sunnuntai 29. syyskuuta 2013

AVOIMET OVET – OPEN DOORS – ÅBNE DØRE


Taidesuunnistuskohde 5. Taidetalo Angstila Villenraitti 8. Avoimien ovien päivänä 5.10. paikalla talon taiteilijat Olli Kiviluoto, Keijo Nevaranta ja Seppo J. Tanninen, plus vieraat.

Angstila

Minulla on talopahanen Hallilan kukkulalla
vastapäätä Aapelinkaupunkia.
Vuosikausiin ei yhtään ainoaa vierasta,
porttikin saranoilleen ruostuneena.
Päivät pitkät kuluvat ilman suunnitelmia,
kunhan laiskottelen, jätän silleen.
Mikäpä minua estäisi ottamasta viiniryyppyä
tai grillaamasta paria lohen kylkeä.
Mutta mikäpä estäisi jotakuta poikkeamasta
katsomaan miten täällä mennään.
SJT
(kuloisesti Wang Wein teemaan hyräillen)


Vuonna 1996 osallistuin Heikki Mäki-Tuurin kanssa Pia Mesterton Graaen ateljeessa kööpenhaminalaisten taiteilijoiden avoimien ovien viikonloppuun (Åbne Døre 4.–6.11.1996). Kööpenhaminan karttaan oli merkattu 101 ateljeekohdetta, jotka esittelivät yli 300 taiteilijan teoksia ja työskentelytiloja yleisölle kolmen päivän ajan. Tapahtuma oli massiivinen, ihmiset pyöräilivät aurinkoisessa syyssäässä suunnistaen kartan mukaan ateljeelta toiselle. Itse kuljin kävellen, joten saaliini jäi kymmenkuntaan työhuoneeseen. No, suurin osa ajastani kului seurusteluun ja viinilasien kohotteluun.

Tapahtuma teki suuren vaikutuksen, joten ehdotin jo samana syksynä Seinäjoen Taiteilijaseuralle vastaavanlaista avoimien ovien päivää lakeuden vuoristokaupunkiin. Asia ei tuolloin ottanut tulta – taiteilijoita oli vähänlaisesti ja työhuoneetkin pieniä ja sotkuisia. Vuonna 2003 pidimme Non Art Groupin kesänäyttelyä Munkaljungbyssa Skånessa ja tutustuimme tuolloin skånelaisten Konstrunda-hankkeeseen. He olivat julkaisseet kirjankin (Konstrunda i ord och bild, 1997), jossa esiteltiin 119 skånelaistaiteilijaa ja heidän työtilojaan. Sittemmin tämä Konstrundan -aate avoimine ovineen on levinnyt laajasti pitkin Suomenkin rannikkoa.

Seinäjoella vietetään ensimmäistä Art & Design -viikkoa 1.–6.10.2013. Ja nyt lopultakin taiteilijat ovat siivonneet työhuoneensa ja lauantaina 5.10. taidesuunnistuspäivä avaa ovat klo 11–18 näihin salaperäisiin taiteen työpajoihin. Kartassa on huikeat 8 kohdetta ja taiteilijoita löytyy kaikkiaan 14. Ei siis mikään ylipääsemätön urakka käydä päivän mittaan läpi vaikkapa kaikki kohteet. Työtiloissa on erilaista ohjelmaa työnäytöksistä musiikkiesityksiin. Ateljeiden pöydistä löytyy pientä purtavaakin asianmukaisine juomineen.

Taidetalo Angstilassa Villenraitilla on myös 5.10. ovet avoinna ja kellarigalleriassa tilaisuutta varten ripustettu näyttelykin. Tarjolla saattaa olla myös Angstilan maailmankuulua ”punajuurikaakaopiirakkaa” pakurikääpäteen kera. Paikalla ovat taidettaan ja työtään esittelemässä talon taiteilijat Olli Kiviluoto, Keijo Nevaranta ja Seppo J. Tanninen, vierailijoina Juhani Manninen ja Petri Loues. Angstilan kellarigalleriassa ja puutarhassa on myös talon taiteilijoiden Avoimien ovien -näyttely. Talon kokoelmissa on esillä teoksia Non Art Group taiteilijaryhmän taiteilijoilta: Magdalena Margret Kjartansdóttir, Jorma Korpela, Peraxel Persson, Pia Mesterton Graae, Heikki Mäki-Tuuri, Helene Stigel ym.

Pitkin päivää Villenraitilla nähdään myös kaikenlaista yllätysohjelmaa. Illalla taidekierroksen jälkeen Angstilan ”kellariklubilla” soittavat mm. Tiia Viitasaari, T. Sameli Rajala ja Tuukka Tanninen.  

Art & Design -viikon ohjelmatiedot ja taidesuunnistuskartta löytyvät linkistä: http://www.sadw.fi/etusivu

Vuosien vaeltaessa harmaana kulkueena ohi ateljeen ikkunoiden tuli aika kirjoittaa runo uusiksi. Tällä kertaa se muotoutui omaehtoiseksi visioksi, jossa kuka tahansa ”jokakuka” on vastapäätä omaa olemistaan. Seuraavaksi siitä on kai tehtävä maalaus – jälleen kerran!


Angstila

Ei vieraita vuosikausiin,
vanha kissakin jo kuollut.
Ei suuria suunnitelmia,
kunhan nappaan näkymän
havainnon sumeaan silmään.
Iltapäivällä otan lasillisen viiniä,
leikkaan leivän ja keitän teen.
Illalla juon koko pullollisen.
SJT

SJT, Pia Mesterton Graae ja Heikki Mäki-Tuuri. Taiteilijat avoimina Kööpenhaminassa 1996.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

CARL-HENNING PEDERSEN 100 VUOTTA


Kirjoittaja keikkumassa museon sisäänkäynnin kaiteella. Herning 1989. Kuva SJT.


Tänään 23.9.2013 tulee 100 vuotta Carl-Henning Pedersenin syntymästä. Kirjoitin viimeisen lehtijuttuni taidekriitikkona suuren maalarin 90-vuotisnäyttelystä "Work of a Lifetime", Tanskan valtion taidemuseo Kööpenhamina (24.9.03–4.1.2004). Kävin myös Pedersenin 80-vuotisnäyttelyssä Pariisissa, mutta ARKENin tänä vuonna järjestämä suuri näyttely ”Carl-Henning Pedersen 100 Years” (2.2.–11.8. 2013) on ehtinyt jo mennä menojaan. Juhlat toki jatkuvat Pedersenin nimikkomuseossa Herningissä 100-vuotisnäyttelyn merkeissä (21.9.2013–9.2.2014). Vaan toistaiseksi ei auta kuin muistella menneitä, juttu on ilmestynyt ainakin Ilkassa 11.10.2003.


Maalaus antaa sielulle silmät


Silmät suljettuna
seison tienkupeessa.
Kuulen omenapuiden värisevän
valkoisissa kukissaan.
Kun taivaanholvi sinkoaa minut
takaisin aikojen alkuun.
Carl-Henning Pedersen (suom. SJT)


Carl-Henning Pedersenin ura alkoi jo 1930-luvulla, mutta varsinaiseen lentoon se nousi Cobra-ryhmän perustamisen jälkeen. Eräässä haastattelussa Pedersen muistelee, miten hän eräänä sumuisena syysaamuna 1948 odotteli maalarivaimonsa Else Alfeltin kanssa Kööpenhaminan asemalla Amsterdamin junaa. Junasta nousi kolme maalaria, Appel, Corneille ja Constant, kainaloissaan taulupaketit, jotka oli kuljetettu tullaamatta junan hattuhyllyllä.

Euroopassa moottoripyöräilevä ja taiteen uusia tuulia haisteleva Asger Jorn oli kutsunut nämä ”hengenheimolaiset” jokavuotiseen Tanskan taiteilijoiden "Syysnäyttelyyn" Kööpenhaminaan. He eivät saavuttaneet kummoistakaan menestystä näyttelyssä, mutta siinä ohessa tuli perustetuksi taiteilijaryhmä Cobra, jonka nimi tuli taiteilijoiden kotikaupunkien nimistä Copenhagen+Brussels+Amsterdam.¹)

Ryhmä piti jo seuraavana vuonna ensimmäisen näyttelynsä Amsterdamissa, mutta senkin vastaanotto oli vaisun puoleinen. Muutaman aktiivisen vuoden jälkeen ryhmän toiminta hiipui, mutta vasta sen jälkeen Cobran ja sen jäsenten maine nousi legendaariseksi.


Oma museo

Carl-Henning Pedersen & Else Alfelts Museum rakennettiin 1976 samalle pellolle Herningin taidemuseon kanssa. Rakennusten visuaalisesti huikeasta muotokielestä vastasi arkkitehti C. F. Møller. Siitä lähtien Pedersenin, kuten myös hänen jo 1976 kuolleen vaimonsa Else Alfeltin, teosten pysyvä näyttely on ollut esillä Herningissä.

Ainutlaatuisen kokemuksen museomiljöössä muodostavat Pedersenin maalaamat suuret keraamiset ulkoseinämaalaukset, jotka sädehtivät värikkäinä viesteinä kuin kaukaa todellisuuden tuolta puolen, fantasian ja sadun maailmasta. Taidemuseon pyöreän sisäpihan seinäfriisillä on pituutta peräti 220 metriä ja taiteilijan oman museon ulkoseinän kiertävällä maalauksella 90 metriä. Uutena rakennelmana pihassa kohoaa smaragdinsininen prisma, joka saa seurakseen juhlavuoden kunniaksi vielä 12 metriä korkean keraamisen obeliskin.


  Landscape with Red Mask, 1949. Kuva ARKEN Museum of Modern Art 2013.


Maalaamisesta

"Maalauksen tekemisen prosessi edellyttää hyppyä ilmaan, ja putoamista takaisin maahan. Seuraavalla kerralla sitä yrittää hypätä paremmin ja korkeammalle. Niin se käy, ja aina alusta uudelleen." Carl-Henning Pedersen. (Helhesten 1943).

Carl-Henning Pedersen on tuottelias taiteilija, hän maalaa intohimoisesti ja spontaanisti tavoittaakseen maalauksiinsa nopeasti ohikiitävät mielenliikahdukset. Pedersen sanoo maalaavansa mielikuvituksesta kumpuavaa fantasiaa, mutta "ensin minun on ladattava itseni luonnon elämyksillä".

Pedersenin omalaatuinen maaginen ”luonnonhengillä” inspiroitu kuvakieli on alituisessa muutoksen tilassa. Intensiivisillä siveltimenvedoilla siivitetty maalausjälki on yhtä aikaa räiskyvän dramaattista ja lyyrisen kaunista. Mieluusti maalari kuvailee tuntemuksiaan myös runoissaan. "Kuulen omenapuun värisevän valkoisissa kukissaan. Kun taivaanholvi sinkoaa minut takaisin aikojen alkuun." (Herning 1998).

Pedersenin maalauksia asuttavat oudot linnut, siivekkäät hevoset ja kummalliset kasvit. Näkyvää ympäröi ikään kuin syvästä unesta heräävä sinihäiveinen maailma, jota valaisee aamunkoiton kultainen tähti. Taustalla siintää turkoosi meri, jonka ikuisilla aalloilla keikkuu "Taivaanlaiva" matkustajinaan kaksi yksinäisyyteen halkaistua lintumaista oliota. Illan myötä kaukaisuuteen, jossa meri ja taivas ovat yhtä, ilmestyvät "Tähtilaivat" ja "Taivaanlinnat"; valaistus on päivääkin sinisempää ja vain varjojen tummuudesta voi päätellä yön koittaneen.

Aivan kuin katselisi Pedersenin maalauksia Olivier Messiaen kuvailee sielustaan kumpuavaa musiikkia, "joka on irisoivaa, sateenkaaren väreissä välkehtivää, hienovaraista, aistillista, ja joka on kuin uusi veri, tuntematon parfyymi, uneton lintu, vastavärien virtaus". (Messiaen 1946).


Serendipity

Jos Cobra-ryhmän maalareista Asger Jorn oli kuin luonnonvoima, alituisessa räjähtämisen tilassa, on Carl-Henning Pedersen kuin luonto itse, täynnä ylitsevuotavaa värien ja muotojen tulvaa. Horace Walpolen lanseeraama serendipia, jossa sattumalta ja tiedostamatta syntyy oivallisia keksintöjä, kuvaa hyvin Pedersenin työskentelymetodia. ”Jokaisen taiteilijan on itse omin avuin löydettävä tiensä”, vakuuttaa korkeaan ikään ehtinyt taiteilija.


