti.
Arvon hiiri, saavu toki
kolostas näkyviin
kalvan kuun säteisiin.

Vaan suljethan oven jälkeesi,
Muistathan?
Varo samalla häntääsi!
Syötyämme laulamme,
syötyämme nauramme
ja alamme pienen tanssin:
Huis hais!
Myös vanha kissani tanssia tais.


Järjen puutteelta puuttuvat sanat. (…) Koko maapallo todistaa ihmisen suuruutta ja kunniaa. (…) – aina ja alati järjettömät luontokappaleet ovat saaneet tuta järjen voiman.”
Horkheimer & Adorno


Max Horkheimer & Theodor W. Adorno: Valistuksen dialektiikka, Filosofisia sirpaleita, suom. Veikko Pietilä. Vastapaino 2008.
Guillevic: Riittejä, suom. Sirkka Suomi. Otava 1991.
Eduard Mörike: Sämtliche Werke, München 1968.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti