maanantai 12. elokuuta 2013

PIKAVAUHTIA TARTTOON!




Kaitse laajat Eestin laivat,
jotka maille muille saivat,
että purret Päivänsalon
näkis majakoitten valon,
löytäis Yösalonkin hahdet
varmat valkamat ja lahdet.
Eino Leino 1921


1.8.2013

Paksut poutapilvet kerrostuvat taivaalle. Maiseman yli soutavia tummia varjoja ja välillä auringon pilvien rakosista läväyttämä täysi paiste. Bussi puolillaan vaitonaisia matkalaisia. Sanotaan, että välimatka Seinäjoelta Tampereelle on maailman yksitoikkoisin, matkustipa sen sitten millä laitteella hyvänsä. Yksitoikkoisuus ei johdu niinkään vaihtelun puutteesta kuin sen runsaudesta. Vaihtelu ja muutos tylsistyttävät havainnon, kun taas samankaltaisuudessa ja muuttumattomuudessa havainto lepää ja saavuttaa lopulta ekstaattisen (ek-stasis) huippunsa.

Havainnon ulkopuolisen (transsendentaalin) ei tarvitse olla olemassa, ja jos se ei ole olemassa, ei se voi myöskään muuttua. Oleminen ei tapahdu, se vain on. Tapahtumat ja muutokset kohdistuvat paikallisiin, kuten nyt Helsinki – Tallinna välisen matkan moninaisuuksien (moneuksien) eri asteisiin ilmenemisiin. Kantin mukaan me emme saa tietoa ulkoisesta ”transsendentaalista” sinänsä; meillä on siitä vain omat haperat havaintomme ja niiden tulkinnat. Tämän yritän pitää tiedostettuna immanentissani, tapahtuipa muutosten saralla mitä hyvänsä.


Aava meri ja ilta-auringon murjoma taivas avautuvat autiudessaan huimaavan kirkkaaksi näkymäksi. Kunnes ensimmäinen saari nousee aalloista. ”Se nousee aalloista pystypäin kuin nainen valkearinta.” (Eino Leino 1921). Tallinnan kaupungin teräväkärkiset tornit piirtyvät sadepisaroiden kirjavoimaan ikkunaan. Satamassa ei sada, ilta tummuu ja valot syttyvät. Hotellin ravintola on jo kiinni, joten illallinen jää syömättä. Laivalla tuli sentään nautittua kreikkalainen salaatti ja pieni pullollinen punaviiniä (4,90 €).



2.8.2013

Matkalla Tallinnasta Tarttoon. Päivä on edelleen pilvinen, mutta edessäpäin taivaanrannassa kajehtii jo valon kaje. Elias Lönnrot matkusti Tarttoon kesällä 1844, laivamatka Helsingistä Tallinnaan kesti 8 tuntia ja matkaan postivaunuilla (rautatietä ei vielä ollut rakennettu) Tallinnasta Tarttoon kului toista vuorokautta. Nyt laivamatka kestää 2 tuntia ja bussimatka Tarttoon toiset 2 tuntia. Tosin bussimatkaan on lisättävä ainaisen kahvinjuonnin aiheuttamat pysähdykset. Illallista ei Lönnrotillekaan tarjottu, mutta sentään ”3 – 4 kuppia teetä ynnä voileipiä”. Totia ei matkalaisen harmiksi tarjottu lainkaan. ”Totilasia en ole koko kaupungissa nähnyt.”

Ikkunassa vilistää metsiköitä, peltoaukeamia ja kirjavia niittyjä. Kesantopellolla on haikaranpesä pylvään nokassa, haikara seisoo siellä vakain jaloin. Vähän matkan päässä toinen haikaranpesä, jossa on jo ruuhkaa – ainakin neljä komeaa lintua. Tienvarressa on tuon tuosta vanhaa takkuista kuusiaitaa, muuta erityistä katsottavaa ei ole – horsma kukkii ja heinät heiluvat. ”Luonto ei ole näillä maisemilla puoleensa vetävä.” (Ilmari Kianto 1931). ”Voi mennä kilometrejä, etten näe muuta kuin satavuotisten tammien ohikiitävää lehvästöä. Vanhat virolaiset moisiot ja kultaiset sipulit loistavat heleän sinistä taivas vasten.” (Tatu Vaaskivi 1937).

Tammimetsikkö ja yksinäinen hevoskastanja vanhan kivisen tuulimyllyn kupeessa. Aurinko paistaa mutta aamulla on satanut – kahvilan terassin penkit ovat märkiä. Kuvatessani tuulimyllyä pelmahtaa kuin taivaasta pihaan bussilastillinen outoja kahvinhimoisia suomalaisia, tapani mukaan jään jonon hännille ja luovutan mahdottoman edessä. Hiirenvirnaa ja saniaista vuoron perään. Sitten kosteaa ojanpohjaa ja osmankäämien tanakat patukat. Kuusien katveessa piileksii matala tönö, ja metsänreunassa toinen. Linja-autopysäkkien tiilistä muuratut okranväriset pysäkkisuojat tuovat mieleen menneen ajan ja menneen komennon. Bussi kulkee uusia teitä myöten, joten yhtään ”moisiota” ei näy aamuisella matkalla Tarttoon, mutta myöhemmin kyllä liiankin kanssa.

Tutustumme äkkiseltään Tarton yliopistoon ja rakennuksen äärimmäisellä vintillä sijaitsevaan kuuluisaan ”karsserihuoneeseen”, jonne viimeinen tuomio pantiin käytäntöön 1892. Yliopistolla oli noihin aikoihin oma ”kurinpitotoimi”. Naisen loukkaamisesta (”offending a lady”) ja Toomemäellä hillumisesta sai karsseria 4 – 5 vuorokautta, kun taas kiroilusta rapsahti peräti 8 vuorokautta. Kaksintaisteluun osallistumisesta – jos jäi henkiin – lankesi huikeat 3 viikkoa. Neuvostoaikaan yliopiston opetuksen pääosaan valtasivat sellaiset epätieteelliset aineet kuin marxismi–leninismi, dialektiikka ja historiallinen materialismi. Yliopistolla on myös oma taidemuseo, joka sankkoine kipsikopioineen on enemmänkin kuriositeetti kuin taiteellinen välttämättömyys. Mutta juuri siellä voi tavata Immanuel Kantin an sich.

Sitten bussi kiidättää Otepään kumpuisille kunnaille ja Liivinmaan vehmaaseen Hellenurmeen. Tutustumme vesimyllyyn ja Alexander von Middendorffin kartanoon, jossa tunnettu tutkimusmatkailija vietti vanhuusvuotensa. Kylän laidalta suurten kuusten hallinnoimasta metsiköstä löytyy Middendorffien vihreän sammalen kätkemä kalmisto. Lounas on jäänyt jo ajat sitten syömättä. Sudennälkäisinä poikkeamme vielä Sangasten linnaan, jota hallitsi vuoteen 1938 saakka Suomen kansalaisuuden hankkinut Friedrich von Berg – kuuluisan Sangasten ruislajikkeen kehittäjä. Kartanossa on häät meneillään, joten kuokkavieraskin saa lasillisen kuohuvaa. Kohotan sen tuolle viljojen kuninkaalle, rukiille. Että sillä lailla.



3.8. 2013

Kirkas aamu, hellepäivä tulossa. Pikainen aamiainen ja bussiin, muutaman pakollisen harhakierroksen jälkeen rymistämme kohti Setumaata. Eilisestä opiksi ottaneena varasin laukkuuni juustoleivät ja hotellin ”respasta ” pikkupullon punaviiniä (2,50 €). Ikkunassa poukkoilee matalaa viljapeltoa, jonka läpi tunkee kaikkialle ehtivää pujoa. Ensimmäinen pysähdyspaikka on Põlva, idyllinen muutaman tuhannen asukkaan pikkukaupunki. Voisin muuttaa tänne, varsinkin kun en arvosta vaihtelua, enkä ”virikkeellistä” ympäristöä. Lähes kaupungin keskellä on vähäinen järvi ja laaja hiekkaranta. Tuntuu kuin kaikki asukkaat – paria kioskinmyyjää ja torimuijia lukuun ottamatta – olisivat rannalla. Lämmintä on jo 27 astetta.

Seuraava kohde on Räpinä – nukun Räpinän ohi. Viime tipassa havaitsen kuitenkin viitan RÄPINÄ 42 km. Kävinkö Räpinässä vai en, sitä sietää miettiä. Tiedostuksessani Räpinä lähentelee ilmenemisien asteikolla (nollasta sataan) mitattuna nollaa. Ehkäpä joku räpinäläinen näki minut torkkumassa ohiajavan bussin ikkunassa. Riittäisikö se sellaiseksi ”erityiseksi ilmenemiseksi”, jota voisi kutsua jopa tapahtumaksi ja jonka voisi verifioida merkitykselliseksi tosiasiaksi maailman merkityksien suunnattomassa paljoudessa. Tosiasioiden maailmassa ei ihminen muka joudu pulaan – kissanviikset. Päätän nukkua hieman lisää.

Descartesin filosofian mukaan – ehkä väärin – päädyttiin sellaiseen käsitykseen, että ihmisen päässä sijaitsee eräänlainen teatteri, jossa ilmenemisiä esitetään. Siellä niitä setvii erittäin huonolla ymmärryksellä polvihousuinen veijari Minä. Kukaan ei enää usko Minän sijaitsevan ihmisen päässä, eikä minkään muunkaan sisäpuolella. Nykyään minä on ulkoistettu, se on siellä missä havaintokin – pään sisäpuoleltahan meillä ei ole olemassa minkäänlaisia havaintoja. Ei edes nukkuessa.

Vaellamme jo syvällä Setumaassa. Jälleen poikkeamme ”moisioon”, tällä kertaa Moosten kartanoon. Puutarhassa harhaillessani löydän yllättäen rikkaruohojen seasta poltinkarvattoman nokkosen, jos sellaista nyt sitten onkaan – ehkä se on pohjannokkonen, jossa poltinkarvoja on hyvin vähän. Hämmästytän kanssamatkalaisia syömällä nokkosenlehtiä suoraan puskasta. Irrotan juurakosta pienen taimen tuliaisiksi, istutan sen kotitarhaani muiden nokkosten seuraksi.

Metsäisen korpitien varrelle on paikallinen mummo pystyttänyt myyntipöydän, josta löytyy marjoja, kanttarelleja ja hapankurkkuja. Mummo maistattaa mainioita muoviämpäreihin säilömiään kurkkuja, perinteisiä valkosipulilla ja tillillä maustettuja ja voimakkaasti yrteillä ja viinimarjanlehdillä ryyditettyjä. Helteinen metsäkangas hohkaa kuin lapsuuden hiekkaiset mäntykankaat kuumina kesäpäivinä Pahajoella – herkin korvin voi kuulla heiluvien heinien kuiskivan salaisuuksiaan ilmatilaa harovilla hahtuvillaan.

Setujen talomuseo ”Värska tsäimaja” putkahtaa esiin mäntymetsiköstä hirsirakennuksineen ja kartanoineen. Talon laiska kissa makaa selällään auringossa. Juodaan oluet ja syödään ”piragut”. Vaan kaikissa ”piraguissa” on lihaa täytteenä, joten syön karviaishillolla sivellyn ja rullalle käärityn letun oluen kera. Kansallispukuun sonnustautunut ja leveästi hymyilevä tyttönen tuo paistamansa räiskäleen ulos pöytään. Hyvää on. Vuohi killittää kateellisena aidan takaa ateriointiani.



Matka jatkuu. Setukaiset eivät meille laulaneet. Massiivisten tietöiden takia jää jokin järvi näkemättä. Viis siitä, jäihän Räpinäkin näkemättä. Nopeasti takaisin Tarttoon illalliselle. Tillillä maustettua juuresmuhennosta ja punaviiniä, jälkiruokana marjapiirakkaa ja laaja kulhollinen vihreää teetä. Teetä ei ainakaan hotelleissa ja kahviloissa keitetä enää perinteiseen tapaan. Tarjolla on vain kuuma vettä ja teepusseja. Kaupoissa kyllä myydään irtoteetä, ja edulliseen hintaa. Ostan muutaman paketin Gunpowder-teetä (10,00 €/kg).
Alituinen teenkeittäminen taisi uhata Viron metsiäkin, vai mikä sai Emajoen satakielen Lydia Koidulan tuohtumaan. ”Sua varten tahkoaa he tappoterää, puu Eestinmaan!”

O. A. F. Lönnbohm oli myös varhaisia Tarton kävijöitä, hän viipyi kaupungissa koko talven 1877 – 1879. Lönnbohmia vaivanneen ankaran uupumuksen vuoksi kutsuttiin paikalle lääkäri, joka osoittautui Lydia Koidulan veljeksi. Lönnbohm pani merkille, että kaikki vähääkään merkittävät ihmiset olivat Lydian sukulaisia. Nuori lääkäri koputteli Lönnbohmin rintaa ja veikkasi sydänvikaa. Mutta diagnoosista suivaantunut Lönnbohm väitti saaneensa vain häkää tolkuttomasta teenkeittämisestä. ”Teekeittiöstä oli mennyt häkää päähäni, heikko kun olin.”

Illalla Raatihuoneen torilla jatkuu ”Puhkupilli-festivaali”. Ilta pimenee ja valot syttyvät. Torille pystytellä lavalla tanssitaan flamencoa ja napatansseja. Ihmiset juhlivat hillitysti, ikään kuin välimatkaa yllä pitäen. Kukaan ei tule halaamaan, kukaan ei läimi kämmenellä selkää – arvostan sitä suuresti. Yksi ainoa humalainen tulee vastaan, hän on myös ainoa joka haluaa sanoa jotakin. Hän tarraa pronssista ”Isa ja poeg” -veistosta käsipuolesta ja alkaa haastaa sille riitaa. Vaikka väkeä on paljon koolla roskia ei näy missään. Huomasin eilen kaupungin laidalla kyltin, josta ilmeni roskien luontoon heittämisestä rapsahtavan sakkoa 3200 €. Lopettaisivatkohan suomalaisetkin roskaamisen, jos siitä saisi kunnon sakon. Suomalaiset menevät mieluummin vaikka vankilaan kuin lopettavat roskaamisen, toteaa joku tietäväinen. Suomalaiset festivaalit juhlitaan käsittämättömän irtoroskan seassa, kuin tunkiolla ikään.  



4.8.2013

Aamiaisen jälkeen pikainen visiitti Tarton taidemuseoon, joka seisoo torin laidalla omituisesti kallellaan. Pohjavesi on alueella laskenut ja aiheuttanut talon vajoamisen. Sisällä vajoamisen huomaa lähinnä vinoista ikkunoista. Lattiat on oikaistu – muutenhan talossa liikkujan pitäisi olla varustettu vuorikiipeilijän välineillä. Tähtveren puistossa seisoo hiljaisella tontilla Villa Tammekann, Alvar Aallon 1932 suunnittelema omakotitalo, jossa nykyään toimii Tarton yliopiston Granö-keskus. Talossa asuivat 1930-luvulla ainakin Tatu Vaaskivi ja Elina Vaara, joka koki siellä elämänsä ukonilman. ”Repeää kahtia / pilvien vaipat, / iskevät kylmät, kipeät raipat / kenttää vihreää.”

Riivattua kyytiä kohti Tallinnaa ja laivasatamaa. Laivalla jälleen sama feta-salaatti ja sama punaviini. Olen sen samuudesta iloinen – ettei siihen mikään pahanilkinen ”vaihtelu” ole sekaantunut. Laiva kolisee laituriin. Tavallinen tungos ja tavalliset tönimiset. Olemisen paino heiluu raskaana sydämen vaiheilla kuin piilu. On hengitettävä syvään ja heittäydyttävä tyhjän päälle. Tälläkään kertaa se ei petä. Helsinki on ohitettu hujauksessa. Sitten loputon suora tie ja tien päässä laskevan auringon kumotus. Pohjoinen ottaa omansa. Ei, se ei ota vain omaansa, vaan vie kaiken.


Jotain niin hiljaista ja lohdullista,
jotain, mihin voit päästä
vain muutaman yksittäisen kerran
keväisessä unessa
tai syksyisessä kevätsateessa
metsän välillä puolimatkassa
Tartosta Tallinnaan.
Jaan Kaplinski 1996


Matkalukemisena:
Tartto, kirjailijan kaupunki, toim. Henni Ilomäki. SKS 2003.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti