tiistai 29. lokakuuta 2013

ILTAPÄIVÄ ESTEETTISELLÄ REITILLÄ


Jo kevättalvella kuvasin lumen peittämää uimarantaa ja ihmettelin, että mikä ihmeen esteettinen reitti! Kuva SJT 2013.


Itkee linnut ja
viherlatvat kisaavat
syystuulen satoa!
SJT


Lämpimät syyspäivät jatkuvat, vaikka on jo menossa lokakuun viimeinen sunnuntai. Vuorella on tungosta, ihmiset etsivät itselleen sopivaa kuntoilureittiä. Kevättalvella hiihtoretken jälkeen otin kuvan, jota myöhemmin ihmettelin, että mikä ihmeen Esteettinen reitti. Mutta se onkin Esteetön reitti, kuten nyt kirkkaassa päivänvalossa voin uusin silmälasein asian todistaa. Vaan minulle kelpaa tuo olematon Esteettinen reittikin, joten suuntaan sille! Sitä paitsi kaikki estetiikkahan on perusteeltaan eräänlaista näkökyvyn vajavuutta – sumeutta havainnossa.

Reitti alkaa ladonpäädyn näköisellä runotaululla, jossa on lasi ja lasin alla runo. Ensimmäinen runo ei avaa esteettisen kokemuksen uksea, joten kirjoitan muistivihkoon oman runon – haikun. Tunnelman lainaan Valchiusan laakson runoilijalta. ”Nyt laaksoon, jonka sulkee alppirinne / ja jonne hukkuu huokausten tähteet.” Taustalla kohoava vuorenrinne ei kylläkään ole mikään Monte Ventoson alppirinne, ei lähimainkaan, mutta hällä väliä. ”Ei täällä naisia, vain kivet...”, jatkaa runoilija vaikerrustaan Elina Vaaran suomentamana. Täällä taas sauvakäveleviä naisia painaa ohi ja tulee vastaan jatkuvana virtana. Pitäisikö siitä ilahtua vai masentua?

Suolla tuulee, sumuaa,
mieli maassa mataa.
Siivin synkin kiiruhtaa
pilvet taivaan rataa,
lätäkkönä kiiluu maa,
suolla sataa, sataa.
Einari Vuorela


Tämä runotaulu puree jo paremmin, kohtalaista luonnonlyriikkaa – osuu hyvin maisemaan ja vuodenaikaan. Vaikka tänään ei sadakaan, mutta sade on helppo kuvitella – suomalaisen sielussa sataa aina. Vastaan tulee laavu ja tymäkkä makkarankäry. Sinervä savu vispaa vilvasta syysilmaa. Pakko myöntää, että pitkäkäinen puskista reitille hyökkäävä laavu on melko esteettinen, ja miellyttävä näky ohitettavaksi. Se saa rinnanalassa aikaan nostatuksen tunteen – että ei mene hukkaan aika jos jotakin tällaista voi tilallisuuden, valon ja värikylläisyyden piirissä kokea. Ei tarvitse turhaan matkustaa Valchiusaan eikä kiivetä Ventosolle – tämä oma vuoristo riittää mainiosti.

Kivituhkalla päällystetty reitti johtaa aina vain matalammalle ja syvemmälle metsään. Jyrkän mutkan jälkeen tulee vähäinen lampi vastaan, se kiiltää jäisenä. Lammen takana aivan rannasta nousee jyrkkä kalliorinne. Kallion laella on hirsinen rukoushuone – tai mikä se nyt sitten on. Järeä puunrungoista veistetty risti on pystytetty aivan jyrkänteen reunalle. Vaikutelma on enemmänkin hätkähdyttävä kuin esteettinen. Toisella puolen kulkuväylää on kapea katos, jonka suojaan on ripustettu vieriviereen umpipuusta koverrettuja linnunpönttöjä. Mieleen hiipii tiedotusvälineiden ahkerasti markkinoima sietämätön uusi uskonto: ”Yhä useampi suomalainen uskoo...”





Ystäviä ovat, kuten kallio ja lampi,
syvällä vedessä, särki ja sampi.
Mervi Heikkilä


Jylhänä kohoavalla kalliolla rientää ryhmä oranssinkarvaisiin asuihin pukeutuneita naisia laulaen reippaasti: ”Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi...” Nyt tämä alkaa kääntyä jo masennuksen puolelle. Yritän jonkinlaista ääntä kurkustani, mutta en saa edes rykäistyä. Sydämeni on hypätä ulos rinnasta, kun peura ylittää väylän yhdelle ainoalla loikalla. En ehtinyt edes ajatella kameraani. Metsä harvenee ja sen läpi alkaa kuultaa ampumahiihtoradan ammuntapaikka – esteettisyys on tipotiessään. Lopulta esteettömyyskin on tipotiessään, kun reitti päätyy sotilasesteradalle: ”Käyttö omalla vastuulla.” Viimeinen runotaulu komentokorsun kupeessa runoilee Hilja Haahdin sanoin: ”Ei kuulu voihke ja vaikerrus, / elon nuoren sammuva huokaus...”

Palaan takaisin viimeistä edelliselle runotaululle, joka taisi jäädä väliin peuraa säikähtäessäni. Oikaisen tuttua hiihtoväylää pitkin kohti vuoren lakea, jossa kuvittelen Picasson minua vartovan. Nälkäkin on jo hirmuinen. Seuraavalla kerralla ymmärrän paremmin, otan tofu-chorizot mukaan ja liityn laavulla grillaajien porukkaan.


Mene vuorille
ja järvien rannoille.
Hengitä hiljaisuutta,
käytä ravinnoksesi
yksinäisyyttä.
Einari Vuorela


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

KELASSA KAIKKI ASIAT OVAT HYVIN


Elämässä – Mitt i allt, 2/2013. Kelan lehti joka kotiin. Kuva SJT.


Työ pitää kiinni elämässä!”
Kotona olo ei kaduta!”
Elämässä – Mitt i allt, 2/2013


Kelan lehti jokaiseen kotiin Elämässä 2/2013 on juuri ilmestynyt. Se on niitä lehtiä, jotka keskusliikkeiden, urheiluseurojen, seurakuntien ym. julkaisujen ohessa lojuvat työhuoneeni sivupöydälle päivän pari kaiken muun postilaatikkorääsän seassa, kunnes heitän koko kasan kierrätykseen. Vaikea niitä on suoraan pois heittää – jotkut ovat sentään nähneet vaivaa ja tuhlanneet resursseja saadakseen läpyskän ”kunnon kansalaisen” eli minun luettavaksi. Sen verran olen aikaisemminkin lehteä vilkaissut, että tiedän Kelalla menevän hyvin – asiat rullaa ja toimihenkilöt johtajineen ovat parasta A-luokkaa. Nyt päätin jostakin käsittämättömästä syystä lukaista lehden.

Elämässä – Mitt i allt -lehti ei ole mikään vaatimaton laitos, se ilmestyy 2 kertaa vuodessa, painos 2,7 miljoonaa kpl ynnä erityispainos näkövammaisille. Lehti löytyy toki myös verkosta. Toimituksessa työskentelee päätoimittaja, toimitussihteeri ja toimituksen sihteeri. Nyt on jo 45. vuosikerta menossa, joten olisin minä voinut lehden lukea jo aikaisemminkin. Ehkä olen tullut sellaiseen vaiheeseen, että mielenkiinnon kohteet alkavat muuttua ellei kokonaan hiipua. Lähes päivittäin joku puhelinmyyjä soittaa ja kertoo minun tarvitsevan nykyään aivan määrätynlaisen lehden, kuten ET, Voi hyvin, Hyvä sanoma, Tee Itse, Kodinrakentaja, Viva, Oma aika, Tähdet ja avaruus... Voi hyvät hytyvinokkaat sentään!

Lehden taitto on tylsää, mutta toki lehden sisältökin on tylsää, joten ne korreloivat toisiaan. Lehden painoasu on voimaton ja kuvat hailakkaan sävyttömiä – syvälle paperiin uponneita. Kuvituskin kertoo, että ei vain lehti vaan myös elämä itse on tylsää. Kotona on tylsää, työssä on tylsää ja harrastuksissa on tylsää. Stressi ajaa ahtaalle, tarvitaan vapaata: isyysvapaata, työvapaata, hoitovapaata, osapäivävapaata ja vapaata tylsästä elämänkumppanista. Ja tässä Kela tule apuun ja tarjoaa avustusta ahdinkoon. Vaan se ei ole enää avustusta, vaan ”etuisuutta”. Etuisuuksia lehdessä on lueteltu täydet kolme sivua. Niitä on paljon – ei kannata ryhtyä tässä luettelemaan. Ja kaiken löytää myös verkosta.

Olen kuullut monien sanovan – huolimatta tästä jokakotiin kannettavasta lehdestä – että Kelan ”etuisuuksista” on vaikea saada selkoa ja hakukaavakkeiden täyttö on vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Nyt tähän ongelmaan Kela tarjoaa lehden mukaan ”henkilökohtaista Kela-neuvojaa”, joka auttaa ”kokonaistilanteen kartoituksessa” ja tukihakemusten täyttämisessä. Kuulostaa aivan liian hyvältä. Muistan vielä nekin ajat, kun meillä oli paikallisessa terveyskeskuksessa ”omalääkärit” – nyt siellä ei ole lääkäreitä lainkaan. Mutta toki me uskomme positiiviseen vaihtoehtoon, kun niin sanotaan.

On kerrottava omakohtainen kokemus. Olin sienimetsässä kun Kelasta virkailija soitti ja kysyi, miksi minä en ollut hakenut minulle kuuluvaa ”etuisuutta”. Hämmentyneenä vastasin, että OK minä tulen huomenna käymään. Ei tarvitse, minä voin tämän hoitaa, vastasi nuorekas virkailija. Kerroin eräälle ystävälleni, että ajatella miten hienoa palvelua nykyään saa. Ystäväni epäili kyseisen virkailijan olleen ekapäivää töissä, ja vielä niin shokissa ettei osannut käyttäytyä järkevästi.

Elämässä – Mitt i allt -lehti kertoo, että me elämme monikulttuurisessa maassa ja vieraskielinen asiointi yleistyy. Kela tarjoaakin ”tietoa sosiaaliturvasta 15 kielellä”. Ja ”Infopankki” löytyy verkosta. Lehti kertoo myös, että Kelasta on ryhdytty soittamaan: ”Kelasta, päivää!” Jos hakemuksesta puuttuu vaikkapa päivämäärä, niin enää ei lähetetä hidasta ”postipostia”, vaan soitetaan ja asia ratkaistaan siinä silmänräpäyksessä.

Kela on julkaissut ”oppaan kääntyneille”. Kuulostaa mielenkiintoiselta, ja jotenkin pysähdyttävän omakohtaiselta. No, opas on tarkoitettu ikääntyneille – siis nykyään ”kääntyneille”. Minulle tämä vain passaa. Opas löytyy osoitteesta www.suomi.fi/ikaantyneille. Oppaassa kerrotaan kaikki se, mitä tällainen ”ikäkääntynyt” saattaa tarvita ”erilaisissa arkielämän tilanteissa”. Hyvä näin, mutta pyhäpäivät on pärjättävä omillaan. Me elämme pelottavan arkipäiväkeskeisessä kulttuurissa – tilanne vaatisi pikaista syväanalyysiä! Eihän miellä ”kääntyneillä” mitään arkipäivää ole!

Lopuksi on kysyttävä, kun kaikki tämä Elämässä – Mitt i allt -lehden tieto on myös verkossa, niin mihin tätä jokakotiin jaettavaa paperilehteä tarvitaan. Eikö sen tekeminen jakeluineen ole hirvittävän kallistakin. Eikö siinä tuhlata niin aikaa kun resurssejakin – niitä kallisarvoisia ”etuisuuseuroja”. Ja tärkein kysymys: lukeeko sitä kukaan?

Joskus asiakas kaipaa laajaa opastusta eri tukien ja palveluiden viidakossa. Henkilökohtainen Kela-neuvoja perehtyy asiakkaan kokonaistilanteeseen”
Kelasta, päivää!”
Elämässä – Mitt i allt, 2/2013


torstai 17. lokakuuta 2013

KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ II


Kaupunki heijastuu peilityynestä Kirkkojärvestä. Kuva SJT.


Taivas avautuu kirkkaana;
se enteilee kylmää yötä.
Vuorelta tullut istuu vaiti, tien mutkat
sieluun saakka syöpyneenä.
Kun tulevat onnettomat päivät,
muistetaan se yksi onnellinen.
SJT


Aamulla autonikkunat ovat jäässä ja maa huurteessa. Aurinko kiipeä Hallilanvuoren takaa pilvettömälle taivaalle, joten päivästä on tulossa kirkas. Haen kellarista talvirenkaat ja pakkaan autoon – ne mahtuvat Picasson tavaratilaan pystyyn seisomaan kuin matkustajat ikään. Matka sujuu mukavasti vesivahinkoraporttia päivitellessä. Raportin mukaan huoneistossa on ollut toinenkin aikaisempi vesivahinko, maapohjan kautta tiivistynyt kosteus, joka näkyy alapohjan kostumisena. Ikään kuin tämän nykyisen vesivahingon valtaisa vesimäärä ei sitä olisi kastellutkaan. "Kun tulevat onnettomat päivät, muistetaan se yksi onnellinen."

Tämä on niin tuttua, että ensin sanotaan – ja sitten on. Sellaista olevaa ei mitkään voimat saa olemattomaksi. Poikkean Maailman Raitilla Peräseinäjoella. Suomen Siirtolaisuusmuseo on siirtänyt Kalajärven rantaan Unkurin talon Pohjois-Siperiasta. Ylihärmäläinen Matti Unkuri joutui Siperiaan 1878 riistettyään hengen sukulaismieheltä. Unkuri oli toimen mies, perusti perheen ja menestyi mainiosti – hänestä sukeutui merkkihenkilö uudessa asuinympäristössään. Kun taloa ryhdyttiin 2009 purkamaan oli siellä vieläkin Stalinin kuva seinällä.

Näen ensimmäistä kertaa talon pystyssä. Se on vaikuttava, huikean värinen harmaassa hirsisyydessään. Valkoiset ikkunalaudat ja otsakoristeet näkyvät jo kauas harsoisen männikön läpi. Ikkunakoristeet olivat talosta hävinneet jo ajat sitten. Jostakin vanhasta valokuvasta saattoi päätellä, että erittäin taitavasti veistettyä koukeroa ikkunoiden otsalla oli ollut. Tällainen karjalaispoika saattaisi sellaiset koukerot piirustaa jostakin kollektiivisesta karjalaisten tajunnasta käsin. Epäilin hanketta suuresti, mutta nyt ne(kin) ovat olemassa. Varmaankin paljon yksinkertaisemmat kuin alkuperäiset, mutta siitä huolimatta olen suuresti liikuttunut. Koko inhimillinen kulttuuri rakentuu sille, että jotkin esineet ja asiat kestävät pitempään kuin niiden valmistajat. Viime yönä lukemaani Hannah Arendtia tylysti mukaellen.

Kalajärven suoralla lakkaa CD-soitin toimimasta. Tänä vuonna hajoaa siis kaikki – eikö minulle jotakin tällaista jo ennustettu. Nykyinen Valtatie 66 ohittaa Pahajoen niin, että vilaustakaan ei kyläpahasesta näy. Käännyn vanhalle oikotielle, joka ei menneinä aikoina oikaissut minnekään, mutta nykyään se oikaisee vanhalle Valtatie 66:lle. Yhtäkkiä CD-soitin parahtaa soimaan, pyhä isä sentään kuinka me lapsina tätä synkkää metsää pelkäsimme – täällä kummittelee vieläkin. Päästyäni Rantatielle huomaan, että vanhaa Pahajoen limonaditehtaan rakennusta kunnostetaan. Tämä on todellinen yllätys. Tuskinpa siellä enää ryhdytään limonadia valmistamaan. Aikanaan rakennuksen pihapiirissä oli ravintolakin. Tivoli majoittui sinne kesäisin. Näin siellä pikkupoikana pikimustan miehen soittavan torvea, cowboyn joka löi piiskalla tupakan naisen suusta ja naisen joka tanssi nuoralla. Toiveammatteja kaikki tyynni – vaan minulla ei ollut lahjoja yhtikäs mihinkään.

Tienhaarassa josta tie kääntyy kylään ei tienviitassa luekaan Pahajoki, vaan epämääräisesti Jokivarsi. Nykyään Rantatiekin on Rannetie – kenenkähän ranne siellä on nyrjähtänyt. Siitä ajasta, kun asetuimme tänne asumaan puolivalmiiseen taloon, en muista juuri mitään. Mutta hieman myöhemmältä ajalta löydän jonkinlaisia muistikuvia. Meillä karjalaisilla oli omituinen tapa lähteä sunnuntaisin kävelylle kylätielle, vaikka emme olleet menossa yhtikäs minnekään. Kunhan vain kävelimme. Muistan miten talojen ikkunoihin ilmestyi hämmästyneitä ”naamoja”. Toisinaan naapurin vanha isäntä huusi peräämme sielunsa kyllyydestä: Senkin vinosilmät, menkää sinne mistä olette tulleetkin! Tämäkin vanha kyläperinne – ”peräänhuutelu” – on lähes kokonaan kadonnut. Jotkin pikkupojat taidon vielä satunnaisesti osaavat. Eikö jonkin toimikunnan pitäisi ryhtyä sitä elvyttämään. Siihen saisi varmaan apurahaakin – hyvä ettei EU-rahaa.


Oikotie (Rannetie) vie läpi synkän metsän. Ainoa pystyssä oleva lato koko laaksossa, sekin hädin tuskin. Mäkinesteen limonaditehtaan vanha rakennus 1920-luvulta. Kuvat SJT.

Vaihdamme Picassoon lankomiehen kanssa talvirenkaat. Sää on tyyni, aurinko paistaa, pakkasta vielä aste tai pari. Jokirannan villit hopeapajut kimaltelevat hopeisina yltäkylläisessä valossa. Raskaassa puukuormassa oleva traktori ylittää Soininsillan ja alkaa savuttaen hivuttautua ylämäkeen. Luen Viiskunnan, mutta en jaksa keskittyä. Nousen autoon ja lähden ajamaan – talvirenkaat rohisevat raskaina. Kierrän Tusanpuolen kautta vain nähdäkseni peilityynen Kirkkojärven takaa nousevan kaupungin siluetin.

Alavuden sairaalassa äitini on juuri syömässä. Ne jotka eivät syö sängyissään syövät aulan vapaa-ajantilassa, jossa on televisio ja lehtihylly. Vanhoja naisia istuu pyörätuoleissaan pienten pöytien äärellä. Äitini väittää jo syöneensä, hän sanoo vastustavansa tällaista käytävällä syömistä. Joo, sanoo hoitaja, vanha rouva haluaisi vain maata ja syödä mossottaa sängyssä. Olemme hoitajan kanssa samaa mieltä, että pitäisi kuntoutua ja päästä pois täältä. Mitä se auttaa, jupisee äitini, kun on näin vanha ja huonossa kunnossa, joutaisi kuolla pois.

Hoitaja työntää äitini käytävän päässä olevaan oleskelunurkkaukseen. Aurinko paistaa ja viimeiset koivuissa roikkuvat lehdet lepattavat kuin pienet liekit. Järvi siintää puitten takaa. Tässä on hyvä istua ja jutella, sanoo hoitaja. Sehän on minun poikani, sanoo äitini ja lähtee rullaamaan pyörätuolilla. Se on niin jääräpäinen, sanoo hoitaja. Äitini kiitää jo kaukana ja kurvaa väärään huoneeseen. Tämä on väärä huone, sanon. Auta nyt, enhän minä näe, inttää äitini. Työnnän hänet omaan huoneeseensa, hän tunnistaa oitis oman sänkynsä ja rakkaat pihlajanmarjakarkkinsa. Nosta vähän, hän sanoo ja yrittää kömpiä sänkyynsä. Mutta eihän se onnistu, onneksi hoitaja tulee ja auttaa. Olipa siinä taas turha reissu, sanoo äitini ja hymyilee. Hän pyytää vielä uuden karamellin vaikka entinenkin on kesken. Sinne mahtuu kaksikin, hän sanoo ja näyttää hampaatonta suutaan.

Olen jälleen ymmälläni sairaalan pihassa. Aurinko paistaa yhä, ei uskoisi että lokakuu on jo puolivälissä. Onneksi autossa on talvirenkaat, tulisipa lunta – pääsisi hiihtämään!


Unkurin talo uusine kirjoittajan piirtämine ikkunakoristeineen. Kuvat SJT.


perjantai 11. lokakuuta 2013

PIENTEN VALAISTUMISIEN POLKU


What we think, we become.” Zenbuddhistin tarralaput. 
The Unemployed Philosophers Guild. Kuva SJT, 2013.


Zen vastaan eurooppalainen filosofia


Ei onnea ole suotu minulle

tässä maailmassa. Mikä neuvoksi?

Vaellan vuorille etsimään

rauhaa yksinäiseen sydämeeni.

Wang Wei

(su[o]mentanut SJT)


Tiede pelkää “subjektiivisuutta”. On kuitenkin muistettava, että niin kauan kuin pysyttelemme ulkopuolella, olemme ulkopuolisia. Juuri tästä syystä emme voi koskaan tuntea asiaa itsessään.

       – D. T. Suzuki



Luin kesän olemattomia helteitä odotellessa kirjan Zen ja psykoanalyysi (2012), jonka kirjoittajat Erich Fromm (1900–1980) ja D. T. Suzuki (1870 –1966) edustavat oman alansa huippua – jopa niin että heidän sanomansa näyttäytyy ikään kuin ”lopullisena totuutena”. Suzukin tekstit olen lukenut jo aikaisemminkin. Kirja perustuu luentoihin, jotka pidettiin kirjan kirjoittajien toimesta Cuernavacassa 1957. Se sanotaan monta kertaa, ikään kuin se olisi vaikeasti uskottavaa. Ei se ole, poikkesihan Suzuki mieluusti länsimaisia filosofeja tapaamassa, kuten nyt vaikka Heideggeria.


Se erottaa hänet kivestä, kasvista, eläimestä, mutta myös jumalista. Vaikka meillä olisi tuhat silmää ja tuhat korvaa, tuhat kättä ja monia muita aisteja ja elimiä, mutta olemuksemme ei pysyisi kielen vallassa, jäisi kaikki oleva – se oleva, joka me itse olemme, aivan yhtä lailla kuin oleva, jota emme itse ole – meiltä suljetuksi.

