lauantai 13. heinäkuuta 2013

ZEN JA TIEN TIETÄMINEN II




Puhdas rakkaus merkitsee välimatkaan tyytymistä, itsensä ja rakastetun välisen etäisyyden palvomista.”
Simone Weil

On palattava vielä portittomalle edesvastuuttomuuden tielle. Jo pari kuukautta jatkunut retrospektiivinen siivous nostaa esiin milloin mitäkin, nyt löytyi kovin pystystä käsialasta päätellen jo vuosia sitten Wumenkuanin lukemisen ohessa tekemiäni muistiinpanoja. Toistan ne alempana siinä järjestyksessä kuin ne on ylös pantu, ilman minkäänlaista kriittistä asennetta.

Merkinnät ovat eräänlaisia mietelauseita, mutta mitään tietoa ko. tekstien alkuperästä ei ole, paitsi tuo mottona oleva Simone Weil -sitaatti. Mitä tekemistä sillä ylipäätään on tässä yhteydessä? Tosin Weilin suuri ominaispaino tuntuu haastavan kaikki ”höpisevät” idän filosofioiden mestarit. Niin tai näin, vallankumous on jo tapahtunut ja länsimaiset filosofitkin ovat löytäneet zeninsä – heihin kannattaa tutustua. Ehkäpä zeniä ei kuitenkaan kannata ensitöikseen etsiä marxilaisuuden tai pragmatismin parista.

Tämän pidemmälle en määritelmissäni pääse, kun joudun jo pulaan. Vai mitä pitäisi mielipiteensä mukavaan korrespondenssiin maailman kanssa saattaneen järki-ihmisen ajatella tästäkin Richard Rortyn tokaisusta: ”Realistisen tosiuskovaisen käsitys maailmasta on paremminkin pakkomielle kuin intuitio.” Pragmatisti Rorty lyö lukijaparkaa tuon tuosta kalikalla päähän kuin pahansisuinen zen-mestari ikään.

Se vierii kaikkialle: ylös ja alas, etelään ja pohjoiseen, itään ja länteen. Se on niin suuri ja itsestään selvä, että sen näkeminen on lähes mahdotonta.

Tietä kulkeva ei tunne totuutta, hän tuntee vain tien.

Mestari oli tulossa vanhuuden höperöksi, hän työnsi lehmän pään peltoon, että se söisi apilaa. Sellainen oli hänen opetustapansa. Mutta oppilas ei osoittanut ymmärrystä, se vain puhisi ja löi hännällä kylkiään.

Jos lehmän pää, sarvet ja neljää jalkaa menevät ikkunan ohi, niin jo on kumma ellei mene häntäkin.

Tänään Valaistunut on kuin kolme ruostunutta naulaa!

Kun talo on vauras ja pöytä täynnä ruokaa, on turha puhua ruostuneista nauloista.

Jos tietä ei voi opiskella, miten voi tietää, mikä on tie?

Tieto on itsepetosta ja tietämättömyys on tyhmyyttä.

Kun olet löytänyt tien, näet sen äärettömänä tyhjyydessään – kuinka siitä voisi erehtyä!

Yhdessä silmänräpäyksessä on näkemisen kykysi kadonnut – ja olet kuin lantakikkara kepinnokassa.

Mustinkin pimeys on vain valon puutetta!

Puhuminen ei ole muuta kuin kielen liikuttamista.

Jos joku oivaltaa välittömästi kaiken, sanoi mestari, hänen on syytä pikaisesti tulla luokseni, jotta voin testata häneen keppiäni.

Vaelsin vuosikaudet oivaltamatta todellista luontoani. Nyt mestari on saattanut minut lähteelle. Kun juon, tiedän omakohtaisesti, onko vesi kylmää vai lämmintä.

Mestari toimi kuin ystävällinen mummo, hän poisti luumusta kiven ja avasi oppilaan suun mutustelemista varten.

Viiltävä puraisu luuhun saakka, mitä muuta yksinäinen luumu osaisi kaivata.

Kirkkaana päivänä sinisen taivaan alla ei ole tarpeen haikailla menneitä!

Jos talossa on teepannu, puhdasta vettä ja teetä, on valaistuminen vain kädenojennuksen päässä.

Olen juonut jo kolme kupillista hyvää viiniä, eivätkä edes huuleni ole kostuneet.

Kun ymmärtää ensimmäisen sanan, ymmärtää viimeisenkin.

Verho on väistynyt – parasta unohtaa koko tyhjyys!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti