torstai 17. lokakuuta 2013

KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ II


Kaupunki heijastuu peilityynestä Kirkkojärvestä. Kuva SJT.


Taivas avautuu kirkkaana;
se enteilee kylmää yötä.
Vuorelta tullut istuu vaiti, tien mutkat
sieluun saakka syöpyneenä.
Kun tulevat onnettomat päivät,
muistetaan se yksi onnellinen.
SJT


Aamulla autonikkunat ovat jäässä ja maa huurteessa. Aurinko kiipeä Hallilanvuoren takaa pilvettömälle taivaalle, joten päivästä on tulossa kirkas. Haen kellarista talvirenkaat ja pakkaan autoon – ne mahtuvat Picasson tavaratilaan pystyyn seisomaan kuin matkustajat ikään. Matka sujuu mukavasti vesivahinkoraporttia päivitellessä. Raportin mukaan huoneistossa on ollut toinenkin aikaisempi vesivahinko, maapohjan kautta tiivistynyt kosteus, joka näkyy alapohjan kostumisena. Ikään kuin tämän nykyisen vesivahingon valtaisa vesimäärä ei sitä olisi kastellutkaan. "Kun tulevat onnettomat päivät, muistetaan se yksi onnellinen."

Tämä on niin tuttua, että ensin sanotaan – ja sitten on. Sellaista olevaa ei mitkään voimat saa olemattomaksi. Poikkean Maailman Raitilla Peräseinäjoella. Suomen Siirtolaisuusmuseo on siirtänyt Kalajärven rantaan Unkurin talon Pohjois-Siperiasta. Ylihärmäläinen Matti Unkuri joutui Siperiaan 1878 riistettyään hengen sukulaismieheltä. Unkuri oli toimen mies, perusti perheen ja menestyi mainiosti – hänestä sukeutui merkkihenkilö uudessa asuinympäristössään. Kun taloa ryhdyttiin 2009 purkamaan oli siellä vieläkin Stalinin kuva seinällä.

Näen ensimmäistä kertaa talon pystyssä. Se on vaikuttava, huikean värinen harmaassa hirsisyydessään. Valkoiset ikkunalaudat ja otsakoristeet näkyvät jo kauas harsoisen männikön läpi. Ikkunakoristeet olivat talosta hävinneet jo ajat sitten. Jostakin vanhasta valokuvasta saattoi päätellä, että erittäin taitavasti veistettyä koukeroa ikkunoiden otsalla oli ollut. Tällainen karjalaispoika saattaisi sellaiset koukerot piirustaa jostakin kollektiivisesta karjalaisten tajunnasta käsin. Epäilin hanketta suuresti, mutta nyt ne(kin) ovat olemassa. Varmaankin paljon yksinkertaisemmat kuin alkuperäiset, mutta siitä huolimatta olen suuresti liikuttunut. Koko inhimillinen kulttuuri rakentuu sille, että jotkin esineet ja asiat kestävät pitempään kuin niiden valmistajat. Viime yönä lukemaani Hannah Arendtia tylysti mukaellen.

Kalajärven suoralla lakkaa CD-soitin toimimasta. Tänä vuonna hajoaa siis kaikki – eikö minulle jotakin tällaista jo ennustettu. Nykyinen Valtatie 66 ohittaa Pahajoen niin, että vilaustakaan ei kyläpahasesta näy. Käännyn vanhalle oikotielle, joka ei menneinä aikoina oikaissut minnekään, mutta nykyään se oikaisee vanhalle Valtatie 66:lle. Yhtäkkiä CD-soitin parahtaa soimaan, pyhä isä sentään kuinka me lapsina tätä synkkää metsää pelkäsimme – täällä kummittelee vieläkin. Päästyäni Rantatielle huomaan, että vanhaa Pahajoen limonaditehtaan rakennusta kunnostetaan. Tämä on todellinen yllätys. Tuskinpa siellä enää ryhdytään limonadia valmistamaan. Aikanaan rakennuksen pihapiirissä oli ravintolakin. Tivoli majoittui sinne kesäisin. Näin siellä pikkupoikana pikimustan miehen soittavan torvea, cowboyn joka löi piiskalla tupakan naisen suusta ja naisen joka tanssi nuoralla. Toiveammatteja kaikki tyynni – vaan minulla ei ollut lahjoja yhtikäs mihinkään.

Tienhaarassa josta tie kääntyy kylään ei tienviitassa luekaan Pahajoki, vaan epämääräisesti Jokivarsi. Nykyään Rantatiekin on Rannetie – kenenkähän ranne siellä on nyrjähtänyt. Siitä ajasta, kun asetuimme tänne asumaan puolivalmiiseen taloon, en muista juuri mitään. Mutta hieman myöhemmältä ajalta löydän jonkinlaisia muistikuvia. Meillä karjalaisilla oli omituinen tapa lähteä sunnuntaisin kävelylle kylätielle, vaikka emme olleet menossa yhtikäs minnekään. Kunhan vain kävelimme. Muistan miten talojen ikkunoihin ilmestyi hämmästyneitä ”naamoja”. Toisinaan naapurin vanha isäntä huusi peräämme sielunsa kyllyydestä: Senkin vinosilmät, menkää sinne mistä olette tulleetkin! Tämäkin vanha kyläperinne – ”peräänhuutelu” – on lähes kokonaan kadonnut. Jotkin pikkupojat taidon vielä satunnaisesti osaavat. Eikö jonkin toimikunnan pitäisi ryhtyä sitä elvyttämään. Siihen saisi varmaan apurahaakin – hyvä ettei EU-rahaa.


Oikotie läpi synkän metsän. Ainoa pystyssä oleva lato koko laaksossa, sekin hädin tuskin. Pahajoen limonaditehtaan vanha rakennus 1920-luvulta. Kuvat SJT.

Vaihdamme Picassoon lankomiehen kanssa talvirenkaat. Sää on tyyni, aurinko paistaa, pakkasta vielä aste tai pari. Jokirannan villit hopeapajut kimaltelevat hopeisina yltäkylläisessä valossa. Raskaassa puukuormassa oleva traktori ylittää Soininsillan ja alkaa savuttaen hivuttautua ylämäkeen. Luen Viiskunnan, mutta en jaksa keskittyä. Nousen autoon ja lähden ajamaan – talvirenkaat rohisevat raskaina. Kierrän Tusanpuolen kautta vain nähdäkseni peilityynen Kirkkojärven takaa nousevan kaupungin siluetin.

Alavuden sairaalassa äitini on juuri syömässä. Ne jotka eivät syö sängyissään syövät aulan vapaa-ajantilassa, jossa on televisio ja lehtihylly. Vanhoja naisia istuu pyörätuoleissaan pienten pöytien äärellä. Äitini väittää jo syöneensä, hän sanoo vastustavansa tällaista käytävällä syömistä. Joo, sanoo hoitaja, vanha rouva haluaisi vain maata ja syödä mossottaa sängyssä. Olemme hoitajan kanssa samaa mieltä, että pitäisi kuntoutua ja päästä pois täältä. Mitä se auttaa, jupisee äitini, kun on näin vanha ja huonossa kunnossa, joutaisi kuolla pois.

Hoitaja työntää äitini käytävän päässä olevaan oleskelunurkkaukseen. Aurinko paistaa ja viimeiset koivuissa roikkuvat lehdet lepattavat kuin pienet liekit. Järvi siintää puitten takaa. Tässä on hyvä istua ja jutella, sanoo hoitaja. Sehän on minun poikani, sanoo äitini ja lähtee rullaamaan pyörätuolilla. Se on niin jääräpäinen, sanoo hoitaja. Äitini kiitää jo kaukana ja kurvaa väärään huoneeseen. Tämä on väärä huone, sanon. Auta nyt, enhän minä näe, inttää äitini. Työnnän hänet omaan huoneeseensa, hän tunnistaa oitis oman sänkynsä ja rakkaat pihlajanmarjakarkkinsa. Nosta vähän, hän sanoo ja yrittää kömpiä sänkyynsä. Mutta eihän se onnistu, onneksi hoitaja tulee ja auttaa. Olipa siinä taas turha reissu, sanoo äitini ja hymyilee. Hän pyytää vielä uuden karamellin vaikka entinenkin on kesken. Sinne mahtuu kaksikin, hän sanoo ja näyttää hampaatonta suutaan.

Olen jälleen ymmälläni sairaalan pihassa. Aurinko paistaa yhä, ei uskoisi että lokakuu on jo puolivälissä. Onneksi autossa on talvirenkaat, tulisipa lunta – pääsisi hiihtämään!


Unkurin talo uusine ikkunakoristeineen. Kuvat SJT.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti