torstai 29. elokuuta 2013

KAARLO KORPINEN – PAHAJOEN MAALARI



Kirjoittaja tunnelmoimassa rantakoivun idyllisessä katveessa Pahajoella 1970. K. Korpisen maalaus samasta paikasta 1975, koivu on lahonnut ja idyllin kanssakin on niin ja näin.


Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.
Lauri Pohjanpää


Alavutelaisen taiteilijan Kaarlo Korpisen syntymän 100-vuotispäivän merkeissä on Alavuden kaupungintalon valtuustosalissa ollut nähtävillä tänä kesänä taiteilijan teosten näyttely. Korpinen oli itseoppinut harrastajamaalari, joka ei pyrkinyt maalauksillaan näyttelyihin eikä juuri muutenkaan esille, mutta maalasi pyynnöstä ja omaksi ilokseen maisemia ja pihapiirejä ja joskus muotokuviakin. Pahajoella vanhan Valtatie 66 varrella on edelleenkin tyypillinen omakotitalo, jossa Korpinen ikänsä asui ja työskenteli, viljeli maatilkkua ja kävi tilapäisissä töissä, kuten monet muutkin pahajokiset.

Kaarlo ”Kassu” Korpinen oli kuitenkin Pahajoella ainut, jota kutsuttiin taiteilijaksi. Isänikin maalasi toisinaan akvarelleja ja muun maalausurakoinnin ohessa myös Alavuden yhteiskoulun juhlasalin seinämaalauksen. Mutta ei häntä kukaan taiteilijaksi kutsunut. Ehkäpä hän oli karjalaisena muutenkin outo ja etäinen ilmestys. Kun taas Korpisen Kassu oli mukava ja pidetty mies. Hän oli monessa mukana, ohjasi nuorisoseuralla näytelmiä ja lausui runoja iltamissa ja muissa juhlissa. Näytelmäharrastus oli nuorisoseurojen suosittua ja näyttävää toimintaa aina 1960-luvulle television tuloon saakka. Naapurikylän Matti Asunmaa – äitini serkku – oli näytellyt pienen roolin jopa elokuvassa Härmästä poikia kymmenen. Elokuvan hääkohtauksessa Matti Asunmaa esittelee juuri sen kaikkein häjyimmän ilmeen, jolla meitä lapsia peloteltiin – että kohta Matti tulee ja tuijottaa!

Jokivarren Nuorisoseuralla – siis Jokivarren Nuorisoseuralla Pahajoella, miksei samantien Tienreunan, Metsänlaidan tai Pellonpientareen Nuorisoseura – älkää minulta kysykö! Juuri Jokivarren Nuorisoseuralla näin ensimmäisen kerran pikkupoikana Korpisen Kassun maalauksia. Mutta paljon suuremman vaikutuksen minuun teki runonlausunta. Lavalle ilmestyi pitkään ”berberiin” sonnustautunut laiha hahmo, musta baskeri päässään, ja alkoi lausua: Kaksi vanhaa, vanhaa varista nuokkuu hiljaa... Taianomaista oli verkkaisten sanojen putoaminen hiljaiseen saliin. Se oli aivan muuta kuin tuo näytelmien ainainen huutaminen ja mellastus.

Yksi Pahajoen idyllisimmistä maisemista avautuu Hevonkoskensillan pielestä yli joen suvannon Martinkosken suuntaan. Kassu Korpinen on maalannut näkymän 1975 juuri tuosta kaksihaaraisen rantakoivun katveesta, jossa niin monet haaveksijat ja rakastuneet tapasivat itsensä kuvauttaa. Maalauksessa koivu on jo vanhuuttaan katkennut, joten idylli on näiltä osin mennyttä. Sattumalta löysin haperoituneen valokuvan vuodelta 1970, jossa nuori taiteilijanalku S. J. Tanninen notkuu samaisen rantakoivun haarukassa. Koivu on kuvassa vielä pystyssä ja auringonlaskussa rypevä maisema on lähes sietämättömän kaunis. Nykyään koivusta on vain laho kanto jäljellä ja läpipääsemättömät pöheiköt ovat vallanneet rantapenkereet.

Kirjoitin runon Tuulenpiiskapuu samaisesta lahoavasta rantakoivusta joskus 1990-luvulla, siitä on useita versioita ja ne kaikki ovat yhä vaiheessa – work in progress.

