sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

SYNTYMÄPÄIVÄHAASTATTELU


            Pahajoki, aitan kulmalla 1967. 


Oski Kalte haastattelee Seppo Juhannus Tannista Villenraitin ateljeetalon puutarhassa 9.6.2013


OSA I

Miltäs nyt tuntuu 65-vuotispäivänä?

Omituiselta ja arrogantilta. Tosin ikärasismiin on jo tottunut, sehän alkoi jo kymmenkunta vuotta sitten. Käsittämätöntähän tämä on; jos alkaisi kasvaa siivet selkään, suhtautuisin luultavasti siihenkin luonnollisena asiaintilana. Muilta ominaisuuksiltani olen lähes entiselläni, paitsi että hormonit ovat karanneet villikissojen matkaan ja kulmakarvat ovat kasvaneet tuuheiksi pehkoiksi – jos sattuisi tulemaan konttien kotiin, niillä voisi aurata lumet edeltään.


Palataanpa takaisin alkuun ja Pahajoelle, josta olet sanonut, että paikkana se ei ollut oikein missään ja että todellisuuskin oli siellä repaleista. Miten tulit siellä ryhtyneeksi maalaamaan?

Isälläni oli maalausalan yritys, joten lapsuudessani meillä maalattiin kaikenlaista soittimista kilpakärryihin ja huonekaluista tauluihin. Myöhemmin isäni siirtyi maalaamaan taloja, huoltoasemia, kouluja ja kaiken sortin kiinteistöjä, joten pienimuotoisemmat maalaustyöt, kuten taulujen maalaaminen, jäivät minun kontolleni. Firman väri- ja maalaustarviketilausten joukkoon saattoi lisätä myös taiteilijatarviketilauksen väreineen ja kiilapuineen – värikauppias Ryssy pani ne mukaan kaupantekijäisinä. Kesälomilla kävin myös maalaamassa firman kohteissa rahaa ansaitakseni – minulla olikin jo viidentoista ikäisenä muhkea pankkitili. No, se osoittautui kaikkea muuta kuin muhkeaksi, kun muutin 1968 Helsinkiin opiskelemaan, varsinkin kun ei ollut enää ilmaisia maalaustarvikkeitakaan.


Entä ensimmäiset taiteelliset harrastukset?

Piirsin ahkerasti kuten kaikki lapset. Kuvitin kirjoittamiani juttuja ja kokosin niistä lehtisiä, joita vanhempani ja muut sukulaiset joutuivat lukemaan. Sisareni piti kesäisin piha-aitassa kioskia, ja hän otti myyntiin myös minun tuotoksiani kovaa välityspalkkiota vastaan. Olin saanut isoisältäni kirjoituskoneen, joten kirjoitin ahkerasti runoja ja ”lyhyttä proosaa”. Samassa aitassa pidin yhtenä kesänä näyttelyn, joka koostui jazz-muusikoista tekemistäni piirustuksista. Isäni oli ostanut pari vuotta aikaisemmin levysoittimen, jonka mukana tuli 100 levyä – lähes kaikki jazzia. Meistä tuli ankaria jazzin ystäviä, paitsi viereisessä aitassa räsymattoja kutovasta isoäidistäni Mariasta. Hän ei oikein innostunut piirustuksistanikaan: ”Sie vaa mokoma piirustat neeker-ukkoloi poset pullollaan torvee puhaltamas, vaik nättii tyttölöit käyp vällee sinnuu kassomas.”


Millaista yleisöä näyttelyssäsi kävi?

Meillä kävi kesäisin paljon väkeä: karjalaisia, inkeriläisiä, venäläisiä, amerikkalaisia – kaikki jonkin sortin pakolaisia tai sortin sukulaisia. Karjalaiset olivat levinneet ympäri Suomea – ja kesäisin kokoonnuttiin sukuloimaan. Juhlat olivat saman tien pystyssä. Soitantoa harjoittivat huuliharppua soittava isoisän veli, kanneltava soittava setäni Arvo ja mainiosti mandoliinia soittava Reino-eno. Isäni serkku Sanni Puusniekka oli kuuluisa matkasaarnaaja, joka piti kesäisessä puutarhassamme ”tilaisuuden”. Hän antoi minullekin puheenvuoron, koska minulla oli selvästikin tärkeää sanottavaa. Hänen mukaansa olin oivaltanut, että niin uskonnollisessa kokemuksessa kuin taiteessakin tärkeintä on avautuminen ja valostuminen, kun sen sijaan ahdasmielinen fundamentalismi on kotoisin isästä Perkeleestä. Sellainen puhe teki minuun suuren vaikutuksen – minullahan oli ollut jo pikkulapsena tapana nousta tuolille selkänojaa vasten saarnaamaan. Vaikka me emme varsinaisesti ”uskonnollisia” olleetkaan, luulenpa että saarnaamiseni pantiin samaan huvittavaan ”piikkiin” isoisän esittämien venäläisten kansanlaulujen kanssa.

            Pahajoki 1960.


Millaisia kuvia nuori maalari maalasi?

Silloinkin oli toki taidekirjoja, joista kopioin vesiväreillä ja plakaattiväreillä maalausten kuvia. Suosikkejani olivat Gogh, Klee, Kandisky, Mondrian, Pollock ja monet muut. Mutta se oli vain ohimenevää puuhastelua. 1961 sain joululahjaksi sinä vuonna ilmestyneen Bodo W. Jaxtheimerin Suuren piirustus- ja maalauskirjan. Siinä oli runsaasti tietoa eri tekniikoista, tosin osin jo valmiiksi vanhentunutta, mutta maalaukselliselta osaltaan se oli tuollaista harrastajamaista nyhräämistä, näköhavainnon uskollista jäljentämistä. Abstraktia maalausta siinä käsitellään ikään kuin vääristyneen – abstrahoituneen – näköhavainnon näkökulmasta. Noinhan tuohon aikaan ”asiantuntijatkin” mieluusti ajattelivat.

Minua ei kiinnostanut niinkään näköhavainto kuin fyysinen todellisuus: ympäröivä tilallisuus, valaistuksen muutokset ja valon synnyttämät värit. Tölkeissä olevat puhtaat värit olivat kuin taianomaista auringonvalosta uutettua tislettä. Jo lapsena, kun näin kirkkaita värejä levitettävän, sain hepulin – minun oli pakko päästä itsekin sotkemaan. Se oli silkkaa autuutta – se meni suoraan ”ytimeen”. Yhä vieläkin maalaamisen primaarinen peruskokemus on värin levittäminen – siitä syntyvät muodot ovat ikään kuin ylimääräistä oheistuotetta – sattumanvaraista lisäarvoa. Valo on rajatonta tilaa, mutta väri on aina rajallinen kokemus – jopa spektrissä, sateenkaaressa – muutoinhan se ei mikään selkeä värisävy olisikaan.

Maalasin geometrisia kappaleita, joiden päälle suhersin siveltimellä läpinäkyviä värikerroksia – lopputulos näytti siltä kuin ”värisumussa” olisi vaeltanut kulmikkaita olioita. Usein maalasin vielä maalauksen pintaan sattumanvaraisia siveltimenvetoja – ikään kuin taideteos olisi vaatinut jotakin epämääräistä ja käsittämätöntä verhokseen. Paljas tasainen väripinta tuntui julkeammalta kuin paljas takamus. Eräänä päivänä löysin ämpärillisen pikeä. Levitin sitä lastalla paksun kerroksen vanerilevylle, ja sain aikaiseksi ensimmäisen mustan maalaukseni. Maalausta piti kääntää aika ajoin seinällä ylös alaisin, muutoin se olisi valunut lattialle. Naapurin pojan kanssa kastoimme lehmän häntää väripurkkeihin ja annoimme lehmän maalata pohjustetulle kovalevylle ”pollockit”. Lehmä lätki maallisella hännällään myös kylkiään, kuten lehmien on tapana – siitä seurasi illalla isoäidin kanssa taiteellista ”syväanalyysia”. Jätin kertomatta, että isoisä Aleksanderkin oli ollut projektissa mukana.


Entä millaisia olivat mahdolliset esikuvat?

Yhteiskoulun aulassa näin Eero Hiirosen abstraktin maalauksen ja tajusin välittömästi, että se oli aivan jotakin muuta kuin isäni mielikuvien mukaan maalaamat akvarellit kadotetun Karjalan rantamaisemista. Yhteiskoulussa kuvaamataidon opettajakseni tuli Vode Kantokorpi, ja hän pani minut jälleen piirtämään. Kävin myös Kantokorpien kotona, jossa näin lisää taideteoksia, jotka panivat päätäni pyörälle. Janne ja Vode valaisivat auliisti taiteen salaperäisiä polkuja taiteesta kiinnostuneille oppilaille. Poikkesin toisinaan Voden ateljeessakin ja seurasin hänen työskentelyään. Myöhemmin kopioin Voden työskentelytavan aina musiikin soittamista myöten, joten siirryin jazzista moderniin klassiseen musiikkiin – Stravinskiin, Raveliin, Schönbergiin. Mutta en halunnut maalata saman tyylisiä kuvia kuin Vode – olin jostakin käsittämättömästä syystä siirtynyt amerikkalaisen pop-taiteen suuntaan. Käytin nyt innolla kameralla ottamiani valokuvia maalausten aiheina.


Mistä tuli nämä amerikkalaiset tyylisuunnat?

Se oli täysin sattumaa. Helli-tätini oli amerikkalainen, mutta hän oli vaeltanut Suomeen neljännesvuosisataa kestäneen toivioretken läpi Neuvostoliiton, joten hän ei enää tiennyt mikä hän oli. Helli-täti oli ”taiteellinen”, kuten kylällä sanottiin. ”Taiteelliset” eivät olleet kovin kaukana niistä, jotka olivat ”Piirillä” – sielläkin meidän suvusta oli poikettu, ja taisi siellä joku olla pysyvästikin. Helli-täti luki paljon amerikkalaista kirjallisuutta ja oli siinä ohessa tutustunut kuvataiteeseenkin. Mutta minun maalauksiini vaikutti lähinnä venäläinen avantgarde – Malevich, Rodtsenko – myöhemmin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa maalaamani mustavalkoiset ”viivarakennemaalaukset” olivat sitä perua, vaikka ne koettiin minimalismin tuotoksiksi. Mutta venäläisestä avantgardestahan nämä uudet periamerikkalaiset taidesuunnatkin ponnistivat – ikään kuin yli raskaussoutuisen eurooppalaisen modernismin. Noista ”dynaamisen balanssin” rasittamista eurooppalaisen maalaustaiteen komposition ongelmista sai tarpeekseen kun luki Unto Pusan Plastillinen sommittelu (1963). Se taisi olla noihin aikoihin ainoa suomenkielinen taideteoreettinen teos. Emme kuitenkaan sano, että se on merkillisin ja turhin kirja, joka taiteesta on kirjoitettu.

Olin käynyt 1965 luokkaretkellä Leningradissa, mutta eihän siellä mitään avantgardea silloin nähnyt. Eikä nähnyt myöhemminkään 1985, kun olimme Neuvostoliitossa ”taiteilijavaihdossa” Heikki Mäki-Tuurin kanssa. Vanhojen kastikkeenväristen maalausten lisäksi Eremitaasissa oli muutamia modernin taiteen teoksiakin, kuten tuo Matissen suurikokoinen maalaus, jossa lähes tasaväriset punaiset naiset pomppivat vihreällä pinnalla. Se vasta omituinen maalaus oli, en tykännyt siitä – sen jälkeen en ole sitä nähnytkään. Nyt saattaisin olla siitä innostunut – taiteen näkeminen ja kokeminen ei ole mikään pysyvä olotila. Vaikka juuri noina 1960-luvun moderneina aikoina vannottiin erityisen ”taiteen kielen” nimiin – kun sen on kerran oppinut, on loppu kuin polkupyörällä ajamista. Ei ole

Helli-täti kannusti minua myös kirjoittamaan, samoin suomen kielen opettajan viransijaisena toiminut Keskisen Matti. Lähetinkin kirjoituksiani mm. Erkon runokilpailuun 1960-luvun puolivälin paikkeilla. En pärjännyt, mutta Tuomas Anhava lähetti ystävällisen kirjeen, jossa kehotti jatkamaan harrastusta. Hänkin oli pannut merkille saman asian kuin Matti – vintin ikkunasta muutamin sanoin kuvaamani ilta-auringon punaamat männynkyljet.


Sitten tuli aika muuttaa pois Pahajoelta?

Pahajoen maagiset kesät loppuivat isäni ennenaikaiseen kuolemaan 1967. Maailma oli alkanut maailmoida. Ehkä se oli tehnyt sitä jo aikaisemminkin – en vain ollut huomannut sitä.

Pohjalaisen Taiteilijaliiton 25-vuotisnäyttely, Helsingin Taidehalli 1968.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti