perjantai 23. elokuuta 2013

VIIMEINEN VASEMMISTOLAINEN




Siitä asti, kun ihmisiä on ollut, ihminen on iloinnut liian vähän: se yksin, minun veljeni, on meidän perisyntimme! Ja kun opimme paremmin iloitsemaan, opimme samalla olemaan toisille pahaa tekemättä ja pahaa miettimättä.”
Friedrich Nietzsche

Muuan omituinen hulluus pitää vallassaan työväenluokkaa kaikissa niissä maissa, joissa kapitalistinen sivistys on vallalla. Hulluus, josta on seurauksena yksilöllinen ja sosiaalinen kurjuus, joka jo kaksi vuosisataa on piinannut kurjaa ihmiskuntaa. Se on rakkaus työtä kohtaan, kuolettava, yksilöitä ja näiden jälkeläisiä uuvuttava työhalu. Sen sijaan että olisivat taistelleet tätä mielenhäiriötä vastaan ovat papit, taloustieteilijät ja moralistit julistaneet työn pyhäksi.”
Paul Lafargue


Nietzschen mukaan valtio on kaikista hirviöistä välinpitämättömin ja julmin. Orja on jokainen, ”jolla ei ole kahta kolmannesta ajastaan täysin vapaasti omassa käytössään.” ”Toimeentulo ja työnteko on erotettava tosistaan!” Tuon viimeisen väitteen Nietzsche oli napannut Aristoteleelta, jonka mukaan työtä toimeentulonsa eteen tekevä ihminen ei voinut olla vapaa kansalainen. Siis sellainen vapaa ihminen, joka voisi osallistua julkisiin toimiin ja politiikkaan eli kaupungin (poliksen) asioiden hoitoon. Mutta ihmiselämän varsinainen päämäärä ei ollut sen enempää politikointi kuin taloudellisesti aktiivinen toimeliaisuuskaan, vaan välttämättömyyksistä vapaa kontemplatiivinen elämä. Nietzschen aikalainen Paul Lafargue (1942–1911) oli ensimmäinen vallankumouksellinen, joka ajoi kiivaasti ihmisen oikeutta vapaaseen elämään eli laiskuuteen.

Nykyfilosofienkin joukosta löytyy vallankumouksellisia, kuten vaikkapa Michel Onfray, joka sanoo olevansa ”vasemmistonietzscheläinen”. Kirjassaan Kapinallisen politiikka (2005) Onfray nostattaa esiin foucaultlaisen näyn ihmisyksilöstä hiekkaan piirrettynä kasvona, joka ei muuta voi kuin vartoa suuren aallon tuloa. Tuo sitkas mutta hupeneva aika on kuitenkin ihmisyksilön omaa hedonistista aikaa, jota ei sovi kenenkään eikä minkään riistä. Lafarguen tavoin Onfray julistaa, että ihmisellä on jakamaton oikeus vapauteensa ja nautintoonsa.

Modernin kynnykselle tultaessa maailma oli jäänyt sattumanvaraisen evoluution temmellyskentäksi. Yhtäkkiä me piruparat olimme maailmoinemme pelkästään inhimillisen tiedon ja ymmärryksen varassa. Me saimme tehdä mitä lystäsi – ja totisesti me teimmekin. Tiedeuskovaisille koitti maireat ajat. Sitä sieti juhlia. Filosofi kutsui juhla-aterialle vieraiksi ”kuninkaan oikealta ja kuninkaan vasemmalta, irstaan käärmeen, epävakaisen tarantellan, vanhan taikurin, paavin, asiaankuuluvasti vakavan, nauravan leijonan, iilimadon vapaaehtoisen kerjäläisen ja hengeltään tunnontarkan, surullisen ennustajan ja rumimman ihmisen”. Joitakin muitakin mainitaan, kuten silmänkääntäjä, virkaheitto, toipilas, kameli ja lohikäärme.

Ja filosofi ryhtyi puhumaan – se ilmestyi kirjavassa nutussaan televisioon ja kaikkialle sinne missä aikaisemmin oli puhunut saarnamies ja agitaattori – ja kaikki hiljentyivät kuuntelemaan, ”myös aasi, luola ja suuri vilvas kuu ja itse yö”. Lopuksi kaikki puhkesivat yhteiseen lauluun. Ja älymystö hurrasi – siitä oli tullut suuri ”laulava tyhmistö”. Ei ole sattumaa, että propagandakuvien yllä paistaa ”suuri vilvas kuu”.