Tuulenpiiskapuu

Joen töyräällä se seisoi
     paljaaksi kulunein juurin
     tuulen piiskaama puu.
Sen varjoissa unelmoitiin,
     kuu kuumotti ja piisamit
     läiskivät vettä kuin hullut.
Sen runkoa vasten valokuvattiin
     hääparit, vastasyntyneet
     ja isän uusi moottoripyörä.

Yhä torsonakin se nojaa tuuleen,
     joen uomassa ei vettä sen
     vertaa että häntäänsä kastaisi.
Isoäiti katsoo ikkunasta
     yli puutarhan ja peltoaukean
     äärettömyyksiin saakka.
Hänen katseessaan oleksii
     olemisensa ankaruudessa
     koko idänpuoleinen maisema.

Pöydällä samat leipomukset
     ja samat rasvassa tirisevät
     mummonmunkit.
Samat raskaat mullanhajut,
     paistetun sipulin ja
     väljähtyneen kahvin tuoksut.
Ikkunalla sama kollikissa,
    sama punainen pelargonia
    ja sama auringonlasku.

  Pekka Piisami, Pahajoki 22.8.1998


Matti Asunmaa (kesk.) elokuvassa Härmästä poikia kymmenen, 1950.

perjantai 23. elokuuta 2013

VIIMEINEN VASEMMISTOLAINEN




Siitä asti, kun ihmisiä on ollut, ihminen on iloinnut liian vähän: se yksin, minun veljeni, on meidän perisyntimme! Ja kun opimme paremmin iloitsemaan, opimme samalla olemaan toisille pahaa tekemättä ja pahaa miettimättä.”
Friedrich Nietzsche

Muuan omituinen hulluus pitää vallassaan työväenluokkaa kaikissa niissä maissa, joissa kapitalistinen sivistys on vallalla. Hulluus, josta on seurauksena yksilöllinen ja sosiaalinen kurjuus, joka jo kaksi vuosisataa on piinannut kurjaa ihmiskuntaa. Se on rakkaus työtä kohtaan, kuolettava, yksilöitä ja näiden jälkeläisiä uuvuttava työhalu. Sen sijaan että olisivat taistelleet tätä mielenhäiriötä vastaan ovat papit, taloustieteilijät ja moralistit julistaneet työn pyhäksi.”
Paul Lafargue


Nietzschen mukaan valtio on kaikista hirviöistä välinpitämättömin ja julmin. Orja on jokainen, ”jolla ei ole kahta kolmannesta ajastaan täysin vapaasti omassa käytössään.” ”Toimeentulo ja työnteko on erotettava tosistaan!” Tuon viimeisen väitteen Nietzsche oli napannut Aristoteleelta, jonka mukaan työtä toimeentulonsa eteen tekevä ihminen ei voinut olla vapaa kansalainen. Siis sellainen vapaa ihminen, joka voisi osallistua julkisiin toimiin ja politiikkaan eli kaupungin (poliksen) asioiden hoitoon. Mutta ihmiselämän varsinainen päämäärä ei ollut sen enempää politikointi kuin taloudellisesti aktiivinen toimeliaisuuskaan, vaan välttämättömyyksistä vapaa kontemplatiivinen elämä. Nietzschen aikalainen Paul Lafargue (1942–1911) oli ensimmäinen vallankumouksellinen, joka ajoi kiivaasti ihmisen oikeutta vapaaseen elämään eli laiskuuteen.

Nykyfilosofienkin joukosta löytyy vallankumouksellisia, kuten vaikkapa Michel Onfray, joka sanoo olevansa ”vasemmistonietzscheläinen”. Kirjassaan Kapinallisen politiikka (2005) Onfray nostattaa esiin foucaultlaisen näyn ihmisyksilöstä hiekkaan piirrettynä kasvona, joka ei muuta voi kuin vartoa suuren aallon tuloa. Tuo sitkas mutta hupeneva aika on kuitenkin ihmisyksilön omaa hedonistista aikaa, jota ei sovi kenenkään eikä minkään riistä. Lafarguen tavoin Onfray julistaa, että ihmisellä on jakamaton oikeus vapauteensa ja nautintoonsa.

Modernin kynnykselle tultaessa maailma oli jäänyt sattumanvaraisen evoluution temmellyskentäksi. Yhtäkkiä me piruparat olimme maailmoinemme pelkästään inhimillisen tiedon ja ymmärryksen varassa. Me saimme tehdä mitä lystäsi – ja totisesti me teimmekin. Tiedeuskovaisille koitti maireat ajat. Sitä sieti juhlia. Filosofi kutsui juhla-aterialle vieraiksi ”kuninkaan oikealta ja kuninkaan vasemmalta, irstaan käärmeen, epävakaisen tarantellan, vanhan taikurin, paavin, asiaankuuluvasti vakavan, nauravan leijonan, iilimadon vapaaehtoisen kerjäläisen ja hengeltään tunnontarkan, surullisen ennustajan ja rumimman ihmisen”. Joitakin muitakin mainitaan, kuten silmänkääntäjä, virkaheitto, toipilas, kameli ja lohikäärme.

Ja filosofi ryhtyi puhumaan – se ilmestyi kirjavassa nutussaan televisioon ja kaikkialle sinne missä aikaisemmin oli puhunut saarnamies ja agitaattori – ja kaikki hiljentyivät kuuntelemaan, ”myös aasi, luola ja suuri vilvas kuu ja itse yö”. Lopuksi kaikki puhkesivat yhteiseen lauluun. Ja älymystö hurrasi – siitä oli tullut suuri ”laulava tyhmistö”. Ei ole sattumaa, että propagandakuvien yllä paistaa ”suuri vilvas kuu”.

Onfrayn mukaan Nietzsche unohti kolme ranskalaista filosofia, ”joista yhtä riivasi silmän tarina, toista halukoneet ja kolmatta pahamaineiset ihmiset”. Nuo filosofit olivat Bataille, Deleuze ja Foucault, ”kolme vasemmistonietzscheläisyyden ylevintä ilmentymää”, jotka tarjosivat keinoja uudelle ”suurelle politiikalle” mutta politiikka oli jauhaantunut puoluekoneistojen rattaisiin. Puoluepolitiikan koneisto ei tunnista yksilöä edes hiekanjyväseksi rattaissaan. Foucaultia mukaillen Onfray kirjoittaa: ”Ihmisoikeudet tai humanismi jätetään pelastamatta siksi, että ne oikeuttavat asiat sellaisina kuin ne ovat.”

Humanismi houkuttelee hyväntekeväisyyteen, mutta ”samalla se säilyttää vääryyden, kurjuuden tai köyhyyden syyt”. Humanismista on tullut keino ”panna politiikka virkavapaalle” – humanismin ja ihmisoikeuksien nimissä on peruttu yksilön oikeudet vapaaseen elämään ja hedonistiseen mielihyvään. ”Ihmisoikeuksien humanismi toimii vallankumoukselliset energiat vangitsevan koneen periaatteella ja muuttaa ne myötäkärsimykseksi, myötätunnoksi ja muiksi tunteiksi, jotka eivät loukkaa saastaista kurjuutta tuottavan maailman järjestystä.” ”Demokraattinen totalitarismi” tautologioineen ja hurskasteluineen oikeuttaa epäoikeudenmukaisuuden jatkumisen maailmassa ikään kuin myötäsyntyisenä välttämättömyytenä.

Liberaalin uushumanismin ylläpitämää markkinakoneiston (väki)valtaa vastaan ei – yhä vieläkään – ole asettaa muuta ”kuin aristotelinen myötäkärsimys, augustinolainen sääli, spinozistinen kanssakärsimys tai kantilainen myötätunto”. Uushumanismi edellyttää politiikan ohittamista ja historian häivyttämistä, jotta ”todellisuus” näyttäytyisi ikään kuin väistämättömänä välttämättömyytenä ja kohtalonomaisena ”aikojen kovuutena”. ”Sovitettavasta perisynnistä ei olla juuri loitonnuttu.” Ikään kuin maailmaa hallitsisivat jotkin ylimaalliset voimat, jotka ovat kaiken inhimillisen – ”tieteen, taiteen, politiikan, laiskottelun” – saavuttamattomissa.

Onfrayn mukaan kapitalismi voi hyvin, se on erinomaisesti järjestäytynyt eikä sitä uhkaa mikään. Nykyisin kaduilla mieltään osoittavat ovat kaunaisia narisijoita, jotka vastustavat monia asioita mutta eivät ole minkään puolesta. ”Miksi Ranskan työttömät eivät koskaan näy missään? Koska he nostavat työttömyyskorvauksensa ja siinä kaikki. Ei ole olemassa työttömien ammattiyhdistystä.” Onfrayn lanseeraama hedonismi kannustaisi ihmisiä tarttumaan omaan kohtaloonsa. ”He ilmoittaisivat, että hoidamme omat asiamme, emme enää luota työvoimaviranomaisiin, emme enää luota näihin ihmisiin tai hallitukseen ja niin edelleen.”

Lumous on kadonnut maailmasta – se on tullut selväksi. Ja sen katoaminen jatkuu niin kauan kuin ”nykyajan nihilismi ja yleinen pessimismi” juhlivat asioiden järjestytä antiikin filosofian mallin mukaan. Kadonnen ”lumouksen” palauttaminen maailmaan vaatii kumousta: ”on lopetettava taloususkonto, joka tekee pääomasta jumalansa ja ihmisistä pelkkiä mielivaltaisesti raatavia uskovia. (…) Talouden on palveltava ja lakattava vaatimasta itseään palveltavan, Tämän vuoksi talous on alistettava politiikalle – politiikka on liian kauan toiminut talouden palvelijana.” ”Talouden libertaarinen käyttö sallisi politiikan paluun ja antaisi sille tunnustetun aseman, jota tämän yhteiselämän taidon ei koskaan olisi pitänyt menettää.”

Libertaarisen vasemmiston toiminnan pakkomielteenä ei voi olla ”omaisuuden tuhoaminen ja väkivaltainen pakkolunastus, vaan vaihtoehtoisen talouden ehdottaminen”.
Onfray ehdottaakin ”kapitalismin rinnalla toimivia monimuotoisia tuotantotapoja tai jopa itse kapitalismin sisällä toimivia poikittaisia menettelytapoja” Onfray seuraa ensimmäisen anarkistin Pierre-Joseph Proudhonin (1809–1865) ajatuksenjuoksua, jonka mukaan omalla työllä hankittu yksityinen omaisuus muodostaisi vastavoiman valtiolle – tuolle Nietzschen kylmänhikiselle pedolle – ja takaisi näin mahdollisuuden yksilön ”hedonistiselle” vapaudelle. Ilman, että lumouksen palauttaminen johtaisi ”liian kauan katseltujen muurien ja niihin liittyvän poliisijärjestelmän pystyttämiseen”.

Onfray peräänkuuluttaa puoluekoneistoista vapaata dionyysista politiikkaa, ”arvojen uudelleenarvioimista, kopernikaanista kumousta ja talouden panemista palvelukseensa tahtovan kategorisen imperatiivin mukaan. Kaukana huumaavista uskonnoista, kansan oopiumeista ja rahauskonnon unettavista hyveistä se edellyttää etusijan antamista tahdolle, energialle ja yleiselle taloudelle, jonka vaatimuksena on hedonistisen, itsensä kanssa sopusoinnussa olevan yksilön toteuttaminen”. Tästä syystä Onfray pidättäytyy – parhaansa mukaan – toimintaohjeiden antamisesta, sillä kukaan ei voi tietää millainen ”hedonistinen vallankumous” kenenkin yksilön pirtaan sopii.

Joka tapauksessa lumouksen palauttaminen edellyttää itsestäänselvyytenä lanseeratun ekonomisen kahleen katkaisemista ja ”humanismiin tai ihmisoikeuksiin” teljetyn yksilön vapauttamista. Sen jälkeen yksilöä ei enää rangaista, kirota, pakoteta tai tuomita menettämään elämänsä vain jokapäiväisen leipänsä ja satunnaiset hyödykkeensä ja tarvikkeensa saadakseen.

Toisaalta omaisuuden ylenpalttinen kerääntyminen ja välttämättömyyksien katoaminen johtaa myös elämän menettämiseen ja ongelmaan, jota voisi kutsua vaikkapa liiallisesta ”vapaudesta vapautumiseen”. Mutta nyt olemme eksyneet jo jonkin muun kirjan marginaaliin, joten palatkaamme Onfrayn tekstiin, joka rullaa pillastuneen norsun tavoin filosofisessa posliinikaupassa. Michel Onfrayn Kapinallisen politiikka on huikea kirjallinen vyörytys – ehkä sille pitäisi antaa jokin suuri kirjallisuuspalkinto tai ehkä se pitäisi kokonaan kieltää.


Yksilön kasvatus tähtää siihen, että yksilö olisi riippuvainen siitä, mikä rajoittaa häntä, pidättelee häntä, tappaa hänet, kastroi hänet ja pitää hänet aisoissa.”
Michel Onfray

Vaalit ovat vain kuvitteellinen, fiktiivinen (ei-)tapahtuma, jossa osallistumisen illuusio peittää näkyvistä sen tosiasian, ettei vaalien jälkeen mikään oikeastaan muutu vaan kaikki jatkuu aivan kuten ennenkin.”
Alan Badiou

Hiljaiset sanat ovat ne, jotka nostavat myrskyn. Ajatukset, jotka tulevat kyyhkysenjaloin, mullistavat maailman.”
Friedrich Nietzsche

Vapauden valtakunta alkaa tosiasiassa vasta siellä, missä työnteko loppuu.”
Karl Marx


Michel Onfray: Kapinallisen politiikka – Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta. Suom. Tapani Kilpeläinen. Niin&Näin 2005.

maanantai 12. elokuuta 2013

PIKAVAUHTIA TARTTOON!




Kaitse laajat Eestin laivat,
jotka maille muille saivat,
että purret Päivänsalon
näkis majakoitten valon,
löytäis Yösalonkin hahdet
varmat valkamat ja lahdet.
Eino Leino 1921


1.8.2013

Paksut poutapilvet kerrostuvat taivaalle. Maiseman yli soutavia tummia varjoja ja välillä auringon pilvien rakosista läväyttämä täysi paiste. Bussi puolillaan vaitonaisia matkalaisia. Sanotaan, että välimatka Seinäjoelta Tampereelle on maailman yksitoikkoisin, matkustipa sen sitten millä laitteella hyvänsä. Yksitoikkoisuus ei johdu niinkään vaihtelun puutteesta kuin sen runsaudesta. Vaihtelu ja muutos tylsistyttävät havainnon, kun taas samankaltaisuudessa ja muuttumattomuudessa havainto lepää ja saavuttaa lopulta ekstaattisen (ek-stasis) huippunsa.

Havainnon ulkopuolisen (transsendentaalin) ei tarvitse olla olemassa, ja jos se ei ole olemassa, ei se voi myöskään muuttua. Oleminen ei tapahdu, se vain on. Tapahtumat ja muutokset kohdistuvat paikallisiin, kuten nyt Helsinki – Tallinna välisen matkan moninaisuuksien (moneuksien) eri asteisiin ilmenemisiin. Kantin mukaan me emme saa tietoa ulkoisesta ”transsendentaalista” sinänsä; meillä on siitä vain omat haperat havaintomme ja niiden tulkinnat. Tämän yritän pitää tiedostettuna immanentissani, tapahtuipa muutosten saralla mitä hyvänsä.


Aava meri ja ilta-auringon murjoma taivas avautuvat autiudessaan huimaavan kirkkaaksi näkymäksi. Kunnes ensimmäinen saari nousee aalloista. ”Se nousee aalloista pystypäin kuin nainen valkearinta.” (Eino Leino 1921). Tallinnan kaupungin teräväkärkiset tornit piirtyvät sadepisaroiden kirjavoimaan ikkunaan. Satamassa ei sada, ilta tummuu ja valot syttyvät. Hotellin ravintola on jo kiinni, joten illallinen jää syömättä. Laivalla tuli sentään nautittua kreikkalainen salaatti ja pieni pullollinen punaviiniä (4,90 €).



2.8.2013

Matkalla Tallinnasta Tarttoon. Päivä on edelleen pilvinen, mutta edessäpäin taivaanrannassa kajehtii jo valon kaje. Elias Lönnrot matkusti Tarttoon kesällä 1844, laivamatka Helsingistä Tallinnaan kesti 8 tuntia ja matkaan postivaunuilla (rautatietä ei vielä ollut rakennettu) Tallinnasta Tarttoon kului toista vuorokautta. Nyt laivamatka kestää 2 tuntia ja bussimatka Tarttoon toiset 2 tuntia. Tosin bussimatkaan on lisättävä ainaisen kahvinjuonnin aiheuttamat pysähdykset. Illallista ei Lönnrotillekaan tarjottu, mutta sentään ”3 – 4 kuppia teetä ynnä voileipiä”. Totia ei matkalaisen harmiksi tarjottu lainkaan. ”Totilasia en ole koko kaupungissa nähnyt.”

Ikkunassa vilistää metsiköitä, peltoaukeamia ja kirjavia niittyjä. Kesantopellolla on haikaranpesä pylvään nokassa, haikara seisoo siellä vakain jaloin. Vähän matkan päässä toinen haikaranpesä, jossa on jo ruuhkaa – ainakin neljä komeaa lintua. Tienvarressa on tuon tuosta vanhaa takkuista kuusiaitaa, muuta erityistä katsottavaa ei ole – horsma kukkii ja heinät heiluvat. ”Luonto ei ole näillä maisemilla puoleensa vetävä.” (Ilmari Kianto 1931). ”Voi mennä kilometrejä, etten näe muuta kuin satavuotisten tammien ohikiitävää lehvästöä. Vanhat virolaiset moisiot ja kultaiset sipulit loistavat heleän sinistä taivas vasten.” (Tatu Vaaskivi 1937).

Tammimetsikkö ja yksinäinen hevoskastanja vanhan kivisen tuulimyllyn kupeessa. Aurinko paistaa mutta aamulla on satanut – kahvilan terassin penkit ovat märkiä. Kuvatessani tuulimyllyä pelmahtaa kuin taivaasta pihaan bussilastillinen outoja kahvinhimoisia suomalaisia, tapani mukaan jään jonon hännille ja luovutan mahdottoman edessä. Hiirenvirnaa ja saniaista vuoron perään. Sitten kosteaa ojanpohjaa ja osmankäämien tanakat patukat. Kuusien katveessa piileksii matala tönö, ja metsänreunassa toinen. Linja-autopysäkkien tiilistä muuratut okranväriset pysäkkisuojat tuovat mieleen menneen ajan ja menneen komennon. Bussi kulkee uusia teitä myöten, joten yhtään ”moisiota” ei näy aamuisella matkalla Tarttoon, mutta myöhemmin kyllä liiankin kanssa.

Tutustumme äkkiseltään Tarton yliopistoon ja rakennuksen äärimmäisellä vintillä sijaitsevaan kuuluisaan ”karsserihuoneeseen”, jonne viimeinen tuomio pantiin käytäntöön 1892. Yliopistolla oli noihin aikoihin oma ”kurinpitotoimi”. Naisen loukkaamisesta (”offending a lady”) ja Toomemäellä hillumisesta sai karsseria 4 – 5 vuorokautta, kun taas kiroilusta rapsahti peräti 8 vuorokautta. Kaksintaisteluun osallistumisesta – jos jäi henkiin – lankesi huikeat 3 viikkoa. Neuvostoaikaan yliopiston opetuksen pääosaan valtasivat sellaiset epätieteelliset aineet kuin marxismi–leninismi, dialektiikka ja historiallinen materialismi. Yliopistolla on myös oma taidemuseo, joka sankkoine kipsikopioineen on enemmänkin kuriositeetti kuin taiteellinen välttämättömyys. Mutta juuri siellä voi tavata Immanuel Kantin an sich.

Sitten bussi kiidättää Otepään kumpuisille kunnaille ja Liivinmaan vehmaaseen Hellenurmeen. Tutustumme vesimyllyyn ja Alexander von Middendorffin kartanoon, jossa tunnettu tutkimusmatkailija vietti vanhuusvuotensa. Kylän laidalta suurten kuusten hallinnoimasta metsiköstä löytyy Middendorffien vihreän sammalen kätkemä kalmisto. Lounas on jäänyt jo ajat sitten syömättä. Sudennälkäisinä poikkeamme vielä Sangasten linnaan, jota hallitsi vuoteen 1938 saakka Suomen kansalaisuuden hankkinut Friedrich von Berg – kuuluisan Sangasten ruislajikkeen kehittäjä. Kartanossa on häät meneillään, joten kuokkavieraskin saa lasillisen kuohuvaa. Kohotan sen tuolle viljojen kuninkaalle, rukiille. Että sillä lailla.



3.8. 2013

Kirkas aamu, hellepäivä tulossa. Pikainen aamiainen ja bussiin, muutaman pakollisen harhakierroksen jälkeen rymistämme kohti Setumaata. Eilisestä opiksi ottaneena varasin laukkuuni juustoleivät ja hotellin ”respasta ” pikkupullon punaviiniä (2,50 €). Ikkunassa poukkoilee matalaa viljapeltoa, jonka läpi tunkee kaikkialle ehtivää pujoa. Ensimmäinen pysähdyspaikka on Põlva, idyllinen muutaman tuhannen asukkaan pikkukaupunki. Voisin muuttaa tänne, varsinkin kun en arvosta vaihtelua, enkä ”virikkeellistä” ympäristöä. Lähes kaupungin keskellä on vähäinen järvi ja laaja hiekkaranta. Tuntuu kuin kaikki asukkaat – paria kioskinmyyjää ja torimuijia lukuun ottamatta – olisivat rannalla. Lämmintä on jo 27 astetta.

Seuraava kohde on Räpinä – nukun Räpinän ohi. Viime tipassa havaitsen kuitenkin viitan RÄPINÄ 42 km. Kävinkö Räpinässä vai en, sitä sietää miettiä. Tiedostuksessani Räpinä lähentelee ilmenemisien asteikolla (nollasta sataan) mitattuna nollaa. Ehkäpä joku räpinäläinen näki minut torkkumassa ohiajavan bussin ikkunassa. Riittäisikö se sellaiseksi ”erityiseksi ilmenemiseksi”, jota voisi kutsua jopa tapahtumaksi ja jonka voisi verifioida merkitykselliseksi tosiasiaksi maailman merkityksien suunnattomassa paljoudessa. Tosiasioiden maailmassa ei ihminen muka joudu pulaan – kissanviikset. Päätän nukkua hieman lisää.

Descartesin filosofian mukaan – ehkä väärin – päädyttiin sellaiseen käsitykseen, että ihmisen päässä sijaitsee eräänlainen teatteri, jossa ilmenemisiä esitetään. Siellä niitä setvii erittäin huonolla ymmärryksellä polvihousuinen veijari Minä. Kukaan ei enää usko Minän sijaitsevan ihmisen päässä, eikä minkään muunkaan sisäpuolella. Nykyään minä on ulkoistettu, se on siellä missä havaintokin – pään sisäpuoleltahan meillä ei ole olemassa minkäänlaisia havaintoja. Ei edes nukkuessa.

Vaellamme jo syvällä Setumaassa. Jälleen poikkeamme ”moisioon”, tällä kertaa Moosten kartanoon. Puutarhassa harhaillessani löydän yllättäen rikkaruohojen seasta poltinkarvattoman nokkosen, jos sellaista nyt sitten onkaan – ehkä se on pohjannokkonen, jossa poltinkarvoja on hyvin vähän. Hämmästytän kanssamatkalaisia syömällä nokkosenlehtiä suoraan puskasta. Irrotan juurakosta pienen taimen tuliaisiksi, istutan sen kotitarhaani muiden nokkosten seuraksi.

Metsäisen korpitien varrelle on paikallinen mummo pystyttänyt myyntipöydän, josta löytyy marjoja, kanttarelleja ja hapankurkkuja. Mummo maistattaa mainioita muoviämpäreihin säilömiään kurkkuja, perinteisiä valkosipulilla ja tillillä maustettuja ja voimakkaasti yrteillä ja viinimarjanlehdillä ryyditettyjä. Helteinen metsäkangas hohkaa kuin lapsuuden hiekkaiset mäntykankaat kuumina kesäpäivinä Pahajoella – herkin korvin voi kuulla heiluvien heinien kuiskivan salaisuuksiaan ilmatilaa harovilla hahtuvillaan.

Setujen talomuseo ”Värska tsäimaja” putkahtaa esiin mäntymetsiköstä hirsirakennuksineen ja kartanoineen. Talon laiska kissa makaa selällään auringossa. Juodaan oluet ja syödään ”piragut”. Vaan kaikissa ”piraguissa” on lihaa täytteenä, joten syön karviaishillolla sivellyn ja rullalle käärityn letun oluen kera. Kansallispukuun sonnustautunut ja leveästi hymyilevä tyttönen tuo paistamansa räiskäleen ulos pöytään. Hyvää on. Vuohi killittää kateellisena aidan takaa ateriointiani.



Matka jatkuu. Setukaiset eivät meille laulaneet. Massiivisten tietöiden takia jää jokin järvi näkemättä. Viis siitä, jäihän Räpinäkin näkemättä. Nopeasti takaisin Tarttoon illalliselle. Tillillä maustettua juuresmuhennosta ja punaviiniä, jälkiruokana marjapiirakkaa ja laaja kulhollinen vihreää teetä. Teetä ei ainakaan hotelleissa ja kahviloissa keitetä enää perinteiseen tapaan. Tarjolla on vain kuuma vettä ja teepusseja. Kaupoissa kyllä myydään irtoteetä, ja edulliseen hintaa. Ostan muutaman paketin Gunpowder-teetä (10,00 €/kg).
Alituinen teenkeittäminen taisi uhata Viron metsiäkin, vai mikä sai Emajoen satakielen Lydia Koidulan tuohtumaan. ”Sua varten tahkoaa he tappoterää, puu Eestinmaan!”

O. A. F. Lönnbohm oli myös varhaisia Tarton kävijöitä, hän viipyi kaupungissa koko talven 1877 – 1879. Lönnbohmia vaivanneen ankaran uupumuksen vuoksi kutsuttiin paikalle lääkäri, joka osoittautui Lydia Koidulan veljeksi. Lönnbohm pani merkille, että kaikki vähääkään merkittävät ihmiset olivat Lydian sukulaisia. Nuori lääkäri koputteli Lönnbohmin rintaa ja veikkasi sydänvikaa. Mutta diagnoosista suivaantunut Lönnbohm väitti saaneensa vain häkää tolkuttomasta teenkeittämisestä. ”Teekeittiöstä oli mennyt häkää päähäni, heikko kun olin.”

Illalla Raatihuoneen torilla jatkuu ”Puhkupilli-festivaali”. Ilta pimenee ja valot syttyvät. Torille pystytellä lavalla tanssitaan flamencoa ja napatansseja. Ihmiset juhlivat hillitysti, ikään kuin välimatkaa yllä pitäen. Kukaan ei tule halaamaan, kukaan ei läimi kämmenellä selkää – arvostan sitä suuresti. Yksi ainoa humalainen tulee vastaan, hän on myös ainoa joka haluaa sanoa jotakin. Hän tarraa pronssista ”Isa ja poeg” -veistosta käsipuolesta ja alkaa haastaa sille riitaa. Vaikka väkeä on paljon koolla roskia ei näy missään. Huomasin eilen kaupungin laidalla kyltin, josta ilmeni roskien luontoon heittämisestä rapsahtavan sakkoa 3200 €. Lopettaisivatkohan suomalaisetkin roskaamisen, jos siitä saisi kunnon sakon. Suomalaiset menevät mieluummin vaikka vankilaan kuin lopettavat roskaamisen, toteaa joku tietäväinen. Suomalaiset festivaalit juhlitaan käsittämättömän irtoroskan seassa, kuin tunkiolla ikään.  



4.8.2013

Aamiaisen jälkeen pikainen visiitti Tarton taidemuseoon, joka seisoo torin laidalla omituisesti kallellaan. Pohjavesi on alueella laskenut ja aiheuttanut talon vajoamisen. Sisällä vajoamisen huomaa lähinnä vinoista ikkunoista. Lattiat on oikaistu – muutenhan talossa liikkujan pitäisi olla varustettu vuorikiipeilijän välineillä. Tähtveren puistossa seisoo hiljaisella tontilla Villa Tammekann, Alvar Aallon 1932 suunnittelema omakotitalo, jossa nykyään toimii Tarton yliopiston Granö-keskus. Talossa asuivat 1930-luvulla ainakin Tatu Vaaskivi ja Elina Vaara, joka koki siellä elämänsä ukonilman. ”Repeää kahtia / pilvien vaipat, / iskevät kylmät, kipeät raipat / kenttää vihreää.”

Riivattua kyytiä kohti Tallinnaa ja laivasatamaa. Laivalla jälleen sama feta-salaatti ja sama punaviini. Olen sen samuudesta iloinen – ettei siihen mikään pahanilkinen ”vaihtelu” ole sekaantunut. Laiva kolisee laituriin. Tavallinen tungos ja tavalliset tönimiset. Olemisen paino heiluu raskaana sydämen vaiheilla kuin piilu. On hengitettävä syvään ja heittäydyttävä tyhjän päälle. Tälläkään kertaa se ei petä. Helsinki on ohitettu hujauksessa. Sitten loputon suora tie ja tien päässä laskevan auringon kumotus. Pohjoinen ottaa omansa. Ei, se ei ota vain omaansa, vaan vie kaiken.


Jotain niin hiljaista ja lohdullista,
jotain, mihin voit päästä
vain muutaman yksittäisen kerran
keväisessä unessa
tai syksyisessä kevätsateessa
metsän välillä puolimatkassa
Tartosta Tallinnaan.
Jaan Kaplinski 1996


Matkalukemisena:
Tartto, kirjailijan kaupunki, toim. Henni Ilomäki. SKS 2003.