Volter Kilpi, Alastalon salissa I ja II, vuoden 1965 painos. Otava.
”Kaksitellen
ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä
useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan
saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun
päästelivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä
jättökuntoon. Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa,
kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli
ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin.”
Näin alkaa Volter Kilven Alastalon
salissa (1933) käyden
suoraan asiaan ja kutsuen lukijan huikeaan lukukokemukseen, jonka
monet kirjallisuuden entusiastit haluavat kokea yhä uudelleen ja
yhtä monet eivät voi sietää koko kirjaa. Mikään muu suomalainen
kirja ei aiheuta lukijoissa näin selkeää jakautumista kahtia tai
kolmia: niihin jotka ovat lukeneet Alastalon salissa
ja niihin jotka aikovat lukea sen heti ensi tilassa (kesälomalla,
eläkkeellä...) ja niihin jotka eivät aio sitä lukeakaan.
”Jotta Alastalon saliin
pääsisi sisälle, on sitä varten oltava käytettävänä jokin
tarpeeksi joutilas loma-aika, jolloin saattaa vapaasti heittäytyä
toiseen olotilaan”, näin kirjoittaa Aaro Hellaakoski kirjansa
Esseitä teoksista ja tekijöistä (1983) esseessään Eräs
kirjallisuutemme monumentaaliteos vuonna 1937, siis vain neljä
vuotta Alastalon salin ilmestymisen jälkeen. Kirjoittaja
kehottaa lukijaa suhtautumaan kirjaan tavallisen lukutavan sijaan
verkkaisella ja hitaasti hengittävällä lukurytmillä, ettei
tukehtuisi heti alkuunsa tekstin huikeaan vyörytykseen.
Hellaakosken esseekokoelman löysin
pari viikkoa sitten Torikeskuksen kirjanvaihtotapahtuman pöydiltä.
Aikaisemmin en ollut kirjasta kuullutkaan; kirjaa selaillessa
ajauduin jälleen kerran Alastalon saliin. Ensimmäisen kerran
luin Alastalon salissa Vaasassa
1974. Edellisenä vuonna olin pitänyt ensimmäisen
yksityisnäyttelyni Kluuvin Galleriassa, ja alkusyksystä 1974
näyttely oli Vaasan taidehallissa – sen lähemmäs Pahajoen
kotikontuja ei tuolloin näyttelyn kanssa päässytkään. Noina
aikoina Vaasan taidehallin valvonnasta vastasi taiteilija itse, joten
kuukauden verran hortoilin Vaasassa – päivät taidehallin
liepeillä ja yöt Carl Warghin ateljeessa Rantakadulla. Calle oli
jossakin ulkomailla, hän oli jättänyt pöydälle lapun:
”Valitettavasti en ehtinyt siivota, mutta siivoan sitten myöhemmin,
kun olet palannut takaisin Helsinkiin.”
Lukemiseksi
olin varannut Alastalon salissa,
kaksiosaisen vuoden 1965 painoksen. Kirja ampaisi heti mukaansa ja
luin sitä lumoutuneena istuen taidehallin leveällä ikkunapenkillä.
Suorastaan harmitti kun näyttelyvieraat keskeyttivät tuon tuosta
lukuprosessini. No, oli siellä toki hiljaisiakin päiviä, varsinkin
aurinkoisina viikonloppuina vaasalaiset painuivat rakkaaseen
saaristoonsa ja hylkäsivät asuinkunnaansa aavekaupungiksi. Paitsi
ne muutamat ”boheemit”, jotka olivat jääneet ravintola Kotiin
”päivystämään”. Siitä oli lähtenyt lentämään sutkauskin.
Joku saattoi kysyä, missä Pentti on, ja joku toinen vastasi, Pentti
on kotona.
Kuten
Hellaakoski huomauttaa, Volter Kilven laveat ja verkkaiset kuvaukset
ottavat paljon kielellistä tilaa. ”Lauseet, verkkaiset,
monikaarteiset, runsain ääni- ja kuva-aistimuksin kuormitetut,
jatkuvat jatkumistaan, pisteestä pisteeseen mitattuina usein yli
puolen sivun, toisinaan yli sivunkin.” Joten kirjan sivujen yli ei
saata lennättää silmiään sellaisella ”tylsällä hopulla”,
jolla luetaan sanomalehteä. Vaikka Kilven teoksessaan käyttämä
kieli on ylenpalttisessa kuvailussaan kimuranttia, oli se kuitenkin
jo ensilukemalta kohtuullisen helposti avautuvaa. Karjalaisten
parissa kasvaneena olin tottunut värikkääseen puhetulvaan, jossa
oli alati läsnä jokin paikkaan ja aikaan kuulumaton elementti, jota
ei ollut tarkoituskaan perin juurin ymmärtää – saati edes
kuunnella. Ehkäpä minulla oli karjalanmurteen kautta oikotie tuohon
Kilven verkalleen keinuvaan tekstiin, jossa oli paljon uusia
kiehtovia sanoja ja ilmaisuja jotka löysivät paikkansa
omaksumassani ”sekakielisessä” sanastossani.
Ystäväni
Juha Saari on kirjoittanut blogissaan
http://hume09.blogit.fi/141-kirjoittamisen-kopeus/ Alastalon
salissa -kirjan
lukukokemuksistaan. Hänen kokemuksensa mukaan Kilven menneisyydestä
esiin nostattamat visiot kulkevat tai tähtäävät kauas tulevaan
lähes häikäilemättömän omapäisellä tyylillä kirjoitettuna.
Voisi puhua jopa kirjoittamisen kopeudesta, kuten Saari on otsikoinut
bloginsa. Tästä näkökulmasta Kilpeä voisi paremminkin verrata
Proustin, Nabokovin ja Beckettin kaltaisiin kirjoittajiin kuin usein
mainittuun Joyceen. Aikakalainen Hellaakoskikin kokee, että ehkä
vain ”etäisenä vertauskohtana saattaa tulla mieleen Joycen
Ulysses”. En
ihmettelisi, vaikka jossakin taustalla vilahtaisi myös Nietzschen
taikurin hahmo – ehkäpä nuoren Volter Kilven viiksipehkokin
kertoo jotakin.
Samaa
mieltä olen Saaren kanssa myös tuosta paljon puhutusta
tajunnanvirta-tekniikasta, joka kestää huonosti Alastalon
salissa paistavaa konkreettista
päivänvaloa. Näin Saari blogissaan: ”Myös
ajattelu vaatii oman aikansa ja paikkansa; valveen kieli on toiminnan
tavoin ajallis-avaruudellista eikä salissa kukaan nuku. (En siis
osta yleistä käsitystä Alastalon
salin tajunnanvirrallisuudesta: Salissa
ajateltu on loogisesti etenevää ja järjellä jäsenneltyä; jos
ajatus virtaakin, niin selkeisiin uomiinsa.)”
Hellaakoskelta
kuulemme myös nuo sanat, jotka ovat holvanneet Kilven kirjan
kohtalon: ”Puhtaasti artistiselta kannalta ottaen Kilpi täytyy
merkitä korkeammalle. Hänen Alastalon
salinsa on tyylin loistolta ja
komposition puhtaudelta korkeaa kansainvälistä luokkaa. Surkea
vahinko vain on, ettei se koskaan voi löytää tietä kielirajamme
ulkopuolelle. Se elää ja kuolee suomenkielisen kulttuurin mukana.”
”Istumaan,
istumaan vaan”, kehottaa
Alastalo vieraitaan valtaaman paikkansa suuresta salista. Yhtäkkiä
lukija on kutsuttu näkijän paikalle, ensimmäiseksi vieraaksi
korkeiden ikkunoiden valaisemaan saliin. ”...ja kamarin puolelta
kuului askeleiden juoksua, hameiden kiireistä kahinaa ja kilkkuvan
lasitavaran lupaavaa helinöimistä.”
”Jo
olikin ilmestys pihtipielien välissä, Siviä taas, norjaolka ja
hivussorja, parmoilla tarjottimen valtaisa kaari, silmissä sääty
ja ilon virkeä viehke. Eipähän ollut tarjotin taakkoineen reunan
äärestä reunan ääreen silmänkantamaton, mutta
silmänkantamattomin helkkui riveissä lasin kirkasta lasin kirkkaan
takana, himmi kuin meri rannattomiltaan ja välkkyi kuin taivas
kupuviltaan lasien juhlava kansa lepavilla lavean tarjotaakan.”
Volter
Kilpi: Alastalon salissa I, II, Otava
2005.
Aaro
Hellaakoski: Esseitä teoksista ja tekijöistä,
WSOY 1983.
Juha
Saari: Kirjoittamisen kopeus: Alastalon salissa
http://hume09.blogit.fi/141-kirjoittamisen-kopeus/
Näinkin kopeasti voi leuhkia suureksi urakaksi koetun kirjan luku-urakasta selviytymistä.
Vanha suomalainen elokuva oli elokuvattua teatteria ja kirjallisuuden kanssa on vähän samoin. Ne eivät ikään kuin ole aitoja romaaneja vaan romaanin muotoon rakennettuja näyttämöitä. Kiven veljeksetkään eivät puhu toisilleen vaan yleisölle, korkealta ja kovaa että kauaskin kuuluisi. Alastalon salissa vie tämän mallin sitten äärimmäisyyteen itseään reflektoiden ja siksi se ei ole vanhentunut; siinä näyttämö on muuttunut tietoiseksi.
VastaaPoistablogiosoitteeni on muuttunut mutta kun googlettaa 'kirjoittamisen kopeus' niin tulee perille
VastaaPoistat.juha saari