Martin Heidegger



Meillä on nämä valmiit ajatukset ja valmis maailma, niin Suzukilla kuin muillakin. Suzuki mielellään lainasi länsimaisia ajattelijoita teroittaakseen ja selventääkseen zenin olemusta länsimaisille kuulijoilleen. Yllä oleva lainaus Suzukin tekstistä tuntuu viittaavan Kantin filosofiaan: meillä on olemassa maailmasta havaintoja, mutta ei suoraa tietoa maailmasta sinänsä. Senkin Suzuki muistaa, että silleen jättämisen idea on jo lännessäkin ikivanhaa perua, se löytyy jo Mestari Eckhartin (1260 –1327) ja Akvinon Tuomaan (1225–1274) ajattelusta. Minua tärisyttää yhä tuo Tuomaan ajatus: ”Mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut jo maailmassa.” Eikö se ole silkkaa zeniä? Seuraavassa tulemme huomaamaan, että mikään siellä ”omassa päässä” ei ole omaa.


Kirja alkaa D. T. Suzukin luento-osuudella, jonka olen jo joskus aikaisemminkin lukenut. Suzuki analysoi kahta runoa, josta ensimmäinen on vaeltajamunkki Bashōn (1644–1694) tunnettu haiku:


Kun tarkkaan katson

näen kakkaran kukkivan

aidan vierellä!

Bashō


Yoku mireba

Nazuna hana saku

Kakine kana!

Bashō



Runon lopussa oleva huutomerkki avaa hämmennyksen ja oivalluksen tilan, hypyn aikaan ja tapahtumaan jonka me yhä voimme kokea. Tässä kulminoituu juuri tuo ”silleen jättämisen” idea, itäinen kulkurirunoilija on jo kaukana toisella paikkakunnalla, kun läntinen runoilija Alfred Tennyson (1809–1892) jumittaa loputtomine pähkäilyineen yhä vain kukkansa äärellä:


Muurin kolossa kasvava kukka,

poimin sinut pois kolostasi,

pidän sinua kädessäni,

juurinesi kaikkinesi,

pieni kukkanen – jospa vain

voisin ymmärtää...

Alfred Tennyson



Näin Suzuki onnistuu paljastamaan konkreettisesti Itäisen ja Läntisen mielenlaadun. Foucault kuvaa tuon ”kliinisen katseen” kirjassaan Klinikan synty (1963/2013) laveasti runollisin sanankääntein. Pääosaan nousee leveäkärkinen terävä vasara, jolla kallot saattoi kätevästi naputella auki ja saattaa sisällys ”katseen alaisuuteen”. Mutta tilanne oli pitkään yhtä huono kuin runoilija Tennysonilla, havainnoija ei nähnyt sitä mitä havaitsi. Kunnes havaintojen ja sanojen välille muodostui yhteys, joka mahdollisti sekä näkemisen että sanomisen, ”joka näytti sijoittuvan rationaalisuuden arkaaisemmalle tasolle, ikään kuin olisi kyse paluusta lopultakin heränneeseen katseeseen”.


Totuuden sijaitseminen asioiden synkässä ytimessä liittyy paradoksaalisesti ylivertaisen voimakkaaseen empiiriseen katseeseen, joka tuo niiden pimeyden päivänvaloon. Kaikki valo on siirtynyt silmän heikkoon soihtuun, joka nyt tarkastelee kappaleita ja kertoo kulkiessaan niiden paikan ja muodon.

Michel Foucault



Katse ylittää näkemisen, se ”ei enää ole rajoittava vaan rajoittamattomuudessaan yksilön perustava”. Läsnä on myös alituisesti objektin väistämätön syvyys: ”havaintojen lähde, piiri ja rajat määrittyvät objektin pimeydessä, joka kuitenkin edeltää kaikkea tietoa. Katse on passiivisesti sidoksissa tähän alkupassiivisuuteen, joka tuomitsee sen ikuisesti tarkastelemaan ja hallitsemaan havaintoa.” 1800-luvun alussa havaintojen kuvauksiin ilmestyi yhtäkkiä kaikki se, ”mikä vuosisatoihin ei ollut ylittänyt näkyväisyyden ja lausuttavuuden kynnystä”. ”Harhakuvien laihtumiseen tarvittiin vain muutama kymmenen vuotta, ja vapaaksi jäänyt tila toi asiat silmiemme eteen niiden oikeassa muodossa?” Tämä kaikki edellytti myös uudenlaisen havaitsijan – subjektin – ilmestymistä.


Minä, sinä, hän, tai se – kaikki nämä pronominit viittaavat

jonkin verran itsensä taakse. Kuka on tämä ”jonkin verran”?

D. T. Suzuki



Subjekti-objekti-jakoa ei löydy luonnosta – se on aina oletettava, että ylipäätään voitaisiin ajatella (jotakin kohteena). Tämä teennäinen asetelma tekee ”lopullisesti oikeassa olemisen” mahdottomaksi. Universaalit totuudet ilmenevätkin aina (paikallisina) tapahtumina, jotka murtautuvat esiin muuttaen radikaalisti yhteistä kokemusta. Totuus on aukko tiedostuksessamme, kuten Lacan on (ehkä) sanonut. ”Totuuksien etiikka pyrkii vain antamaan konsistenssin sille jollekulle jota olemme. Sen täytyy kannatella omasta eläimellisestä sinnittelystään käsin totuuden subjektin ajatonta sinnittelyä”, kuten Badiou on (aivan varmasti) sanonut.


Jatka! Jatka olemista tänä ”jonakuna”, toisten kaltaisena ihmiseläimenä, joka kuitenkin huomaa olevansa totuuden tapahtumallisen prosessin kiinnittämä ja siirtämä. Jatka olemista sinä totuuden subjektin mukaansatempaavana osana, joka sinusta on sattunut tulemaan.

Alain Badiou



Subjekti-objekti-asetelma on (ajattelun) kömpelö väline, joka johtaa tiedostamattomiin kehäpäätelmiin. ”Kun lausutaan se, mikä on jo sanottu, sanotaan uudelleen se, mitä ei ole vielä koskaan sanottu”, kuten Foucault edelleen runoilee. Kun diskurssin seuraavalla kierroksella tulee vastaan tuttu myönteisenä koettu ajatus (mielipide), kannattaa siihen tällä kertaa suhtautua jyrkän negatiivisesti. Ja tulla suoran havainnon valossa siksi, mikä ”sinusta on sattunut tulemaan”. Se on myös zenin ja taon tie, jossa subjekti-objekti-asetelma katoaa todellisen ”minuuden” tieltä kuin yön huurut auringon noustua. ”Jos on olemassa jokin salattu merkitys, se on meissä itsessämme.”


Yksin sinua koetellaan; yksin astut autiomaahan; yksin olet maailman heiteltävänä. Mutta katsoessaan sisäänsä vilpittömästi ihminen ymmärtää, ettei hän ole yksinäinen, kurja, eikä hylätty Hänen sisällään on tietty kuninkaallisen, suurenmoisen yksinäisyyden tuntu.

D. T. Suzuki



Mitä tässä nyt on yritetty sanoa, että länsimaisetkin filosofit ovat kautta aikojen olleet melkoisia zenistejä ja 1900-luvun mannermaiset filosofit eritoten. Totuus kätkeytyy ja maailma kätkeytyy, mutta ne myös pyrkivät kätkeytymättömyyteen. Niiden paljastuminen on aina radikaalia, vaikka se onkin luonnollinen tilanne – täälläolemisen olotila. Mutta maailma maailmoi ja vie meitä harhaan. Vähän väliä me kadotamme tuon tietoisena olemisen tilan. Meitä ympäröi oletusten ja mielipiteiden vallihauta, jonka yli on lähes mahdotonta loikata suoran kokemisen tukevalle maaperälle. Suzuki puhuu ”uskostaan heikoista”, jotka pyrkivät muodottoman (Dharman) ymmärtämiseen sanojen ja nimien avulla:


Puoli vuosisataa heidän elämästään kuluu täysin hukkaan heidän raahatessaan elotonta raatoa ovelta ovelle. He juoksevat villisti pitkin maita ja mantuja selässään säkki täynnä tyhjiä sanoja ja puolihulluja mestareita. Tuonelan herra pyytääkin varmasti heidän puhkikuluneita sandaaleita itselleen.

D. T. Suzuki


Tao, jonka voi sanoin ilmaista, ei ole muuttumaton Tao.

Nimi, jonka voi nimetä, ei ole muuttumaton nimi.

Nimettömästä taivas ja maa syntyvät,

nimetty on kymmenentuhannen olion äiti.

Tao te ching


Minua pelottavat ihmisten sanat,

he kaiken niin selvästi nimeävät:

tässä talo, ja koira tuossa,

ja tässä on alku, ja loppu tuossa.

Rainer Maria Rilke



Kun jokainen on tunnistanut olevan olevaksi, on se jo silkkaa harhaa. Länsimaisen tieteen ja teknologian näkökulmasta tarkasteltuna pienten valaistumisien polku saattaa näyttää kahdeksan kaistaiselta valtatieltä – mutta emme anna sen hämätä. Tärkeät oivallukset ovat yhä oivaltamatta ja kätevät keksinnöt ovat yhä keksimättä. Oikein naurattaa, kun nämä mukamas kätevät vehkeet hajoavat käsiin. Kesäkuussa hajosi pesukone, heinäkuussa tuli autosta öljyt pihalle, elokuussa tippui rännit katolta ja nyt räjähti vesijohto. Oikein naurattaa – miten tässä ylipäätään ehtii tulla siksi mikä on.


Juuri näihin inhimillisen kokemuksen ylittäviin ongelmiin – ylipääsemättömään loogiseen ajatteluun ja kajahtaneeseen tekniseen järkeen – me läntisen maailman ihmiset tarvitsemme apua. Meillä on aivan omat meditaation lajimme – psykoterapia ja psykoanalyysi. Erich Fromm on tuttu jokaisen kodin kirjahyllystä. Hänen johdattamina me löysimme piilotajuntamme, seksuaaliset viettimme, ahdistuksemme ja meissä asustavan saatanallisen torjunnan ja torjunnan purkamisen. Mutta Fromm myös varoittaa meitä kokemuksiemme älyllistämisestä – tuosta loputtomasta asioiden ”järkiperäisestä” selittämisestä. ”Kuvittelen näkeväni jotain, mutta näenkin pelkkiä sanoja.” Tuota varoitusta eivät monet ”psykomaakarit” ole meille antaneet – siitä pisteet Frommille.


Voimme tarttua perimmäiseen todellisuuteen vain omilla käsillämme”, sanoo Fromm. Omilla käsillämme me voimme myös muuttaa maailmaa ja sen omistussuhteita. Voimaa kaikkeen tähän vaivannäköön me saamme zenistä. Meidän ei toki tarvitse valaistua kertalaakista, kuten zen-tarinoiden sankarimunkit. Me voimme valita myös pienten valaistumisien tien. Fromm kirjoittaa: ”Jos täysin pimeään huoneeseen tuodaan yksi kynttilä, pimeys katoaa valon tieltä. Mutta jos samaan huoneeseen tuodaan kymmenen tai sata tai tuhat kynttilää, huone muuttuu valoisammaksi. Ratkaiseva muutos tehtiin kuitenkin sillä hetkellä kun huoneeseen tuotiin ensimmäinen kynttilä, joka rikkoi pimeyden.”


Täysin produktiivinen ihminen ei enää tarvitse harsoja, joilla pitäisi ulkoisen maailman erossa itsestään. Valaistuminen tarkoittaa ”koko persoonan täydellistä heräämistä todellisuudelle”.

Erich Fromm



Zen voi olla tie vapauteen myös meitä piinaavista (mielen)pimeyden voimista. Buddhaluonto on kaikissa meissä, muistuttaa Fromm. ”Tällaista ymmärrystä ei voitaisi saavuttaa (…) elleivät herääminen, valaistuminen ja todellisuuden käsittäminen välittömällä tavalla olisi universaaleja kokemuksia.” Fromm varoitta myös siitä, että me emme voi palata enää minkäänlaisella ”valostuksella” takaisin myyttisen Eedenin puutarhaan, jossa eriytymätön mieli kuvittelisi olevansa yksi ja sama ja ympäripyöreä. Meillä on myös nämä läntisen tietoisuuden jutut – filosofia, tiede, teknologia, taide – jotka myös on nielaistava parantavan lääkkeen mukana. Sitä paitsi, tämä koko ”paskahan” on jo läpeensä universaalia.


Palaamme vielä Suzukiin. ”Ei ole muuta kuin Tien Ihminen (tao-jén) itse, joka ei ole riippuvainen mistään.” Valaistunut ihminen on se aivan tavallinen olio, joka tuntee maankamaran jalkojensa alla ja taivaan yläpuolellaan, joka kuulee tuulen suhinan korvissaan, kokee tilallisuuden ympärillään ja näkee varjonsa lankeavan auringosta poispäin. Tämä on se mystisin ja perimmäisin kokemus, jonka saavuttaminen on lähes mahdotonta.


Ei ole mitään Buddhaa, johon tarttua.

Ei ole mitään Taoa, jonka saavuttaa.

Ei ole mitään Dharmaa, jonka oivaltaa.

Tao te ching



Erich Fromm & D. T. Suzuki: Zen ja psykoanalyysi, Basam Books, 2012.







Zenbuddhistin tarralaput. The Unemployed Philosophers Guild. 
Kuva SJT, 2013. www.philosophersguild.com