¹) Pedersen muistaa Cobra-ryhmän perustamishistorian toisin kuin esimerkiksi Asger Jorn ja monet muut tietolähteet. Onko hällä väliä perustettiinko ryhmä Pariisissa vai Kööpenhaminassa – ehkäpä se perustettiin kummassakin kaupungissa. Tuosta Pedersenin kertomasta taiteilijoiden syysaamuisesta kohtaamisesta Kööpenhaminan asemalla 1948 on valokuvakin. Niin myös moottoripyörällään Pariisin kiitävästä Asger Jornista. Toimintavuosinaan 1948–1951 Cobra oli melko tuntematon ryhmä, jonka näyttelyt eivät taidemaailmaa juuri hetkauttaneet. Mutta myöhempinä aikoina taidemarkkinat ovat kyllä Cobransa löytäneet.

The poetry and the dream of a better life in Carl-Henning Pedersen’s art send a necessary and important message to the overburdened people of our time.”
Christian Gether, ARKEN Museum of Modern Art


Osa Herningin taidemuseon sisäpihan 220 metriä pitkää seinämaalausta. Carl-Henning Pedersen & Else Alfelts Museum, Herning 2002. Kuvat SJT.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ I


Rantapuistikon idylliä Alavuden kaupungissa. Vielä 1960-luvulla tässä Harrin rannassa – Artturi Järviluoman kotimaisemassa – näyteltiin Pohjalaisia täysille katsomoille. Nykyään paikalla toimii Taidekeskus Harri, jonka valoisat ja kauniit näyttelytilat on pilattu kokonaisen seinän täyttävällä maitotuoppikokoelmalla.  


Poikkesin jälleen kotikulmilla korkeana ja lämpimänä syyspäivänä. Kun nykyään tulee Alavuden keskustaan, ei tule vielä oikein minnekään, pitäisi ajaa muutama kilometri lisää Tuurin kauppakeskukseen. Seinäjoelta päin tulevia autoja painoikin pitkässä letkassa ohi Alavuden kohti kuulua kyläkauppaa, vain minä käännyin kaupungin keskustaan. Mutta minä olinkin menossa hoitolaitokseen katsomaan vanhaa äitiäni, joka tosin juuri syötyään nukkui kuin tukki. Viereisessä pedissä makoileva mummo oli virkeänä, hän ehdotti että lähtisimme ajelulle.

Mutta onhan Alavudella muutakin nähtävää. Vanhassa meijerissä ei toimi enää meijeri vaan öljynpuristamo, jossa kylmäpuristetaan rypsiöljyä – pohjolan juoksevaa kultaa. Ilman sitä ei ihminen eikä hänen taloutensa tule toimeen. Ostin öljyä pari pulloa ja suuren pussillisen pakastettua pinaattia. Ilman pinaattiakaan ei ihminen tule toimeen. Omat pinaattiviljelmäni epäonnistuivat, Kuralasta löydetty maatiaislajike köynnöspinaatti (Hablitzia tamnoides) ei edes itänyt.

Entisessä kirjakaupassa on nykyään osto- ja myyntiliike. Alkujaan siinä oli Palosen vaatetusliike, josta löytyi asu joka lähtöön. Isäni vei minut sinne housuostoksille 1960-luvun alussa, olin 12 eli siis housunostoiässä. Siihen saakka äitini, joka toimi Pahajoen kylän ompelijattarena, oli tehnyt housuni. Ei niissäkään housuissa mitään vikaa ollut, paitsi värit – keltaista, punaista, vihreää. Mutta nyt oli tarkoitus ostaa miehelle miehen housut, mahdollisimman mustat. Itse Palonen – värikäs karjalaispersoona – oli liikkeessä vastassa. ”Nyt tulikin sellainen herrasmies, jolle ei farmarihousut sovi”, sanoi Palosen Jussi ja mittaili sääriäni. Ja suorat housut ostettiin.

Niin hyvin olen mestari Palosta uskonut, että ensimmäiset ”farkut” ostin vasta 1980-luvun alussa Italiassa, Grassinan torilta. Ajattelin ostaa mahdollisimman halvat työhousut, yritin jopa tinkiä hinnasta, mutta myyjä sanoi hintojen olevan hyvät ja kieltäytyi myymästä kaltaiselleni varattomalle yhtään mitään. Naapurikojun myyjät nauroivat makeasti. Vasta seuraavana lauantaina, kun Grassinassa taas oli toripäivä, onnistuin ”farkut” ostamaan. Hinnoista en enää tinkinyt. Heitin roskiin matkaoppaan, jossa väitettiin italialaisten rakastavan tinkimistä. Kissan viikset!

Osto- ja myyntiliikkeen omistaja pyyhki antiikkilautasista pölyä ja päivitteli hiljaisuutta, ”kaikki pörräävät nykyään Tuurin kauppakylässä”. Yllättäen törmäsin levyharvinaisuuteen: Onni Toivola kiertää Suomea Alaska-yhtyeineen (1976). Muistan Toivolan Onnin lapsuudestani, hänellä oli suuri perhe ja talo Pahajoella. Onni oli armoton laulumies. Jokivarren Nuorisoseuran joulujuhlassa 1960-luvun puolivälissä säestimme serkkuni Leon kanssa kitaroilla Onni Toivolaa – ”Talikko-Elvistä”, kuten kyläläiset häntä arvostaen nimittivät. En muista mitä hän lauloi, mutta me esitimme Leon kanssa ylimääräisenä numerona Shadows-hitin Apache. Kylän tytöt hyppivät ja tanssivat näyttämön edessä. Aikaisempina vuosina Arvo-setäni oli itkettänyt naisia kanteleineen. Mutta nyt sähkökitarat olivat tulleet – kanteleet olivat mennyttä kalua.

Olin jo muuttanut Helsinkiin, kun kuulin Onni Toivolan pompanneen paikallisradioiden myötä kuuluisuuteen. Nyt häntä nimitettiin ”Suomen humppakuninkaaksi” ja ”Pahajoen Pavarotiksi”. Sopiihan sitä nimitellä, sanat eivät satu, kuten isoisäni Aleksander tapasi sanoa. Santeri oli tietenkin väärässä, mutta hänhän puhui kadotetun Karjalan kieltä, jonka sanat sivelivät kuulijaa kuin silkin kosketus. Mitäpä hän tiesi vaikkapa pohjalaismurteiden täsmäsanoista, jotka heiluvat kuulijansa yläpuolella kuin viikatteet.

Onni Toivola näytti pahajokisille närhen vehkeet, mutta kyläläiset olivat nähneet ne jo niin monta kertaa, että eivät olleet moksiskaan. Minkäänlaista muistikuvaa minulla ei ole Onni Toivolan laulutyylistä, joten nyt on aika panna levy pyörimään. Levyltä löytyy tuttuja ralleja: Kesäilta Saimaalla, Rakkautta ei se ollutkaan, Koitere Karjalan helmi, Kotiseutu Pohjolassa ja Toivolan omakin sävellys ja sanoitus Lakeuden muistoja.

Kuin vahingossa avasin Tuurin kauppakeskuksen sanomalehden Ykköset (37/2013), jossa kyläkauppias Vesa Keskinen uskoo Tuurin tulevaisuuteen. Heti kolumninsa alussa kyläkauppias lupaa tarjota pelkkää positiivisuutta ”vastapainoksi nykyään mediassa esiintyville negatiivisuuksille”. Kyläkauppiasta ei hetkauta taloudelliset tilannearviot, valtion velkaantumiset, yt-neuvottelut, saneeraamiset, lomautukset eikä ”Nokia-kaupat”. Kyläkaupalla on mennyt tänä vuonnakin lujaa, uutta myymälätilaa on rakennuttu 4400 neliömetriä. Tiloihin avataan maailman suurin ”Joulumaa”, mutta sitä ennen siellä pidetään suuret ”tanssibileet” Tuuri Dance Party, neljän tunnetun ulkomaalaisen ”bändin voimalla”. Vuodelle 2014 kyläkauppias on päättänyt hakea lisää rakennusoikeutta 25000 neliömetriä. Kaiken tämän kyläkauppias sanoo nähneensä jo ajat sitten ”sielujensa silmin”.¹) 

Kointähti on juuttunut pysyvästi Tuurin kauppakeskuksen ylle, ja kaikkialta maailmasta ihmiset virtaavat tulevinakin vuosina Tuuriin. Alavuden kannalta tässä on jotakin positiivistakin. Kuntaliitoksen myötä Tuuri kuuluu nykyään Alavuteen, joten veroeurotkin virtaavat kaupungin pussiin. Sitä paitsi Alavus on nykyään maailman rauhallisin kaupunki – hiljaisuuden ja tapahtumattomuuden tyyssija. Mutta kuinka kauan tuota autuutta kestää, kunnes alati kiihtyvän maailman spektaakkelin rasittamat ”sieluparat” löytävät tiensä tänne pysähtyneisyyden auvoiseen keskukseen, jossa meditatiivinen mielenvire on normaali olotila.


¹) Mielenkiintoinen on tuo ilmaus ”sielujensa silmin”. ”Tieteisuskovaiset” eivät nykyään enää usko sieluun, ja minänkin he ovat ulkoistaneet. Mutta kyläkauppiaalla sieluja on useita. Mitä tästä pitäisi ajatella?



Onni Toivola – Pahajoen Pavarotti. 1976.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

KOHTI PAREMPAA ELÄMÄÄ


IKEAn myyntiluettelon uusia ”taidekkeita”, itse sommiteltava kellotaulu ja jättikokoinen seinälle ripustettava nappi. IKEA – Elämää kodin täydeltä (2013).


Siis säännöistä viis, luota ideoihisi ja tee elämästäsi juuri sellainen kuin haluat.”
IKEA – Elämää kodin täydeltä (2013)

Jo antiikin ajoista lähtien inhimillisten pyrkimysten ja toimien päämääräksi on koettu hyvä elämä (eudaimonia). Se on ollut myös filosofian yksi tärkeimmistä pohdinnan aiheista – miten hyvä onnellinen elämä saavutetaan ja millaisilla lausumilla (ajatuksilla) sitä ylläpidetään. Hyvää elämää ei voi olla ilman filosofiaa, kykyä ajatella ja tuottaa järkeviä ajatuksia. Aristoteleen mukaan hyvän elämän ainekset ovat älyn hyveet (moraali etunenässä), ruumiilliset hyveet (terveys ja kauneus) sekä ulkoiset hyveet (kuten maine ja rikkaus). Nämähän löytyvät tänä päivänäkin lähes muuttumattomina mistä tahansa elämäntapajulkaisusta.

Modernin maailman kourissa filosofia jäi pahasti ”ihmistieteiden” varjoon, kuten mm. Foucault on niin vastaansanomattomasti osoittanut. Yhtäkkiä nämä paljon filosofiaa ”mediaseksikkäämmät” elämys- ja oletustieteet valtasivat ”markkinat”. Ilmestyi valtaisat määrät (ja ilmestyy yhä) erilaista elämäntapakirjallisuutta, joka kertoo mieliinpainuvin klisein, kuinka hyvä ja onnellinen elämä saavutetaan. Eikä vain kirjoja, vaan myös sadoittain aikakausilehtiä, jotka tietävät tarkalleen nämä samat hyvänelämänloitsut. Värikkäin kansin ne saavat meidät kaipaamaan yhä parempaa ja yltäkylläisempää elämää. Ahdistuksen partaalle saakka me unelmoimme noista saavuttamattomista autuuden ja täyteyden päivistä.

Vaan ei hätä ole tämän näköinen. Me olemme jo saaneet ”elämystieteilyjen” kylkiäisenä monia ihania asioita, kuten yhteisöllisyyden, aivan helvetillisen halauskulttuurin ja käsittämättömän tavaranpaljouden kauneudennälkää ruokkimaan. Poliitikot ja ammattiyhdistysliike tekevät kaikkensa, jotta työtätekevien ja tekemättömien kansalaisten ostovoima yhä vain kasvaisi. Tavaroiden ostovoima – siis turhien tavaroiden ostovoima – kattaa kaiken, millään muulla ei mitään todellista merkitystä olekaan. Kukaan ei muista kysyä, että onko tässä enää mitään järkeä. Toki aina silloin tällöin joku (jotkin tahot) muistuttavat, että kansalaiset jakaantuvat yhä jyrkemmin kahtia, niihin joilla on ostovoimaa ja niihin joilla sitä ei ole. Mutta sehän johtuu vain markkinoiden rakenteesta ja niiden ikiaikaisesta ylläpidosta rakennemuutoksin. Suuressa mittakaavassa – pitkässä juoksussa – kaikki saavat kyllä ansionsa mukaan ostovoimaa!

Ja kuin tilauksesta kolahtaa postilaatikkoon uusi elämystieteen julkaisu aivan huipulta: IKEA – Elämää kodin täydeltä (2013). Myyntikuvasto on toimitettu sisustuslehtien tyyliin. Sivut aukeavat ”tyylikkäisiin” hyvän elämän tiloihin, joita uudet onnellisen elämän innovaatiot – erilaiset kulutustavarat – kalustavat. Me saamme tietää, että ”koti on elämän tärkein tapahtumapaikka”. Toimiva koti vaatii tietenkin parin vuoden välein uudet käyttötavarat, jotta siellä voisi ”rentoutua, harrastaa ja työskennellä”. ”Ja tehdä asioita, joita rakastaa ja joiden parissa viihtyy.” ”Näin elämästä tulee kaikin puolin helpompaa.” Tässä vaiheessa jääräpäisinkin peräkamarin mörkö ymmärtää, että vanhat romut on aika vaihtaa uusiin – olivatpa ne sitten miten rakkaita sukukaluja hyvänsä.

Seuraavalla aukeamalla olemme jo löytäneet tiemme hyvän elämän keskiöön. Kuvasto valistaa: ”Hienoimmat kotona vietetyt hetket ovat pieniä, yksinkertaisia iloja. Kuten laiskottelu sohvalla, rauhalliset juttutuokiot tai yhdessäolo arkisten askareiden parissa.” Mikä minä olen tässä sanomaan yhtäkään poikkipuolista sanaa. Varsinkin kun IKEA Foundation on viemässä meidät kaikki ”yhdessä kohti parempaa tulevaisuutta”. Säätiö on ollut ”luomassa parempaa tulevaisuutta jo sadalle miljoonalle lapselle maailman köyhimmillä aluille”. Mitä minä olen tehnyt maailman hyvän elämän kotien puolesta – en mitään. Sinnikkäästi olen yrittänyt pitää näitä ”sukuromuja” liimalla ja ruuveilla kasassa. Ensimmäisen oman huonekalun – mietiskelytuolin – ostin vasta viime kesänä täyttäessäni 65 vuotta.

Filosofiasta olemme saaneet tietää, että ihmisellä on aivan erityinen eksistentiaalinen läsnäolon (Dasein) tapansa, joka erottuu selkeästi esimerkiksi koiran tai kirjan olemisesta. Mutta IKEAssa tiedetään enemmän. Ihminen ei vain ole, vaan hän viihtyy. Viihtyminen on ihmisen läsnäolemisen korkein muoto, jossa totuus, kauneus ja hyvyys kohtaavat kristallin kirkkaina (claritas). Ja juuri tässä tulee IKEA apuun, kuten muutkin suuret tavaratalot ja Keskisen kyläkauppa. Suurin osa meistä ihmisistä saa kaiken niin henkiseen kuin fyysiseenkin nälkäänsä tavaratalosta – ”supermarketista”. Joka viikko lähtee tuosta naapurista (Kasperin toimintojen talolta eli ”Toimarilta”) bussi täynnään onnellisia hyvää elämää eläviä ihmisiä IKEAaan ja toinen bussi Keskisen kyläkauppaan. Ei näitä ”toiviomatkoja” turhaan tehdä.

Joku epäileväinen mutisee taustalla, ettei tavaratalossa käynti korvaa taidenäyttelyssä, teatterissa tai konsertissa käyntiä. Kyllä korvaa, 95 prosenttia ihmisistä tietää tämän ja viittaa kintaalla joutaville kulttuuritapahtumille. Esimerkiksi Keskisen Kyläkaupassa on heti sisääntuloaulassa hyvän elämän taidekauppa – ei sellaisia ”hyviä tauluja” missään näyttelyssä näe. Myös IKEAssa on tänä vuonna panostettu erityisiin taide-esineisiin – ”taidekkeisiin”. IKEAn uudesta myyntiluettelosta ”bongaamme” taidekellon, jonka hyvän elämän konsumeristi voi itse sommitella taiteelliseen muotoonsa. Pop-taiteen ystäviä ilahduttaa jättikokoinen nappi, jonka voi ripustaa seinälle. ”Ole itse oma Oldenburgisi!”

Kyläkaupalla tavataan!


"Nihil est in intellectu quod non prius in sensu."
Mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut Keskisen kyläkaupassa.” (Vapaasti suomentaen SJT)
Tuomas Akvinolainen

"Ajatuksen liikunta on riippuvainen esineiden liikunnasta."
V. I. Lenin

PS. Lopuksi vielä vinkki työmarkkinaneuvottelijoille: Ostovoimaa kannattaa reilusti pudottaa!

IKEA – Elämää kodin täydeltä. IKEA 2013.

Taivaan portti – ei vaan portti Keskisen kyläkauppiaan renessanssipuutarhaan, jossa on mm. 14 italialaista suihkulähdettä. Kuva SJT.