maanantai 25. marraskuuta 2013

KESKENERÄISYYDEN HARMEJA


Tällaistakin me keskeneräiset ihmiset puuhaamme hämärän suojissa. "Me emme anna minkään olla – me sotkemme ja sotkemme ja myllerrämme ja myllerrämme..." 


Puhe kulttuurista on aina ollut kulttuurin vastaista.”
Horkheimer & Adorno

Käytä sitä (maailmaa) niin kuin se olisi toisen omaa, aivan samoin kuin matkustajat käyttävät majataloa.”
Epikteetos

Spinozan mukaan me taistelemme oman orjuutemme puolesta aivan kuin kysymys olisi vapaudesta. Askareissaan askarteleva ihminen ja puuhissaan puuhasteleva subjekti ovat nopeasti katoavaa luonnonvaraa. Me olemme juuttuneet syvälle modernin aikamme pimeään keskiaikaan. Kaikki tietoisuudessamme on moneen kertaan representoitua: representoidun representoimista. Mikään ei ole enää alkuperäistä, ihmisestä – tuosta kummajaisesta itsestään – lähtenyttä. Alkuperäinen formaatti on lopullisesti hukassa. Edes aika ja ajankäsitys ei tule enää ihmisen omista toimista ja toimettomuudesta. ”Silloin ihminenkään ei ole historiallinen: aika tulee hänelle muualta kuin hänestä itsestään.” Näin Foucault antaa meidän ymmärtää, että vain vaivoin me enää uskomme valokuvilla kuvitettuun yksisuuntaiseen historiallisuuteemmekaan – nekin ajat ovat luetut.

Tämä joutokäynti kumpuavaa joistakin viime aikoina lukemistani kirjoista. Vasta äskettäin olemme päässeet lukemaan ns. Frankfurtin koulukunnan vastentahtoisten (vasemmisto)intellektuellien Horkheimerin ja Adornon keskeisen teoksen Valistuksen dialektiikka (1944, suom. 2008). Tässä tapauksessa on hyvä, että se ilmestyi suomeksi vasta nyt – kukapa sitä olisi aikaisemmin kaivannut? Jo vuoden 1969 uusintapainoksen esipuheessa tekijät antavat ymmärtää, että kirja on toki vanhentunut mutta filosofiallakin on aikansa, ja näin kirja osaltaan todistaa näiden keskeneräisten miesten keskeneräisen ajattelun teoriaa. Mutta toivovat, että kirja kuitenkin olisi enemmän kuin pelkkä dokumentaatio ja että he jo tuolloin olivat ”vähättelemättä siirtymistä läpihallinnoituun maailmaan”. Tuo viimeinen kohta olisi Suomessa kaikunut noina ”valveutuneina aikoina” kuuroille korville – ja kaikuu vieläkin!

Jos saisin valita autiolle saarelle yhden kirjan, se olisi Adornon Esteettinen teoria (suom. 2006). Se on kohoaa kuin vuori kaikkien keskeneräisten teosten yläpuolelle. Epävarmoina harottavin hiuksin olen päätynyt kirjoittamaan kirjan tekstivirrasta joka päivä yhden haikun – siitä tulee maailman keskimittaisin runokooste.

Valistuksen dialektiikka käsittelee kaikkea sitä, mikä tuolloin 1940-luvulla täytti länsimaisen ihmisen tajunnan. Mielenkiintoinen kirjan luku on Kulttuuriteollisuus – valistus massapetoksena. Kirjoittajat nimeävät massakulttuurin medioiksi radion ja elokuvan – ja hieman myöhemmin myös jatsin ja aikakauslehdet. Juuri nuo ilmiöt pilaavat ”ihmisten kulttuurimallia”. ”Monopolien alaisuudessa massakulttuuri on yhtä ja samaa.” Se, että kyse on kulttuuriteollisuudesta selkeyttää myös tilannetta: ”Elokuvien ja radion ei enää tarvitse teeskennellä olevansa taidetta.” Kirjoittajilta aikakauslehdet oli hyvä veto – ne ovat osoittautuneet massamedian saatanallisiksi välineiksi, ne käyvät ihmisen tykö ja tekevät hänestä orjan, joka huumeen lailla imee itseensä tätä kliseistä keinotodellisuutta keksittyine ihmiskohtaloineen. Se on samanveroista huumetta kuin kahvi, sokeri ja vehnäpulla. Mutta kokonaisuutena massakulttuurin ”viihdeteollisuus” oli vielä 1940-luvulla lähes näkymätöntä – radiota lukuun ottamatta – joten kovin suurta uhkaa ei siitä voinut ihmisen ”sielunelämälle” olla.

Horkheimeria ja Adornoa kiihdyttää ajatus ”tavallisista ihmisistä” kuuntelemassa radiosta ilmaiseksi Beethovenin sinfoniaa. Järjetöntähän se olikin, järjettömintä sitten kirjapainon keksimisen. Kirjoittajia huolestuttaa ajatus massamedian häikäilemättömyydestä, se tulisi värkkäämään taideteoksista – musiikista, kirjallisuudesta ym. – halpahintaisia sovituksia radioon ja elokuviin saadakseen lisää kuluttajia massatuotteilleen. Nykyään ei tuollaista enää pelätä: taide on pitänyt pintansa ja ”paska” on keskittynyt (upotettu) reality-sarjoihin ja muuhun viihdetuotantoon. Se ei enää edes häpeile huonouttaan, vaan se tuhoaa ihmistä yhtä hyväksyttävän suloisesti kuin kahvi, sokeri ja... no niin, antaa olla!

Ei ihme, että kulttuuriteollisuus on kotoisin vapaamielisistä teollisuusmaista, joissa tuolle järjestelmälle tyypilliset viestimet kuten elokuva, radio, jatsi ja aikakauslehti juhlivat.”


Tuskinpa H & A olisivat karmeimmissa painajaisissaankaan onnistuneet kuvittelemaan nykyaikaa, jossa kaiken mitä me voimme olevaksi kuvitella voi saavuttaa yhden ainoan laitteen (sovelluksen) kautta. Me kutsumme sitä ”sisällöksi” – on laite ja laitteessa on sisältöä. Maailmaa hallitsevat ”sisällöntuottajat” – he tietävät mitä me ”halukoneet” tänään tarvitsemme. Ja me (ent. ihmiset) olemme uineet tuohon ansaan kuin kalat veteen, ilman että olisimme koskaan kysyneet mitä tämä ”sisältö” on. Totuus on, että ei ole mitään sisältöä, se on pelkkää huijausta. Se tarjoaa aina saman ollakseen uskottava: tänä päivänä – juuri tänä päivänä , kuten meille hoetaan – tarvitaan tarinaa, sisältöä. Milloinka sitä ei olisi tarvittu – muka. Miten tähän halpaan on taas mentävä – vaikka se on sitä samaa paskaa mitä se on aina ennenkin ollut. ”Vastarannan kiiski saa leipänsä vain löytämällä paikkansa kokonaisuudessa”.

Mutta on kai siinä hyvätkin puolensa. Me todellakin saamme nykyään kaiken mitä me haluamme, paitsi nyt... no, antaa olla. Joka tapauksessa, me haluamme lisää – aina vain lisää!

Muistan kuinka 1960-luvulla olin innostunut uudesta musiikista. Luin kirjoja ja tein muistiinpanoja, modernin musiikin teoriat ja tekotavat olivat lähellä omia ajatuksiani kuvataiteen tekemisestä. Mutta tätä uutta musiikkia ei kuullut mistään. Kun lopulta pääsin tuota musiikkia kuulemaan, oli kuin sokea olisi ryhtynyt näkemään. Usein olin pettynyt mutta usein myös järkyttynyt, sellaiset säveltäjät kuten Xenakis, Cage, Berio, Ligeti ja monet muut avasivat sieluuni kokonaan uusia aika-tila-avaruuksia. Toki minä olisin tullut toimeen omine kuvitelminenikin, tosin kapeammassa maailmassa – mutta niinhän minä teen nytkin. Seison maalaustelineen ääressä unelmoimassa, että keskeneräisyys täyttyisi edes joiltakin osin. Voiko se täyttyä – vai jääkö se aina kesken?

Keskeneräisyys ja alimittaisuus aiheuttaa myös muita ongelmia, kuten Horkheimer ja Adorno huomauttavat. Kukaan ei halua esimerkiksi tätä keskeneräisyyden aiheuttamaa saatanallista roskaamista, mutta me kaikki saamme sen. Keskeneräisyys ei iske vain festivaaliporukassa tai pussikaljajengissä, vaan roskaamista harjoittavat myös keski-ikäiset naiset. Jo vähäinenkin ripaus meditatiivista elämisen tapaa parantaisi kokemismaailmaa ja vähentäisi kaaosta. Kun ei kaiken aikaa kuppaisi näissä sotkemishommissa, ei tarvitsisi siivotakkaan. Roskaaja asuu kenessä tahansa hämäränajan puurtajassa joka raahaa jääkaapin metsään, vyöryttää vanhan television vuorenrinteeseen ja tyhjää autosta roskat parkkipaikalle. Miten se on mahdollista, kun kukaan meistä ei tunnusta sellaista tekevänsä – ei milloinkaan. Kukaan ei halua huonoa mutta kaikki saavat sen. Vaikka Mestari Eckhart valisti meitä jo 1300-luvulla silleen jättämisen idealla, niin me emme jätä mitään silleen. Me emme anna minkään olla – me sotkemme ja sotkemme ja myllerrämme ja myllerrämme...


Nykypäivän esteettinen raakalaisuus vie loppuun sen, mikä hengenluomuksia on uhannut siitä asti kun ne koottiin kulttuurina yhteen ja vesitettiin.”

Vai onko taide pitänyt pintansa? H & A ei kirjassaan taidetta kovin paljon käsittele, mutta kyllä se siellä mukana kulkee. Ryhdymme tietämään, että taiteen ”negatiivinen totuus” piilee tyylissä. Tyyli antaa taideteoksille ilmaisuvoimaa, jota ilman niiden totuus liukenisi olemattomiin, häviäisi näkymättömiin – sortuisi todellisuuteen, kuten Arhur C. Danto sanoi. Vain suuret taiteilijat, kuten Schönberg ja Picasso saattoivat haistattaa tyylille pitkät. ”Vaikka todellisuuden ylittävää puolta ei taideteoksessa voi erottaa tyylistä, se ei silti rakennu toteutetusta harmoniasta, muodon ja sisällön, sisä- ja ulkopuolen, yksilön ja yhteiskunnan kyseenalaisesta ykseydestä vaan eroa ilmaisevista piirteistä, samuuden intohimoisen tavoittelun vääjäämättömästä epäonnistumisesta.” Huono taide ei ota riskiä tämän epäonnistumisen suhteen, vaan tavoittelee aina ”samanlaisuutta muiden kanssa, samuuden korviketta”. Ja lopulta kulttuuriteollisuus tekee jäljittelystä ehdottoman vaatimuksen ja käytännön. Keskeneräisessä alimittaisuudessaan se kuulostaa samalta kuin nuo roskaamisen alkuvoimaiset käytännöt – se saattaa jopa yllyttää siihen!

Elokuvien ja radion ei enää tarvitse teeskennellä olevansa taidetta.”
Horkheimer & Adorno

Radio on demokraattinen: se tekee kaikista tasa-arvoisesti kuuntelijoita alistaakseen heidät autoritaarisesti radioasemien samanlaisten ohjelmien kohteiksi.”
Horkheimer & Adorno

Viisas ei halua tehdä hyvää kenellekään. Rahvasta hän vilkaisee kuin oljista punottuja koirankuvatuksia. Itse hän elää elämäänsä ylimaallisessa kunniassa, vapaana ja välinpitämättömänä.”
Laotse


Max Horkheimer & Theodor W. Adorno (1944/2008): Valistuksen dialektiikka, filosofisia sirpaleita. Vastapaino.






perjantai 8. marraskuuta 2013

ON HOPEANSINISTÄ, TAIVAANSINISTÄ JA UKKOSENSINISTÄ




Henkilölle, jolle taide ei avaudu, värit ovat värejä, sävyt pelkkiä sävyjä … siinä koko juttu. Kaikki värien vaikutukset ihmisen sieluun – taivaan ja helvetin välillä – jäävät huomaamatta.”
Emil Nolde

Syksyn kirjojenvaihtoviikonloppu Torikeskuksessa ehti jälleen mennä, mutta vielä seuraavalla viikollakin löysin pari mielenkiintoista kirjaa. Yksi vähiten luopumisen tuskaa aiheuttaneista kirjoista on varmaan kellastunut luonnoskirjan näköinen teos Emil Nolde: Südsee-Skizzen (1961). Kirja on kaikessa poissaolevuudessaan ja vaatimattomuudessaan suorastaan viehättävä. Sanasen kirjan loppuun on laatinut Martin Urban.

Emil Nolde syntyi 1867 Flensburgissa tuolloisessa Schleswigin herttuakunnassa. Alkujaan Flensburg (Flensborg) oli vanha Tanskalainen kaupunki, jonka tanskalaiset olivat menettäneet jossakin kahakassa Preussille 1864. Olin 1980-luvun lopulla työskentelemässä keskisellä Juutinmaalla. Flensburg oli tuolloin omituinen kaupunki vain muutaman kilometrin verran Tanskan rajan väärällä puolella. Omituinen siitä syystä, että kaikki eteläjyllantilaiset pakkasivat lauantaisin itsensä autoihin ja lähtivät Flensburgiin ostoksille. Mutta kukaan ei puhunut Emil Noldesta mitään, vaikka juuri hän oli näiden alavien merellisten maisemien tulkki parhaasta päästä.

Nolde maalasi mielellään Jyllannin maisemia, mutta ehkäpä värien todellinen hehku löytyi Etelämeren hikisenkuumista näkymistä. Etelämeren saarille Nolde joutui (tai pääsi) osallistuttuaan 1913-14 saksalaisen tiedemiesryhmän mukana tutkimusmatkaan, joka suuntautui Siperian, Kiinan, Japanin ja Uuden-Guinean kautta Saksan Tyynenvaltameren siirtokuntiin.

 
Nolde oli liittynyt 1906 ekspressionistien Die Brücke -ryhmään, joka oli perustettu edellisenä vuonna 1905. Noldelle osoitettu jäsenkutsu päättyi lennokkaasti: ”No niin, arvoisa herra Nolde, miettikääpä asiaa, olemme tällä tavalla halunneet ilmaista, miten paljon arvostamme Teidän värimyrskyjänne.” Mutta Nolde ei pitkään ryhmässä viihtynyt, vaikka hänen maalauksensa – varsinkin öljytyöt – olivat kuin suoraan brückeläisten ohjelmanjulistuksesta.

Nolde liittyi myös kansallissosialistiseen puolueeseen 1920, mutta ei viihtynyt siinäkään maailmassa. Natsit julistivat hänet rappiotaiteilijaksi ja panivat maalauskieltoon. Ehkäpä näistä syistä Nolde tuli siihen johtopäätökseen, että Tyynenmeren saarten alkuasukkaat olivat nykymaailman ”ainoita oikeita ihmisiä”. Siis päinvastoin kuin ajan filosofiset suuntaukset, jotka olivat jo Hegelistä (ellei peräti Platonista) alkaen pitäneet juuri valtiota (tuota Nietzschen ”kylmää hirviötä”) ihmisen korkeimpana mittana.

Nolde muutti takaisin – nyt lopullisesti – eteläisen Jyllannin tuulenpieksämille lakeuksille, vaeltavien hiekkasärkkien ja keikkuvien heinien maisemaan, jonka alati vaihtuva valaistus heijastui taivaalla kiitävistä pilvistä ja kaikkialla vellovasta meren peilistä. Tuollainen maisema oli kuin tehty akvarellimaalauksen aiheeksi. Noldesta tulikin vetisen akvarellitekniikan mestari, abstrakti ekspressionisti ja kauan ennen amerikkalaisten lanseeraamaa tyylisuuntaa. Lukuun ottaen myös Nolden huikeat kukkamaalaukset, jotka nekin ilmaisivat suurta elämän ekspressiivistä draamaa.


Südsee-Skizzen -kirjasen luonnokset on tehty väriliiduilla. Ne ovat erityisen alkukantaisia tekniikasta piittaamattomia maisema- ja miljöötutkielmia valosta, väreistä ja värien heijastuksista. Nopeasti kyhätyistä luonnoksista voi parhaimmillaan aavistaa jo sen vision alkion, jonka maalarin silmä on valmistautunut näkemään, tarjoilipa havainnon puitteet todellinen näkymä, valaistuksen heijastukset, mielikuvituksen fantasiat tai mitkä parametrit hyvänsä. Tässäkään tapauksessa maalarin silmistä ei sinkoudu kaikennäkeviä näkemisen säteitä, vaan maalari on saamapuolella – avoin ja luova vastaanottaja.

Ekspressionismi ja fenomenologia valloittivat 1900-luvun alussa maailmaa käsikädessä, voisi jopa sanoa että ekspressionismi oli havainnon fenomenologian taidetta. Maailma ei ollut enää konkreettisten esineiden ja tosiasioiden ”romuvarasto”, josta parhaan tiedostuksen taidot omaavat havainnontekijät veivät kaiken. Muille jäi se mitä muille oli aina jäänyt – ei mitään. Nämä tekijät olivat tietenkin myös aikakauden poliittisten suuntausten takana. Fenomenologia toi maailman kuvaukseen (ja kokemukseen) mukaan myös luovan havaitsijan (sisäisen) maailman – ne olivat yksi ja sama asia. Me olemme yhä tuon saman havainnon ja tiedostuksen (tajunnan) mysteerin äärellä. Turha sanoakaan, että taide on aivan tuon ”mysteerin” keskiössä.

Nolde kuoli 1956, joten hän eli ”taiteen voimaan luottaen” – kuten luultavasti kaikki muutkin ihmiset – läpi nuo ”hirvittävät ajat”, jotka Edvard Munch oli ennustanut tuleviksi jo 1900-luvun alussa ekspressionismin syntyaikoina.

Maalarin silmä näkee ja näkee, hahmottaa, vertailee, järjestää ja muovaa, vielä nukkuessakin se tuottaa kuvia ja usein kauniimpia kuin mitkään valveilla nähdyistä.”
Emil Nolde

Emil Nolde: Südsee-Skizzen, München, 1961.