Onfrayn mukaan Nietzsche unohti kolme ranskalaista filosofia, ”joista yhtä riivasi silmän tarina, toista halukoneet ja kolmatta pahamaineiset ihmiset”. Nuo filosofit olivat Bataille, Deleuze ja Foucault, ”kolme vasemmistonietzscheläisyyden ylevintä ilmentymää”, jotka tarjosivat keinoja uudelle ”suurelle politiikalle” mutta politiikka oli jauhaantunut puoluekoneistojen rattaisiin. Puoluepolitiikan koneisto ei tunnista yksilöä edes hiekanjyväseksi rattaissaan. Foucaultia mukaillen Onfray kirjoittaa: ”Ihmisoikeudet tai humanismi jätetään pelastamatta siksi, että ne oikeuttavat asiat sellaisina kuin ne ovat.”

Humanismi houkuttelee hyväntekeväisyyteen, mutta ”samalla se säilyttää vääryyden, kurjuuden tai köyhyyden syyt”. Humanismista on tullut keino ”panna politiikka virkavapaalle” – humanismin ja ihmisoikeuksien nimissä on peruttu yksilön oikeudet vapaaseen elämään ja hedonistiseen mielihyvään. ”Ihmisoikeuksien humanismi toimii vallankumoukselliset energiat vangitsevan koneen periaatteella ja muuttaa ne myötäkärsimykseksi, myötätunnoksi ja muiksi tunteiksi, jotka eivät loukkaa saastaista kurjuutta tuottavan maailman järjestystä.” ”Demokraattinen totalitarismi” tautologioineen ja hurskasteluineen oikeuttaa epäoikeudenmukaisuuden jatkumisen maailmassa ikään kuin myötäsyntyisenä välttämättömyytenä.

Liberaalin uushumanismin ylläpitämää markkinakoneiston (väki)valtaa vastaan ei – yhä vieläkään – ole asettaa muuta ”kuin aristotelinen myötäkärsimys, augustinolainen sääli, spinozistinen kanssakärsimys tai kantilainen myötätunto”. Uushumanismi edellyttää politiikan ohittamista ja historian häivyttämistä, jotta ”todellisuus” näyttäytyisi ikään kuin väistämättömänä välttämättömyytenä ja kohtalonomaisena ”aikojen kovuutena”. ”Sovitettavasta perisynnistä ei olla juuri loitonnuttu.” Ikään kuin maailmaa hallitsisivat jotkin ylimaalliset voimat, jotka ovat kaiken inhimillisen – ”tieteen, taiteen, politiikan, laiskottelun” – saavuttamattomissa.

Onfrayn mukaan kapitalismi voi hyvin, se on erinomaisesti järjestäytynyt eikä sitä uhkaa mikään. Nykyisin kaduilla mieltään osoittavat ovat kaunaisia narisijoita, jotka vastustavat monia asioita mutta eivät ole minkään puolesta. ”Miksi Ranskan työttömät eivät koskaan näy missään? Koska he nostavat työttömyyskorvauksensa ja siinä kaikki. Ei ole olemassa työttömien ammattiyhdistystä.” Onfrayn lanseeraama hedonismi kannustaisi ihmisiä tarttumaan omaan kohtaloonsa. ”He ilmoittaisivat, että hoidamme omat asiamme, emme enää luota työvoimaviranomaisiin, emme enää luota näihin ihmisiin tai hallitukseen ja niin edelleen.”

Lumous on kadonnut maailmasta – se on tullut selväksi. Ja sen katoaminen jatkuu niin kauan kuin ”nykyajan nihilismi ja yleinen pessimismi” juhlivat asioiden järjestytä antiikin filosofian mallin mukaan. Kadonnen ”lumouksen” palauttaminen maailmaan vaatii kumousta: ”on lopetettava taloususkonto, joka tekee pääomasta jumalansa ja ihmisistä pelkkiä mielivaltaisesti raatavia uskovia. (…) Talouden on palveltava ja lakattava vaatimasta itseään palveltavan, Tämän vuoksi talous on alistettava politiikalle – politiikka on liian kauan toiminut talouden palvelijana.” ”Talouden libertaarinen käyttö sallisi politiikan paluun ja antaisi sille tunnustetun aseman, jota tämän yhteiselämän taidon ei koskaan olisi pitänyt menettää.”

Libertaarisen vasemmiston toiminnan pakkomielteenä ei voi olla ”omaisuuden tuhoaminen ja väkivaltainen pakkolunastus, vaan vaihtoehtoisen talouden ehdottaminen”.
Onfray ehdottaakin ”kapitalismin rinnalla toimivia monimuotoisia tuotantotapoja tai jopa itse kapitalismin sisällä toimivia poikittaisia menettelytapoja” Onfray seuraa ensimmäisen anarkistin Pierre-Joseph Proudhonin (1809–1865) ajatuksenjuoksua, jonka mukaan omalla työllä hankittu yksityinen omaisuus muodostaisi vastavoiman valtiolle – tuolle Nietzschen kylmänhikiselle pedolle – ja takaisi näin mahdollisuuden yksilön ”hedonistiselle” vapaudelle. Ilman, että lumouksen palauttaminen johtaisi ”liian kauan katseltujen muurien ja niihin liittyvän poliisijärjestelmän pystyttämiseen”.

Onfray peräänkuuluttaa puoluekoneistoista vapaata dionyysista politiikkaa, ”arvojen uudelleenarvioimista, kopernikaanista kumousta ja talouden panemista palvelukseensa tahtovan kategorisen imperatiivin mukaan. Kaukana huumaavista uskonnoista, kansan oopiumeista ja rahauskonnon unettavista hyveistä se edellyttää etusijan antamista tahdolle, energialle ja yleiselle taloudelle, jonka vaatimuksena on hedonistisen, itsensä kanssa sopusoinnussa olevan yksilön toteuttaminen”. Tästä syystä Onfray pidättäytyy – parhaansa mukaan – toimintaohjeiden antamisesta, sillä kukaan ei voi tietää millainen ”hedonistinen vallankumous” kenenkin yksilön pirtaan sopii.

Joka tapauksessa lumouksen palauttaminen edellyttää itsestäänselvyytenä lanseeratun ekonomisen kahleen katkaisemista ja ”humanismiin tai ihmisoikeuksiin” teljetyn yksilön vapauttamista. Sen jälkeen yksilöä ei enää rangaista, kirota, pakoteta tai tuomita menettämään elämänsä vain jokapäiväisen leipänsä ja satunnaiset hyödykkeensä ja tarvikkeensa saadakseen.

Toisaalta omaisuuden ylenpalttinen kerääntyminen ja välttämättömyyksien katoaminen johtaa myös elämän menettämiseen ja ongelmaan, jota voisi kutsua vaikkapa liiallisesta ”vapaudesta vapautumiseen”. Mutta nyt olemme eksyneet jo jonkin muun kirjan marginaaliin, joten palatkaamme Onfrayn tekstiin, joka rullaa pillastuneen norsun tavoin filosofisessa posliinikaupassa. Michel Onfrayn Kapinallisen politiikka on huikea kirjallinen vyörytys – ehkä sille pitäisi antaa jokin suuri kirjallisuuspalkinto tai ehkä se pitäisi kokonaan kieltää.


Yksilön kasvatus tähtää siihen, että yksilö olisi riippuvainen siitä, mikä rajoittaa häntä, pidättelee häntä, tappaa hänet, kastroi hänet ja pitää hänet aisoissa.”
Michel Onfray

Vaalit ovat vain kuvitteellinen, fiktiivinen (ei-)tapahtuma, jossa osallistumisen illuusio peittää näkyvistä sen tosiasian, ettei vaalien jälkeen mikään oikeastaan muutu vaan kaikki jatkuu aivan kuten ennenkin.”
Alan Badiou

Hiljaiset sanat ovat ne, jotka nostavat myrskyn. Ajatukset, jotka tulevat kyyhkysenjaloin, mullistavat maailman.”
Friedrich Nietzsche

Vapauden valtakunta alkaa tosiasiassa vasta siellä, missä työnteko loppuu.”
Karl Marx


Michel Onfray: Kapinallisen politiikka – Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta. Suom. Tapani Kilpeläinen. Niin&Näin 2005.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti