lauantai 29. kesäkuuta 2013

ZEN JA SIIVOAMISEN TAITO


     Matonpesupaikan unikot. Pahajoki 2013. Kuva SJT.


Me olemme pohjanperäläisiä, – tiedämme
kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme.
Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietä
pohjanperäläisten luo: sen tiesi jo Pindaros.
Tuollapuolen Pohjolaa, jäätä ja kuolemaa
meidän elämämme, meidän onnemme.”
Friedrich Nietzsche


Aamulla auringonnousun aikaan vein matot ulos ja pudistelin ne porraspielessä. Tosin täällä Pohjanperällä matot ”puristellaan”. Matot ja naisten rinnat, ne ”puristellaan” – näin on ollut jo aikojen alusta ja näin on... Kissan paskat, tokihan nykyään on jo olemassa itsensä ”puristelevia” mattoja, ja taatusti sellaiset rinnatkin on jo keksitty – minulle ei vain enää mitään näytetä, eikä kerrota.

Näin surullisen jutun jälkeen on kerrottava jotakin hauskempaa. Lakeuden kaupungissa oli taannoin yksi Länsi-Suomen suurimpia mattokauppoja ”Matto-Lammi”. Matto on italiaksi hullu. Matto-Lammi herätti Italiassa messuilla vuosi vuoden jälkeen ansaittua arvostusta ja matot menivät kuin kuumille kiville. Kunnes joku kertoi kauppias Lammille mitä ”se matto meinaa italiaksi”. Lammi vaihtoi tuota pikaa liikkeensä nimen vähemmän arrogantiksi, mutta kaupankäynti hiipui ja Matto-Lammi jäi markkinoiden jalkoihin. ”Markkinat reagoivat herkästi”, vakuutetaan yhtenään meille, jotka emme ole saaneet kokea suunnitelmatalouden ”iloja”.

Pakkasin matot sitikkaan ja lähdin ajamaan. Auto kehräsi kuin iso kissa ja suuret mustat pilvet seilasivat poikki taivaan. Ajoin läpi synkkien metsätaipaleiden Pahajoelle asti, en sentään joen rantaan saakka, vaan kuivalle töyräälle. Joella olisi sillanpielessä ollut vanha luonnonkivien muodostama pyykkipaikka, mutta siellä ei enää nykyään käynyt kukaan. Matto- ja pyykinpesumeditaatio hoidetaan nykyään koneilla.

Kokemuksesta tiedämme miten tärkeätä zenin harjoittamisessa ovat pienet vaatimattomat askareet, kuten esimerkiksi pyykinpesu, siivoaminen ja tiskaaminen. Erityisesti tiskaaminen on suoranaista meditaation juhlaa, jossa vesi, astiat, tiskiharja ja tiskaaja muodostuvat yhdeksi ainoaksi rikkumattomaksi kokonaisuudeksi. Kädet tietävät mitä tekevät – kädet käsittävät tekemisensä – ilman subjektin vallitsevaa tahtoa. Siinä mieluusti pesaisee naamansakin yhtenä kulhomaisuutena muiden patojen ja pannujen ohessa, huljauttaa oikein kunnolla korvista kiinni pidellen.Samalla siinä konkretisoituu hermeneuttinen tosiasia, että asiat eivät ole maailmassa vain esillä, vaan myös käsillä.

Nykyään monet ovat siirtyneet tiskaamisessakin konevoimaan – koneella meditoimiseen. Tiskikoneesta on tullut eräänlainen rukousmylly. En sano, että se huono vaihtoehto olisi. Saattaahan tuo koneen hyrinä, sihinät ja pihinät sekä astioiden kolinat olla hyvinkin meditatiivista koettavaa. Olen naapurissa kerran sellaisen aparaatin nähnyt toiminnassa. Pesen itsekin pyykit koneella, italialaisella Candy-merkkisellä jo yli 20-vuotiaalla hurjasti meluavalla automaattisella pyykinpesukoneella. Mutta tiskaamisessa tyydyn ikivanhaan menetelmään.

Roomassa joskus 1980-luvulla ei tiskiharjaa tuntunut löytyvän mistään. Kunnes lopulta jostakin torilta löysin tiskiharjannäköisen harjan. Myyjä sanoi, ettei se ole tarkoitettu tiskaamiseen, mutta en ryhtynyt hänen kanssaan väittelemään. Eräänä iltana tuli paikallista väkeä kylään, he yllättivät minut tiskaamasta. Annoin harjan suorastaan lentää. ”Harjaatko sinä astioita”, ihmetteli toinen. ”En uskalla edes kuvitella mitä sinä teet rapuille”, tokaisi toinen. Naiset tempasivat pyyhkeet ja alkoivat kuivata tiskaamiani astioita. Kun kerroin, että meillä Suomessa on joka asunnossa tiskipöydän yläpuolella kuivauskaappi, johon voi panna märät astiat kuivumaan, he olivat tikahtua nauruun. ”Se on tehty varmaankin jäästä”, lohkaisi toinen kaunottarista.

Pahajoella sisareni oli ”pykännyt” matonpesupaikan, jossa me suhautimme matot puhtaiksi painepesurilla. Pesuaineena käytin eukalyptus-suopaa, jonka aromaattinen tuoksu suorastaan huumasi ja tappoi kai hyttysetkin sukupuuttoon koko kylältä. Nostimme matot telineelle kuivumaan. Homma oli ohi parissa tunnissa. Olin lounasaikaan mennessä jo takaisin kaupungissa.

Pari vuotta sitten ostin alennusmyynnistä ”höyrypesuri-imurin” tai jotakin sellaista. Se oli ollut siitä saakka laatikossaan työhuoneen nurkassa omaatuntoani soimaamassa. Nyt kaivoin sen esille ja kasasin kokoon. Se näytti pätevältä – pelottavan pätevältä. Höyrytin ja imuroin ensin ikkunat ja sitten keittiön ja vessan. Lopuksi kiisin lattioiden yllä kuin tulikuumaa höyryä syöksevä lohikäärme. Puhdasta tuli, mutta erityisen meditatiivista se touhu ei ollut. Kädet tutisivat jännityksestä vielä myöhään illallakin. Seuraavaksi siirryn höyryhirviön kanssa kellariin ja saunaan.

Kaappeja, hyllyjä ja työpöytiä siivotessa meni seuraava viikko. Se oli vaivalloista ja selkää särkevää puuhaa. Mutta lopulta työ alkoi kiittää itseään, kuten karjalaiset sanovat. Tilan uusi avaruus – tilallisuus – avasi myös mieleen uusia ulottuvuuksia. Valo tulvi ikkunoista sisään ja cayenne-chilit, basilikat ja steviat kasvoivat ikkunapenkillä ihan silmissä. Jossain välähti salama ja vesi ryöppysi putouksena katolta alas. ”Ja silmiini sataa sisään”, kuten Rilke kirjoitti.

Poisheitettävää roskaa ja tarpeetonta rojua tuli viisi suurta lajiteltua muovisäkillistä.


Olisin tarvinnut yhden ainoan huoneen (sen valoisan päätyhuoneen). Olisin elänyt siellä vanhojen tavaroitteni kanssa, perhekuvien ja kirjojen. Ja nojatuoli minulla olisi ollut ja kukkia ja koiria ja tukeva keppi kivisiä teitä varten. Eikä mitään muuta. (...) Olisin kirjoittanut paljon, sillä minulla olisi ollut ajatuksia ja muistoja monista.”
Rainer Maria Rilke


        Höyryhirviö irvistelee työhuoneen lattialla. Kuva SJT.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

ZEN JA TIEN TIETÄMINEN I


     Minne vie peltotie, vai onko se hukkatie? Kuva SJT.



MUNKKI: Onko koiralla sielua?
JOSHU: On.
MUNKKI: Miten se on päätynyt tuohon karvaiseen nahkapussiin!

Voiko koira valaistua?
Tämä on kysymyksistä vaikein.
Jos sanot kyllä tai ei,
kadotat valaistumisen tien.
  -Wumenkuan


Joshu (Zhaozhou) (778–897) vastasi tähän hankalaan kysymykseen tokaisemalla: ”Wu”. Mitä siinä sanottiin vai sanottiinko mitään. Sanoiko Joshu yhtä aikaa ”kyllä” ja ”ei”, koska ei halunnut esittää mielipidettä, johon joku ”idiootti” voisi tarttua ja ”yrittää ymmärtää zeniä selitysten avulla”. Samalla Joshu olisi kadottanut oman valaistumisensa tien. Sanakirjan mukaan wu (jap. mu) kääntyisi tarkoittamaan -ton, ilman, vailla, ei mitään. Wu on olevaisen tilallisuuden negatiivinen ilmaus.

Wumenin vuonna 1228 esittämistä koan-kertomuksista ja niiden kommenteista koottiin kokoelma Portiton portti (Wumenkuan, Mumonkan).”Vuonna 1228 opetin munkkeja itäisessä Kiinassa Ryushon temppelissä ja heidän pyynnöstään kertoilin heille vanhoja koaneja ja yritin siten innostaa heitä zenin opiskelussa. Tarkoituksenani oli käyttää koaneja niin kuin kiveä käytetään portin kolkuttamiseen, ja kun portti aukeaa, se heitetään hyödyttömänä takaisin maahan.” Näin kiteyttää teoksensa Portiton portti zen-munkki Wumen (1183-1260), jonka nimessä on jo tuo wu – tyyliin Tanniton. Hänet tunnetaan myös nimillä Wumen Huik´ai ja Mumon Ekai.

Wumenin kommentin mukaan on suljettava ajatusten vuo ja astuttava portittomasta portista, joka on juuri tämä wu. Olevan nimeämiseksi on tuo tyhjältä kalskahtavalla sana on, mutta poissaolevalle läsnäololle, ”ontologiselle tyhjyydelle”, ei suomen kielessä ole muuta ilmausta kuin ei-mitään (ei-on). Wumen varoittaa pitämästä wuta vain negatiivisen, ei-minkään symbolina. ”Se ei tarkoita tyhjyyttä, olemassaolon vastakohtaa. Jos todella haluat astua sisään zenin portista, tunnet kuin pitäisit suussasi punahehkuista rautapalloa, jota et pysty nielaisemaan etkä sylkemään pois.” ”Pohdi sitä yötä päivää. Älä usko, että se on vain olemattomuuden symboli, joka ei merkitse mitään.” ”Ja aivan kuin hedelmät kypsyvät korjuuaikana, mielesi kypsyy vähitellen sekä sisäisen että ulkoisen ykseyden tilaan.”

Suurella valtatiellä ei ole portteja.
Siihen yhtyvät tuhannet pikkutiet.
Kun astut portittoman portin läpi,
voit vapaasti seilata taivaalla
ja maan päällä.


Tie on valittava taiten – elefanttikin eksyisi hiiren polulla. Tien löytäminen on tien tietämistä. Suomen kielen tietäminen (tietää, tiedostaa) on nimenomaan tien tietämistä – oikealla tiellä olemista. Mutta alituisesti saa olla valppaana, ettei eksy tieltä tielle tietymättömälle. Perinteisesti tien kulkijoita on myös halveksittu tien orjuuttamina ”keskitien” seuraajina, kun taas vapaat mielet kulkevat omia polkujaan. Vaeltavat tiettömiä taipaleita tupakkafirman logo saappaan varressa, sikarintynkä suupielessä ja repussa rapakaljaa ja pässinsuoleen tehtyä sisälmysmakkaraa. ”Mies menee sinne minne tupakkakin.” ”Tien kulkija on tien vanki.” Kerran vuodessa Yrjö Jyrinkoski kävi koulussa meille lapsille jyrisemässä Hellaakosken säkein: ”Ken latua kulkee ladun on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Meille, jotka olimme hiihtäneet kouluun läpi parimetristen kinosten, se oli outoa puhetta. Se oli kaupunkilaisten velttoa romantiikka, joka oli unohtanut umpihangen ja upottavan suon ylittämisen vaivat. Metsään eksyneelle polku tulee annettuna – lahjana.

Tie antoi tietoisuuden, mutta mistä tuli ”järki”, joka rakkaana ajattelun korvaajana – järkeilynä – mainitaan usein täysin järjettömästi ”terveenä järkenä”. Järkeily on syrjäyttänyt ajattelun niin voimallisesti, että jo moneen kertaan ”postmodernissa” maailmassa on ehditty ennakoida filosofian loppua. Teknologian valta-asema on synnyttänyt minän ja maailman – subjektin ja objektin – välille tiukan sidoksen, ”kahden tyhjän välisen korrelaation”, joka on johtanut meidät harhatielle. Heideggerin mukaan subjektin käsitteeseen nojaava filosofia on kadottanut perustansa niin tyystin, että “ajattelu voi alkaa vasta sitten kun olemme ymmärtäneet, että järki, jota vuosisadasta toiseen on niin kovin ylistetty, on itse asiassa ajattelun kaikkein leppymättömin vihollinen”.

Koan on täsmäase järkeä vastaan – se heittäytyy järkeilyn myötä järjettömäksi. Heideggerin Peltotiekeskustelussa (1945/2002) kolme kulkijaa vaeltaa peltomaisemassa vasten yötä tähdet seuranaan. Mestari Eckhartin (1260–1328) kirjoituksista tutun ”silleen jättämisen” -idean elähdyttäminä kulkijat keskustelevat kuin pitkässä koanissa, jossa koko maisema – tienoo – toimii totuuden ”kätkeytyneen kätkeytymättömyyden” näyttämönä. Ei olekaan ihme, että moni ”järki-ihminen” on pitänyt tätä ”peltotietä” hukkatienä.

OPPINUT: Ilmeisesti ihmisen olemus on jättänyt tienoon silleen sen vuoksi, että hänen olemuksensa kuuluu niin olemuksellisesti tienooseen, ettei se voi olla ilman ihmisolemusta sitä, mitä se on.
TUTKIJA: Tätä on vaikea ajatella.
OPETTAJA: Se ei ole ollenkaan ajateltavissansa, niin kauan kun meidän pitää sitä representoida ja tuoda se väkivaltaisesti eteemme objektiivisesti esillä olevana suhteena objektien välillä, joista toista kutsutaan ”ihmiseksi” ja toista ”tienooksi”.


Alain Badiou suhtautuu kirjoituksessaan Manifesti filosofian puolesta (1989/2012) kriittisesti niin Heideggerin ”tekniikan kysymiseen” kuin filosofian loppumiseenkin. Filosofia ei ole loppumassa, se ”on vain pitkään antanut odottaa itseään”. Badioun mukaan teknologialla ei olekaan niin vahvaa ja kaiken läpäisevää asemaa nykymaailmassa kuin on kuviteltu. Tieteisuskovaiset ovat langenneet helppoon loveen. Sitä paitsi teknologia on edelleenkin alkeellista nippeliteknologiaa – ”monia hyödyllisiä laitteita ei ole vielä edes keksitty tai sitten ne ovat yhä kömpelöitä ja epäkäytännöllisiä”. ”Ajatellaanpa vaikka avaruusmatkailua, fuusioenergiaa, henkilökohtaisia lentokoneita, kolmiulotteisia kuvia tilassa... Täytyy todellakin sanoa: Herrat insinöörit, yrittäkää vielä, jos todella tahdotte tekniikan maailmanlaajuista valtaa!” Suomentaja huomauttaa aiheellisesti, että Badioun manifesti on kirjoitettu jo 1989. So what!

Havainnossa (havainnon reflektiossa) subjekti havaitsee havaitun (objektin) aina joksikin. Pentti Määttäsen sanoin: ”Se, mikä tekee havainnossa havaitusta omenapuusta omenapuun, on peräisin tietoisuudesta, olkoonkin, että omenapuu näyttää olevan tuolla ulkona.” Mutta zenin ”tiedostamattomassa tiedostuksessa” (matkaan lähtenyt) subjekti onkin (perille saavuttuaan) objekti. Parhaassa tapauksessa se on ne molemmat, eräänlainen (keskeneräinen, puolihuolimaton) ”sobjekti”.

"Minä” ei voi olla oletus tai harha, sen täytyy olla jotain todellista. Ja se tosiaan on todellinen, koska juuri ”siinä” sho ja hen (subjekti ja objekti) tulevat yhdeksi elävänä ristiriitana. ”Minän” kaikki voima on peräisin tästä yhdistymisestä.
  - D. T. Suzuki


Maailma inhimillisen olemisen ”tienoona” on totuuden kätkeytymisen ehto. Badioun mukaan filosofia ei ole perustanut yhtäkään totuutta, mutta se avaa mahdollisuuden totuuden ilmentymiseen. ”Filosofian erityisenä tehtävänä on luoda yhtenäinen käsitteellinen tila tai sellainen paikka, jossa totuusprosessien lähtökohtina toimivat tapahtumat voidaan nimetä.” ”On mahdollista, että totuus murtautuu todenmukaisten lausumien läpi juuri sillä hetkellä, kun tapahtuma saa ylinumeroituvan nimensä.” Ja ikään kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi hän toteaa vielä, ”että totuus on aina erottumaton moneus”.

Harmillista on, että totuus kätkeytyy filosofeiltakin. Mehän olemme tottuneet olettamaan, että ainakin filosofit jos ketkä tietävät missä se lymyää. Entä jos totuus astuisi esiin – vaikkapa tänään iltapäivällä klo 15.58. Mitä me tekisimme: julistaisimmeko sen pyhäksi vai heittäisimmekö sen suin päin ikkunattomaan tyrmään. Luultavasti totuus olisi meille täysin hyödytön – ja ehkä vaarallinenkin. Toisaalta hyödyttömät asiat ovat kaikkein arvokkaimpia, kuten tie ja tien seuraaminen, vaikka se ei veisi minnekään. Sitä paitsi mehän olemme jo siellä. Kaikki tiet ovat oikeita ja kaikki tiet ovat vääriä.

Hyödyllisyyden dogmi toimii jatkuvasti tekosyynä sille, ettei todella tahdota hyödyttömyyttä kaikille.
  - Alain Badiou

                   Todellisuus saavutetaan vain silloin,
kun äly luopuu omistuksestaan siihen.
  - D. T. Suzuki

JOSHU: Oletko jo syönyt riisisi?
MUNKKI: Olen.
JOSHU: Pese sitten kulhosi.


Portiton portti ja muita zen-tekstejä, toim. ja suom. Timo Klemola, Tampere 1991.
Alain Badiou: Filosofian puolesta, kaksi manifestia, suom. Lauri Pekonen, Janne Porttikivi, Anna Tuomikoski. Tutkijaliitto, 2012.


Ps. Huomasin juuri että viime vuonna on Wumenkuanista ilmestynyt uusi Kai Niemisen käännös Aukottoman portin puomi (2012). Olen vasta lähdössä kirjastoon sitä lainaamaan, joten se ei ole vaikuttanut ko. tekstiini – jos ja kun olen harhautunut tieltäni kauas metsään, onnittelen siitä vain itseäni! 


  

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

SYNTYMÄPÄIVÄHAASTATTELU


            Pahajoki, aitan kulmalla 1967. 


Oski Kalte haastattelee Seppo J. Tannista Villenraitin ateljeetalon puutarhassa 9.6.2013


OSA I

Miltäs nyt tuntuu 65-vuotispäivänä?

Omituiselta ja arrogantilta. Tosin ikärasismiin on jo tottunut, sehän alkoi jo kymmenkunta vuotta sitten. Käsittämätöntähän tämä on; jos alkaisi kasvaa siivet selkään, suhtautuisin luultavasti siihenkin luonnollisena asiaintilana. Muilta ominaisuuksiltani olen lähes entiselläni, paitsi että hormonit ovat karanneet villikissojen matkaan ja kulmakarvat ovat kasvaneet tuuheiksi pehkoiksi – jos sattuisi tulemaan konttien kotiin, niillä voisi aurata lumet edeltään.


Palataanpa takaisin alkuun ja Pahajoelle, josta olet sanonut, että paikkana se ei ollut oikein missään ja että todellisuuskin oli siellä repaleista. Miten tulit siellä ryhtyneeksi maalaamaan?

Isälläni oli maalausalan yritys, joten lapsuudessani meillä maalattiin kaikenlaista soittimista kilpakärryihin ja huonekaluista tauluihin. Myöhemmin isäni siirtyi maalaamaan taloja, huoltoasemia, kouluja ja kaiken sortin kiinteistöjä, joten pienimuotoisemmat maalaustyöt, kuten taulujen maalaaminen, jäivät minun kontolleni. Firman väri- ja maalaustarviketilausten joukkoon saattoi lisätä myös taiteilijatarviketilauksen väreineen ja kiilapuineen – värikauppias Ryssy pani ne mukaan kaupantekijäisinä. Kesälomilla kävin myös maalaamassa firman kohteissa rahaa ansaitakseni – minulla olikin jo viidentoista ikäisenä muhkea pankkitili. No, se osoittautui kaikkea muuta kuin muhkeaksi, kun muutin 1968 Helsinkiin opiskelemaan, varsinkin kun ei ollut enää ilmaisia maalaustarvikkeitakaan.


Entä ensimmäiset taiteelliset harrastukset?

Piirsin ahkerasti kuten kaikki lapset. Kuvitin kirjoittamiani juttuja ja kokosin niistä lehtisiä, joita vanhempani ja muut sukulaiset joutuivat lukemaan. Sisareni piti kesäisin piha-aitassa kioskia, ja hän otti myyntiin myös minun tuotoksiani kovaa välityspalkkiota vastaan. Olin saanut isoisältäni kirjoituskoneen, joten kirjoitin ahkerasti runoja ja ”lyhyttä proosaa”. Samassa aitassa pidin yhtenä kesänä näyttelyn, joka koostui jazz-muusikoista tekemistäni piirustuksista. Isäni oli ostanut pari vuotta aikaisemmin levysoittimen, jonka mukana tuli 100 levyä – lähes kaikki jazzia. Meistä tuli ankaria jazzin ystäviä, paitsi viereisessä aitassa räsymattoja kutovasta isoäidistäni Mariasta. Hän ei oikein innostunut piirustuksistanikaan: ”Sie vaa mokoma piirustat neeker-ukkoloi poset pullollaan torvee puhaltamas, vaik nättii tyttölöit käyp vällee sinnuu kassomas.”


Millaista yleisöä näyttelyssäsi kävi?

Meillä kävi kesäisin paljon väkeä: karjalaisia, inkeriläisiä, venäläisiä, amerikkalaisia – kaikki jonkin sortin pakolaisia tai sortin sukulaisia. Karjalaiset olivat levinneet ympäri Suomea – ja kesäisin kokoonnuttiin sukuloimaan. Juhlat olivat saman tien pystyssä. Soitantoa harjoittivat huuliharppua soittava isoisän veli, kanneltava soittava setäni Arvo ja mainiosti mandoliinia soittava Reino-eno. Isäni serkku Sanni Puusniekka oli kuuluisa matkasaarnaaja, joka piti kesäisessä puutarhassamme ”tilaisuuden”. Hän antoi minullekin puheenvuoron, koska minulla oli selvästikin tärkeää sanottavaa. Hänen mukaansa olin oivaltanut, että niin uskonnollisessa kokemuksessa kuin taiteessakin tärkeintä on avautuminen ja valostuminen, kun sen sijaan ahdasmielinen fundamentalismi on kotoisin isästä Perkeleestä. Sellainen puhe teki minuun suuren vaikutuksen – minullahan oli ollut jo pikkulapsena tapana nousta tuolille selkänojaa vasten saarnaamaan. Vaikka me emme varsinaisesti ”uskonnollisia” olleetkaan, luulenpa että saarnaamiseni pantiin samaan huvittavaan ”piikkiin” isoisän esittämien venäläisten kansanlaulujen kanssa.

            Pahajoki 1960.


Millaisia kuvia nuori maalari maalasi?

Silloinkin oli toki taidekirjoja, joista kopioin vesiväreillä ja plakaattiväreillä maalausten kuvia. Suosikkejani olivat Gogh, Klee, Kandisky, Mondrian, Pollock ja monet muut. Mutta se oli vain ohimenevää puuhastelua. 1961 sain joululahjaksi sinä vuonna ilmestyneen Bodo W. Jaxtheimerin Suuren piirustus- ja maalauskirjan. Siinä oli runsaasti tietoa eri tekniikoista, tosin osin jo valmiiksi vanhentunutta, mutta maalaukselliselta osaltaan se oli tuollaista harrastajamaista nyhräämistä, näköhavainnon uskollista jäljentämistä. Abstraktia maalausta siinä käsitellään ikään kuin vääristyneen – abstrahoituneen – näköhavainnon näkökulmasta. Noinhan tuohon aikaan ”asiantuntijatkin” mieluusti ajattelivat.

Minua ei kiinnostanut niinkään näköhavainto kuin fyysinen todellisuus: ympäröivä tilallisuus, valaistuksen muutokset ja valon synnyttämät värit. Tölkeissä olevat puhtaat värit olivat kuin taianomaista auringonvalosta uutettua tislettä. Jo lapsena, kun näin kirkkaita värejä levitettävän, sain hepulin – minun oli pakko päästä itsekin sotkemaan. Se oli silkkaa autuutta – se meni suoraan ”ytimeen”. Yhä vieläkin maalaamisen primaarinen peruskokemus on värin levittäminen – siitä syntyvät muodot ovat ikään kuin ylimääräistä oheistuotetta – sattumanvaraista lisäarvoa. Valo on rajatonta tilaa, mutta väri on aina rajallinen kokemus – jopa spektrissä, sateenkaaressa – muutoinhan se ei mikään selkeä värisävy olisikaan.

Maalasin geometrisia kappaleita, joiden päälle suhersin siveltimellä läpinäkyviä värikerroksia – lopputulos näytti siltä kuin ”värisumussa” olisi vaeltanut kulmikkaita olioita. Usein maalasin vielä maalauksen pintaan sattumanvaraisia siveltimenvetoja – ikään kuin taideteos olisi vaatinut jotakin epämääräistä ja käsittämätöntä verhokseen. Paljas tasainen väripinta tuntui julkeammalta kuin paljas takamus. Eräänä päivänä löysin ämpärillisen pikeä. Levitin sitä lastalla paksun kerroksen vanerilevylle, ja sain aikaiseksi ensimmäisen mustan maalaukseni. Maalausta piti kääntää aika ajoin seinällä ylös alaisin, muutoin se olisi valunut lattialle. Naapurin pojan kanssa kastoimme lehmän häntää väripurkkeihin ja annoimme lehmän maalata pohjustetulle kovalevylle ”pollockit”. Lehmä lätki maallisella hännällään myös kylkiään, kuten lehmien on tapana – siitä seurasi illalla isoäidin kanssa taiteellista ”syväanalyysia”. Jätin kertomatta, että isoisä Aleksanderkin oli ollut projektissa mukana.


Entä millaisia olivat mahdolliset esikuvat?

Yhteiskoulun aulassa näin Eero Hiirosen abstraktin maalauksen ja tajusin välittömästi, että se oli aivan jotakin muuta kuin isäni mielikuvien mukaan maalaamat akvarellit kadotetun Karjalan rantamaisemista. Yhteiskoulussa kuvaamataidon opettajakseni tuli Vode Kantokorpi, ja hän pani minut jälleen piirtämään. Kävin myös Kantokorpien kotona, jossa näin lisää taideteoksia, jotka panivat päätäni pyörälle. Janne ja Vode valaisivat auliisti taiteen salaperäisiä polkuja taiteesta kiinnostuneille oppilaille. Poikkesin toisinaan Voden ateljeessakin ja seurasin hänen työskentelyään. Myöhemmin kopioin Voden työskentelytavan aina musiikin soittamista myöten, joten siirryin jazzista moderniin klassiseen musiikkiin – Stravinskiin, Raveliin, Schönbergiin. Mutta en halunnut maalata saman tyylisiä kuvia kuin Vode – olin jostakin käsittämättömästä syystä siirtynyt amerikkalaisen pop-taiteen suuntaan. Käytin nyt innolla kameralla ottamiani valokuvia maalausten aiheina.


Mistä tuli nämä amerikkalaiset tyylisuunnat?

Se oli täysin sattumaa. Helli-tätini oli amerikkalainen, mutta hän oli vaeltanut Suomeen neljännesvuosisataa kestäneen toivioretken läpi Neuvostoliiton, joten hän ei enää tiennyt mikä hän oli. Helli-täti oli ”taiteellinen”, kuten kylällä sanottiin. ”Taiteelliset” eivät olleet kovin kaukana niistä, jotka olivat ”Piirillä” – sielläkin meidän suvusta oli poikettu, ja taisi siellä joku olla pysyvästikin. Helli-täti luki paljon amerikkalaista kirjallisuutta ja oli siinä ohessa tutustunut kuvataiteeseenkin. Mutta minun maalauksiini vaikutti lähinnä venäläinen avantgarde – Malevich, Rodtsenko – myöhemmin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa maalaamani mustavalkoiset ”viivarakennemaalaukset” olivat sitä perua, vaikka ne koettiin minimalismin tuotoksiksi. Mutta venäläisestä avantgardestahan nämä uudet periamerikkalaiset taidesuunnatkin ponnistivat – ikään kuin yli raskaussoutuisen eurooppalaisen modernismin. Noista ”dynaamisen balanssin” rasittamista eurooppalaisen maalaustaiteen komposition ongelmista sai tarpeekseen kun luki Unto Pusan Plastillinen sommittelu (1963). Se taisi olla noihin aikoihin ainoa suomenkielinen taideteoreettinen teos. Emme kuitenkaan sano, että se on merkillisin ja turhin kirja, joka taiteesta on kirjoitettu.

Olin käynyt 1965 luokkaretkellä Leningradissa, mutta eihän siellä mitään avantgardea silloin nähnyt. Eikä nähnyt myöhemminkään 1985, kun olimme Neuvostoliitossa ”taiteilijavaihdossa” Heikki Mäki-Tuurin kanssa. Vanhojen kastikkeenväristen maalausten lisäksi Eremitaasissa oli muutamia modernin taiteen teoksiakin, kuten tuo Matissen suurikokoinen maalaus, jossa lähes tasaväriset punaiset naiset pomppivat vihreällä pinnalla. Se vasta omituinen maalaus oli, en tykännyt siitä – sen jälkeen en ole sitä nähnytkään. Nyt saattaisin olla siitä innostunut – taiteen näkeminen ja kokeminen ei ole mikään pysyvä olotila. Vaikka juuri noina 1960-luvun moderneina aikoina vannottiin erityisen ”taiteen kielen” nimiin – kun sen on kerran oppinut, on loppu kuin polkupyörällä ajamista. Ei ole

Helli-täti kannusti minua myös kirjoittamaan, samoin suomen kielen opettajan viransijaisena toiminut Keskisen Matti. Lähetinkin kirjoituksiani mm. Erkon runokilpailuun 1960-luvun puolivälin paikkeilla. En pärjännyt, mutta Tuomas Anhava lähetti ystävällisen kirjeen, jossa kehotti jatkamaan harrastusta. Hänkin oli pannut merkille saman asian kuin Matti – vintin ikkunasta muutamin sanoin kuvaamani ilta-auringon punaamat männynkyljet.


Sitten tuli aika muuttaa pois Pahajoelta?

Pahajoen maagiset kesät loppuivat isäni ennenaikaiseen kuolemaan 1967. Maailma oli alkanut maailmoida. Ehkä se oli tehnyt sitä jo aikaisemminkin – en vain ollut huomannut sitä.

Pohjalaisen Taiteilijaliiton 25-vuotisnäyttely, Helsingin Taidehalli 1968.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

LOOGISEN KOOMISET EMPIRISTIT




En ole koskaan ollut mikään sarjakuvien ystävä. Muistaakseni meillä ei lapsuudessani ollut sarjakuvalehtiä eikä niitä tainnut olla naapureillakaan. Vasta koulussa törmäsin sarjakuvalehtisiin, joita pojat vaihtoivat keskenään. Ne vaikuttivat kovin sekavilta laitoksilta suttuisine kuvineen ja puhekuplineen, joten pysyttelin niistä kaukana. Eräänä kesänä noihin aikoihin serkkuni Leo toi meille pahvilaatikollisen vanhoja Aku Ankka -lehtiä. Luimme niitä sisareni kanssa piha-aitassa, jonne äitini oli sijoittanut meidät piiloon ukkoselta ja maailmalta.

Myöhemminkin olen lukenut sarjakuvia, mutta mitään sellaista järisyttävää vaikutusta ne eivät ole tehneet kuin esimerkiksi 12-vuotiaana lukemani Sartren Inho. Sen jälkeen en moneen vuoteen uskaltanut ottaa irtokiveä käteeni, koska ”inhosin” sydämeni pohjasta sitä niljaista ja kosteaa maailman toiseutta, jonka kiven alapinnalla saattaisin kohdata. Monina tuulisina syysöinä pelkäsin, että pihan vanhat männyt nousisivat juurilleen keikkumaan ja kaataisivat millä hetkellä hyvänsä koko talon. Sen sijaan Inhon päähenkilön Roguentin maaninen yritys lukea kaikki kirjaston kirjat aakkosjärjestyksessä ei aiheuttanut minkäänlaista traumaa – olin jo siinä vaiheessa lukenut Pahajoen kyläkirjaston aasta ööhön. Enempää kirjoja ei kannata lukeakaan, sanoi isoäiti, jos aikoo pysyä tolkun miehenä. Ja minä jos kuka aioin sellaisena pysyä.

Viime jouluna törmäsin sarjakuvateokseen Logicomix, nerouden ja hulluuden rajalla (2010), jonka ovat puurtaneet kasaan Apostolos Doksiadis ja Khristos H. Papadimitriou, kuvittajinaan Alekos Papadotos ja Annie Di Donna. Liepeessä todetaan, ”että Logicomix on taiteilijoiden, filosofin ja kirjailijan vuosien työn tuloksena syntynyt ennennäkemätön mestariteos”. Tähän ei ole mitään lisättävää, niin häikäisevän upea tämä yli 300-sivuinen sarjakuvaeepos on. Ja mikä ihmeellisintä, se käsittelee filosofiaa.

Logicomix käsittelee Bertrand Russellin elämänvaiheiden kautta modernin filosofian syntyvaiheita ja ns. varmuuden etsintää matematiikan perusteille. Pääosaan nousee Russellin ja Whiteheadin Principia Mathematica, jota kirjan sankarit kyhäävät kasaan hulluuden partaalla keikkuen. Russell selittää sarjakuvahahmossaan tutkimusmetodia: ”Whitehead ja minä rakensimme siis logiikkaa, joka voisi tukea matematiikkaa ilman paradokseja – tukimme reikää, jonka olin puhkaissut Fregen teoriaan!” Tässä viitataan ilmeisesti ns. Russellin paradoksiin ”itsensä sisältävästä joukosta”, joka aiheutti 1900-luvun alussa suurta hämmennystä loogikkojen keskuudessa. Viittaako Logicomix myös sarjakuvan rakenteella tähän paradoksiin – seikkailevathan sarjakuvantekijät itsekin omassa kirjassaan?

Voin rajata omat potentiaaliset mahdollisuuteni reaalisiin mittoihin, mikä on jo sekin hämmästyttävää. Minulla on häviävän pieni mahdollisuus lukea Finnegans Wake mutta Principia Mathematica on kokonaan kykyjeni saavuttamattomissa. Matematiikassa minulle riittää se varmuus, jonka todistaminen vaati Russelliltakin ko. kirjassa 365 sivua, että 1+1=2. Jos tuokin varmuus jonakin päivänä katoaa, niin so what! – kai senkin välttämättömyyden kanssa toimeen tulee, olipa 1+1 sitten mitä tahansa. Ehkäpä jossakin jo potkii kapaloissaan uusi sankari, joka panee matematiikan uusiksi ja pyyhkii vanhalla... hmm!


Toisaalta, Principian käsikirjoitukselle ei löytynyt edes maksusta lukijaa, joten kustantaja kieltäytyi kirjan painatukesta. Russellin ja Whiteheadin täytyi kustantaa kirjansa itse. Whitehead toteaa sarjakuvaruudussa apeasti: ”Jollei kukaan suostu lukemaan Principiaa edes maksusta – silloin selvästikään kukaan ei suostu maksamaan saadakseen lukea sen.”


Myöhemmin Russellin työhuoneeseen ilmestyy kiihkeä nuorimies, joka on lukenut Principian ja ylistää sitä ylenpalttisesti. Tämän uuden sankarin, Ludwig Wittgensteinin, myötä Logicomix nousee uuteen lentoon. Russell uskoi vakaasti, että Wittgenstein jatkaa hänen työtään ja ratkaisee lopullisesti logiikan ongelmat. Vanhaksi itsensä kokenut Russell porskutti tunnetusti aina vuoteen 1970, kun Wittgenstein kuoli ennen aikojaan jo 1951. Myös toinen nuorimies oli lukenut ko. kirjan, hän oli Kurt Gödel, jonka ”epätäydellisyyslause” lopulta luhisti koko loogisen varmuuden etsinnän. Niin paljon vaivaa ja hulluutta, ja minkä vuoksi. Kannattiko se? Ehkäpä Logicomix onnistuu vastaamaan siihen. Russellin sanoin: ”Totuuteen ei ole oikotietä.”

Tämän enempää juonta ei kannata kertoa. Jätetään tuo hulluuskin toiseen kertaan – mainitaan vain, että nämä suuret loogikot ja nerot osoittivat suuruutensa myös sillä saralla. Mainittakoon, että yksi kirjan sankareista Georg Cantor luopui myöhemmin matemaattisista tutkimuksistaan ja käytti loput aikansa todistaakseen, että Shakespearen draamat oli kirjoittanut sir Francis Bacon. Siis sieltä on tuo huhu peräisin. Cantor päätyi lopulta sinne, minne niin monet muutkin loogikot eli hullujenhuoneelle.

Sisareni piti kesäaitassa pientä myymälää, jossa oli tiski ja pari hyllyä. Myyntiartikkeleina saattoi olla teepöydän ”ylijäämää”: mehua ja keksejä. Hyllyillä komeili tyhjiä tuotepakkauksia. Sisareni valmisti niihin ”sisältöjä", jotka saattoivat sisältää mitä tahansa. Ainoastaan mehu ja keksit olivat syötäviä hyödykkeitä. Kaikki tiesivät sen, joten mitään ongelmaa ei ollut vetää loogista ja järkevää rajaa kuvitteellisen ja todellisen välille. Kohtuutonta olisi verrata sitä loogikkojen puuhiin satakunta vuotta sitten modernin maailman aamunkoitossa. Mutta maailma ei ole vain järjen asia, vaikka ”järkeä” ei mistään muualta (toistaiseksi) ole löytynytkään. Vai onko tuo ”järki” vain loogisen todistusketjun hypoteesi.

Tästä saa sellaisen vaikutelman kuin systemaattinen ajattelu olisi ollut vain antiikin Kreikasta alkanut länsimainen perinne. Mutta muuallakin on haluttu päästä varmuuteen siitä, että maailmassa vallitsevat asiaintilat vastaavat niistä laatimiamme kuvauksia. Ainakin Kiinassa ja Intiassa harjoitettiin jo samoihin aikoihin kuin Kreikassakin 400-300 eaa. tieteellistä todistelua maailman kuvaamiseksi. Mutta yhä edelleen kysytään myös, onko ”maailma” ja ”todellisuus” vain meidän ihmisten kokoon kyhäämä ideologioiden, uskomusten ja tarkoitusperien muodostama rakennelma. Matemaatikko Leopold Kronecker tiivisti sen näin: ”Vain luonnolliset kokonaisluvut ovat Jumalan tekoa. Kaikki muu on ihmisten kätten työtä ja siksi epäilyttävää.”


Apostolos Doksiadis ja Khristos H. Papadimitriou, kuvitus Alekos Papadotos ja Annie Di Donna (2010): Logicomix, nerouden ja hulluuden rajalla. Avain.