perjantai 11. lokakuuta 2013

PIENTEN VALAISTUMISIEN POLKU


What we think, we become.” Zenbuddhistin tarralaput. 
The Unemployed Philosophers Guild. Kuva SJT, 2013.


Zen vastaan eurooppalainen filosofia


Ei onnea ole suotu minulle

tässä maailmassa. Mikä neuvoksi?

Vaellan vuorille etsimään

rauhaa yksinäiseen sydämeeni.

Wang Wei

(su[o]mentanut SJT)


Tiede pelkää “subjektiivisuutta”. On kuitenkin muistettava, että niin kauan kuin pysyttelemme ulkopuolella, olemme ulkopuolisia. Juuri tästä syystä emme voi koskaan tuntea asiaa itsessään.

       – D. T. Suzuki



Luin kesän olemattomia helteitä odotellessa kirjan Zen ja psykoanalyysi (2012), jonka kirjoittajat Erich Fromm (1900–1980) ja D. T. Suzuki (1870 –1966) edustavat oman alansa huippua – jopa niin että heidän sanomansa näyttäytyy ikään kuin ”lopullisena totuutena”. Suzukin tekstit olen lukenut jo aikaisemminkin. Kirja perustuu luentoihin, jotka pidettiin kirjan kirjoittajien toimesta Cuernavacassa 1957. Se sanotaan monta kertaa, ikään kuin se olisi vaikeasti uskottavaa. Ei se ole, poikkesihan Suzuki mieluusti länsimaisia filosofeja tapaamassa, kuten nyt vaikka Heideggeria.


Se erottaa hänet kivestä, kasvista, eläimestä, mutta myös jumalista. Vaikka meillä olisi tuhat silmää ja tuhat korvaa, tuhat kättä ja monia muita aisteja ja elimiä, mutta olemuksemme ei pysyisi kielen vallassa, jäisi kaikki oleva – se oleva, joka me itse olemme, aivan yhtä lailla kuin oleva, jota emme itse ole – meiltä suljetuksi.

Martin Heidegger



Meillä on nämä valmiit ajatukset ja valmis maailma, niin Suzukilla kuin muillakin. Suzuki mielellään lainasi länsimaisia ajattelijoita teroittaakseen ja selventääkseen zenin olemusta länsimaisille kuulijoilleen. Yllä oleva lainaus Suzukin tekstistä tuntuu viittaavan Kantin filosofiaan: meillä on olemassa maailmasta havaintoja, mutta ei suoraa tietoa maailmasta sinänsä. Senkin Suzuki muistaa, että silleen jättämisen idea on jo lännessäkin ikivanhaa perua, se löytyy jo Mestari Eckhartin (1260 –1327) ja Akvinon Tuomaan (1225–1274) ajattelusta. Minua tärisyttää yhä tuo Tuomaan ajatus: ”Mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut jo maailmassa.” Eikö se ole silkkaa zeniä? Seuraavassa tulemme huomaamaan, että mikään siellä ”omassa päässä” ei ole omaa.


Kirja alkaa D. T. Suzukin luento-osuudella, jonka olen jo joskus aikaisemminkin lukenut. Suzuki analysoi kahta runoa, josta ensimmäinen on vaeltajamunkki Bashōn (1644–1694) tunnettu haiku:


Kun tarkkaan katson

näen kakkaran kukkivan

aidan vierellä!

Bashō


Yoku mireba

Nazuna hana saku

Kakine kana!

Bashō



Runon lopussa oleva huutomerkki avaa hämmennyksen ja oivalluksen tilan, hypyn aikaan ja tapahtumaan jonka me yhä voimme kokea. Tässä kulminoituu juuri tuo ”silleen jättämisen” idea, itäinen kulkurirunoilija on jo kaukana toisella paikkakunnalla, kun läntinen runoilija Alfred Tennyson (1809–1892) jumittaa loputtomine pähkäilyineen yhä vain kukkansa äärellä:


Muurin kolossa kasvava kukka,

poimin sinut pois kolostasi,

pidän sinua kädessäni,

juurinesi kaikkinesi,

pieni kukkanen – jospa vain

voisin ymmärtää...

Alfred Tennyson



Näin Suzuki onnistuu paljastamaan konkreettisesti Itäisen ja Läntisen mielenlaadun. Foucault kuvaa tuon ”kliinisen katseen” kirjassaan Klinikan synty (1963/2013) laveasti runollisin sanankääntein. Pääosaan nousee leveäkärkinen terävä vasara, jolla kallot saattoi kätevästi naputella auki ja saattaa sisällys ”katseen alaisuuteen”. Mutta tilanne oli pitkään yhtä huono kuin runoilija Tennysonilla, havainnoija ei nähnyt sitä mitä havaitsi. Kunnes havaintojen ja sanojen välille muodostui yhteys, joka mahdollisti sekä näkemisen että sanomisen, ”joka näytti sijoittuvan rationaalisuuden arkaaisemmalle tasolle, ikään kuin olisi kyse paluusta lopultakin heränneeseen katseeseen”.


Totuuden sijaitseminen asioiden synkässä ytimessä liittyy paradoksaalisesti ylivertaisen voimakkaaseen empiiriseen katseeseen, joka tuo niiden pimeyden päivänvaloon. Kaikki valo on siirtynyt silmän heikkoon soihtuun, joka nyt tarkastelee kappaleita ja kertoo kulkiessaan niiden paikan ja muodon.

Michel Foucault



Katse ylittää näkemisen, se ”ei enää ole rajoittava vaan rajoittamattomuudessaan yksilön perustava”. Läsnä on myös alituisesti objektin väistämätön syvyys: ”havaintojen lähde, piiri ja rajat määrittyvät objektin pimeydessä, joka kuitenkin edeltää kaikkea tietoa. Katse on passiivisesti sidoksissa tähän alkupassiivisuuteen, joka tuomitsee sen ikuisesti tarkastelemaan ja hallitsemaan havaintoa.” 1800-luvun alussa havaintojen kuvauksiin ilmestyi yhtäkkiä kaikki se, ”mikä vuosisatoihin ei ollut ylittänyt näkyväisyyden ja lausuttavuuden kynnystä”. ”Harhakuvien laihtumiseen tarvittiin vain muutama kymmenen vuotta, ja vapaaksi jäänyt tila toi asiat silmiemme eteen niiden oikeassa muodossa?” Tämä kaikki edellytti myös uudenlaisen havaitsijan – subjektin – ilmestymistä.


Minä, sinä, hän, tai se – kaikki nämä pronominit viittaavat

jonkin verran itsensä taakse. Kuka on tämä ”jonkin verran”?

D. T. Suzuki



Subjekti-objekti-jakoa ei löydy luonnosta – se on aina oletettava, että ylipäätään voitaisiin ajatella (jotakin kohteena). Tämä teennäinen asetelma tekee ”lopullisesti oikeassa olemisen” mahdottomaksi. Universaalit totuudet ilmenevätkin aina (paikallisina) tapahtumina, jotka murtautuvat esiin muuttaen radikaalisti yhteistä kokemusta. Totuus on aukko tiedostuksessamme, kuten Lacan on (ehkä) sanonut. ”Totuuksien etiikka pyrkii vain antamaan konsistenssin sille jollekulle jota olemme. Sen täytyy kannatella omasta eläimellisestä sinnittelystään käsin totuuden subjektin ajatonta sinnittelyä”, kuten Badiou on (aivan varmasti) sanonut.


Jatka! Jatka olemista tänä ”jonakuna”, toisten kaltaisena ihmiseläimenä, joka kuitenkin huomaa olevansa totuuden tapahtumallisen prosessin kiinnittämä ja siirtämä. Jatka olemista sinä totuuden subjektin mukaansatempaavana osana, joka sinusta on sattunut tulemaan.

Alain Badiou



Subjekti-objekti-asetelma on (ajattelun) kömpelö väline, joka johtaa tiedostamattomiin kehäpäätelmiin. ”Kun lausutaan se, mikä on jo sanottu, sanotaan uudelleen se, mitä ei ole vielä koskaan sanottu”, kuten Foucault edelleen runoilee. Kun diskurssin seuraavalla kierroksella tulee vastaan tuttu myönteisenä koettu ajatus (mielipide), kannattaa siihen tällä kertaa suhtautua jyrkän negatiivisesti. Ja tulla suoran havainnon valossa siksi, mikä ”sinusta on sattunut tulemaan”. Se on myös zenin ja taon tie, jossa subjekti-objekti-asetelma katoaa todellisen ”minuuden” tieltä kuin yön huurut auringon noustua. ”Jos on olemassa jokin salattu merkitys, se on meissä itsessämme.”


Yksin sinua koetellaan; yksin astut autiomaahan; yksin olet maailman heiteltävänä. Mutta katsoessaan sisäänsä vilpittömästi ihminen ymmärtää, ettei hän ole yksinäinen, kurja, eikä hylätty Hänen sisällään on tietty kuninkaallisen, suurenmoisen yksinäisyyden tuntu.

D. T. Suzuki



Mitä tässä nyt on yritetty sanoa, että länsimaisetkin filosofit ovat kautta aikojen olleet melkoisia zenistejä ja 1900-luvun mannermaiset filosofit eritoten. Totuus kätkeytyy ja maailma kätkeytyy, mutta ne myös pyrkivät kätkeytymättömyyteen. Niiden paljastuminen on aina radikaalia, vaikka se onkin luonnollinen tilanne – täälläolemisen olotila. Mutta maailma maailmoi ja vie meitä harhaan. Vähän väliä me kadotamme tuon tietoisena olemisen tilan. Meitä ympäröi oletusten ja mielipiteiden vallihauta, jonka yli on lähes mahdotonta loikata suoran kokemisen tukevalle maaperälle. Suzuki puhuu ”uskostaan heikoista”, jotka pyrkivät muodottoman (Dharman) ymmärtämiseen sanojen ja nimien avulla:


Puoli vuosisataa heidän elämästään kuluu täysin hukkaan heidän raahatessaan elotonta raatoa ovelta ovelle. He juoksevat villisti pitkin maita ja mantuja selässään säkki täynnä tyhjiä sanoja ja puolihulluja mestareita. Tuonelan herra pyytääkin varmasti heidän puhkikuluneita sandaaleita itselleen.

D. T. Suzuki


Tao, jonka voi sanoin ilmaista, ei ole muuttumaton Tao.

Nimi, jonka voi nimetä, ei ole muuttumaton nimi.

Nimettömästä taivas ja maa syntyvät,

nimetty on kymmenentuhannen olion äiti.

Tao te ching


Minua pelottavat ihmisten sanat,

he kaiken niin selvästi nimeävät:

tässä talo, ja koira tuossa,

ja tässä on alku, ja loppu tuossa.

Rainer Maria Rilke



Kun jokainen on tunnistanut olevan olevaksi, on se jo silkkaa harhaa. Länsimaisen tieteen ja teknologian näkökulmasta tarkasteltuna pienten valaistumisien polku saattaa näyttää kahdeksan kaistaiselta valtatieltä – mutta emme anna sen hämätä. Tärkeät oivallukset ovat yhä oivaltamatta ja kätevät keksinnöt ovat yhä keksimättä. Oikein naurattaa, kun nämä mukamas kätevät vehkeet hajoavat käsiin. Kesäkuussa hajosi pesukone, heinäkuussa tuli autosta öljyt pihalle, elokuussa tippui rännit katolta ja nyt räjähti vesijohto. Oikein naurattaa – miten tässä ylipäätään ehtii tulla siksi mikä on.


Juuri näihin inhimillisen kokemuksen ylittäviin ongelmiin – ylipääsemättömään loogiseen ajatteluun ja kajahtaneeseen tekniseen järkeen – me läntisen maailman ihmiset tarvitsemme apua. Meillä on aivan omat meditaation lajimme – psykoterapia ja psykoanalyysi. Erich Fromm on tuttu jokaisen kodin kirjahyllystä. Hänen johdattamina me löysimme piilotajuntamme, seksuaaliset viettimme, ahdistuksemme ja meissä asustavan saatanallisen torjunnan ja torjunnan purkamisen. Mutta Fromm myös varoittaa meitä kokemuksiemme älyllistämisestä – tuosta loputtomasta asioiden ”järkiperäisestä” selittämisestä. ”Kuvittelen näkeväni jotain, mutta näenkin pelkkiä sanoja.” Tuota varoitusta eivät monet ”psykomaakarit” ole meille antaneet – siitä pisteet Frommille.


Voimme tarttua perimmäiseen todellisuuteen vain omilla käsillämme”, sanoo Fromm. Omilla käsillämme me voimme myös muuttaa maailmaa ja sen omistussuhteita. Voimaa kaikkeen tähän vaivannäköön me saamme zenistä. Meidän ei toki tarvitse valaistua kertalaakista, kuten zen-tarinoiden sankarimunkit. Me voimme valita myös pienten valaistumisien tien. Fromm kirjoittaa: ”Jos täysin pimeään huoneeseen tuodaan yksi kynttilä, pimeys katoaa valon tieltä. Mutta jos samaan huoneeseen tuodaan kymmenen tai sata tai tuhat kynttilää, huone muuttuu valoisammaksi. Ratkaiseva muutos tehtiin kuitenkin sillä hetkellä kun huoneeseen tuotiin ensimmäinen kynttilä, joka rikkoi pimeyden.”


Täysin produktiivinen ihminen ei enää tarvitse harsoja, joilla pitäisi ulkoisen maailman erossa itsestään. Valaistuminen tarkoittaa ”koko persoonan täydellistä heräämistä todellisuudelle”.

Erich Fromm



Zen voi olla tie vapauteen myös meitä piinaavista (mielen)pimeyden voimista. Buddhaluonto on kaikissa meissä, muistuttaa Fromm. ”Tällaista ymmärrystä ei voitaisi saavuttaa (…) elleivät herääminen, valaistuminen ja todellisuuden käsittäminen välittömällä tavalla olisi universaaleja kokemuksia.” Fromm varoitta myös siitä, että me emme voi palata enää minkäänlaisella ”valostuksella” takaisin myyttisen Eedenin puutarhaan, jossa eriytymätön mieli kuvittelisi olevansa yksi ja sama ja ympäripyöreä. Meillä on myös nämä läntisen tietoisuuden jutut – filosofia, tiede, teknologia, taide – jotka myös on nielaistava parantavan lääkkeen mukana. Sitä paitsi, tämä koko ”paskahan” on jo läpeensä universaalia.


Palaamme vielä Suzukiin. ”Ei ole muuta kuin Tien Ihminen (tao-jén) itse, joka ei ole riippuvainen mistään.” Valaistunut ihminen on se aivan tavallinen olio, joka tuntee maankamaran jalkojensa alla ja taivaan yläpuolellaan, joka kuulee tuulen suhinan korvissaan, kokee tilallisuuden ympärillään ja näkee varjonsa lankeavan auringosta poispäin. Tämä on se mystisin ja perimmäisin kokemus, jonka saavuttaminen on lähes mahdotonta.


Ei ole mitään Buddhaa, johon tarttua.

Ei ole mitään Taoa, jonka saavuttaa.

Ei ole mitään Dharmaa, jonka oivaltaa.

Tao te ching



Erich Fromm & D. T. Suzuki: Zen ja psykoanalyysi, Basam Books, 2012.







Zenbuddhistin tarralaput. The Unemployed Philosophers Guild. 
Kuva SJT, 2013. www.philosophersguild.com

3 kommenttia:

  1. Minun valaistumiseni tapahtui, kun tajusin elämän tarkoituksen kysymisen iloa pilaavaksi loogiseksi virheeksi: se ilmaisee väistämättä pettymystä "pelkkään" olemassaoloon, lapsekasta metafyysisen syyn tarvetta. Sanalla sanoen se ilmaisee turhamaisuutta.

    Melkein huvittuneena tajusin, että vain jo tarkoitukseen uskova voi puhua sen tarpeesta, en minä uskonnottomana. Minulle tämä kaikki satunnaisuus jo on kyllin absoluuttista.(ja turhinta siis perimmäiseen tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti).

    Samalla kaikenlainen nihilismi menetti merkityksensä. Nihilistit ja kyynikot alkoivat näyttää teeskentelijöiltä, jotka kuvittelivat (ehkä vilpittömästi) sanovansa jotain perimmäistä olemisesta. Tajusin että nihilismi oli vain älyllistä pettymyksen retoriikkaa ja olemassa ylittämistään varten.

    Myös Beckettin kaltaiset pettymyksen apostolit alkoivat ärsyttää. Siis kaikki ajattelu, joka piti lähtökohtaisesti syvyyttä pintaa, hämäryyttä valoa ja tarkoituksettomuutta iloa todempana tai syvällisempänä.

    Myös eksitentialistien (uskonnollisuudesta kumpuava) ajatus ihmisestä maailmaan heitettynä alkoi pitää sisällään pettymyksen sävyn, jonka mukaan olemme JOUTUNEET maailmaan voimattomina ja suunta on ikään kuin kirkkaudesta hämärään. Itse käänsin sen Täydellisyyden mittakaavoissani toisin päin: "Ei meitä maailmaan heitetty. Tänne livahdettiin." Kuin kuokkijat yltäkylläisiin juhliin... (Kyse on siis nyt ontologisesta absoluuttisuudesta. Tarkoitukseni ei ole kieltää psykologista ahdistusta tai mitään muutakaan kärsimystä. Niiden suhteen pettymyksessä ei ole loogista ristiriitaa.)

    Mitä tästä opimme? Että filosofinenkin metafysiikka on aina enemmän tai vähemmään uskonnollista. Ja että myös looginen päättely voi johtaa valaistumiseen. Minulle zen ja tiede soivat kumpikin samaa sävelmää. Samaa tietä yhteiseen tyhjyyteen.

    VastaaPoista
  2. Tässä Sepolle vielä muutama mielestäni aiheeseen sopiva "runo":


    Kirjaimet nousevat kuin aurinko taivaanrannan takaa. Sanoiksi ja lauseiksi.

    -

    Kirjoitin
    pitkästä
    aikaa
    runon.

    Tuli
    näin
    lyhyt
    runo

    tosi
    pitkästä
    ajasta.

    -

    Kun
    ei
    usko
    mihinkään

    aine
    todistaa
    vapaudesta.

    -

    Kirjoittakoon Blake Jumalasta jos tahtoo.
    Onneksi hän asetti tiikerinsä kysymyksen muotoon.
    Teon ja tapahtumisen väliin.

    -

    Muista että tätä kaikkea voi vielä tulla ikävä.
    Tätä ääntä ja valoa.

    -

    Runot on
    ymmärrettävä
    niin tarkkaan

    että ne
    katoavat
    käsiin.

    VastaaPoista
  3. Ah, niin viisaasti käyty läpi ikuisten pohdintojen - ajattelun kaariympyrä: "Ollako vai eikö olla"- that is the
    question. Ja kun on ja kysyy
    sen tarkoitusta, olenko vain ruohonkorsi tuulien taivutella? Rilken sanoin nimetä talot ja koirat ja väitellä niistä mielipiteiden vallihaudassa. Suzukin runo kuninkaallisen yksinäisyyden tunnon ohella on isossa kuvassa ja pohjalla tai päinvastaisessa korkeuksissa löydettävissä Jeesuksen sanat *En minä jätä teitä orvoiksi, Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti. "
    Jorma Laulajan Jumala on-kirjan eilen lopetettuani löydän samat pohdinnat papin ja piispan elämäkerrat myös avaruustieteen kannalta ja mitä Luoja
    kolmiyhteisen
    Jumalan toinen persoona
    Kristus toi syntymällä ihmiseksi-siitä on itselleni kun rauhan saanut näihin kysymyksiin joita kuitenkin eri mielessä saa ajatella


    VastaaPoista