maanantai 20. toukokuuta 2013

ALASTALON SALISSA – MAAILMAN PARAS ROMAANI



   Volter Kilpi, Alastalon salissa I ja II, vuoden 1965 painos. Otava.
   

Kaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun päästelivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä jättökuntoon. Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin.”


Näin alkaa Volter Kilven Alastalon salissa (1933) käyden suoraan asiaan ja kutsuen lukijan huikeaan lukukokemukseen, jonka monet kirjallisuuden entusiastit haluavat kokea yhä uudelleen ja yhtä monet eivät voi sietää koko kirjaa. Mikään muu suomalainen kirja ei aiheuta lukijoissa näin selkeää jakautumista kahtia tai kolmia: niihin jotka ovat lukeneet Alastalon salissa ja niihin jotka aikovat lukea sen heti ensi tilassa (kesälomalla, eläkkeellä...) ja niihin jotka eivät aio sitä lukeakaan.

”Jotta Alastalon saliin pääsisi sisälle, on sitä varten oltava käytettävänä jokin tarpeeksi joutilas loma-aika, jolloin saattaa vapaasti heittäytyä toiseen olotilaan”, näin kirjoittaa Aaro Hellaakoski kirjansa Esseitä teoksista ja tekijöistä (1983) esseessään Eräs kirjallisuutemme monumentaaliteos vuonna 1937, siis vain neljä vuotta Alastalon salin ilmestymisen jälkeen. Kirjoittaja kehottaa lukijaa suhtautumaan kirjaan tavallisen lukutavan sijaan verkkaisella ja hitaasti hengittävällä lukurytmillä, ettei tukehtuisi heti alkuunsa tekstin huikeaan vyörytykseen.

Hellaakosken esseekokoelman löysin pari viikkoa sitten Torikeskuksen kirjanvaihtotapahtuman pöydiltä. Aikaisemmin en ollut kirjasta kuullutkaan; kirjaa selaillessa ajauduin jälleen kerran Alastalon saliin. Ensimmäisen kerran luin Alastalon salissa Vaasassa 1974. Edellisenä vuonna olin pitänyt ensimmäisen yksityisnäyttelyni Kluuvin Galleriassa, ja alkusyksystä 1974 näyttely oli Vaasan taidehallissa – sen lähemmäs Pahajoen kotikontuja ei tuolloin näyttelyn kanssa päässytkään. Noina aikoina Vaasan taidehallin valvonnasta vastasi taiteilija itse, joten kuukauden verran hortoilin Vaasassa – päivät taidehallin liepeillä ja yöt Carl Warghin ateljeessa Rantakadulla. Calle oli jossakin ulkomailla, hän oli jättänyt pöydälle lapun: ”Valitettavasti en ehtinyt siivota, mutta siivoan sitten myöhemmin, kun olet palannut takaisin Helsinkiin.”

Lukemiseksi olin varannut Alastalon salissa, kaksiosaisen vuoden 1965 painoksen. Kirja ampaisi heti mukaansa ja luin sitä lumoutuneena istuen taidehallin leveällä ikkunapenkillä. Suorastaan harmitti kun näyttelyvieraat keskeyttivät tuon tuosta lukuprosessini. No, oli siellä toki hiljaisiakin päiviä, varsinkin aurinkoisina viikonloppuina vaasalaiset painuivat rakkaaseen saaristoonsa ja hylkäsivät asuinkunnaansa aavekaupungiksi. Paitsi ne muutamat ”boheemit”, jotka olivat jääneet ravintola Kotiin ”päivystämään”. Siitä oli lähtenyt lentämään sutkauskin. Joku saattoi kysyä, missä Pentti on, ja joku toinen vastasi, Pentti on kotona.

Kuten Hellaakoski huomauttaa, Volter Kilven laveat ja verkkaiset kuvaukset ottavat paljon kielellistä tilaa. ”Lauseet, verkkaiset, monikaarteiset, runsain ääni- ja kuva-aistimuksin kuormitetut, jatkuvat jatkumistaan, pisteestä pisteeseen mitattuina usein yli puolen sivun, toisinaan yli sivunkin.” Joten kirjan sivujen yli ei saata lennättää silmiään sellaisella ”tylsällä hopulla”, jolla luetaan sanomalehteä. Vaikka Kilven teoksessaan käyttämä kieli on ylenpalttisessa kuvailussaan kimuranttia, oli se kuitenkin jo ensilukemalta kohtuullisen helposti avautuvaa. Karjalaisten parissa kasvaneena olin tottunut värikkääseen puhetulvaan, jossa oli alati läsnä jokin paikkaan ja aikaan kuulumaton elementti, jota ei ollut tarkoituskaan perin juurin ymmärtää – saati edes kuunnella. Ehkäpä minulla oli karjalanmurteen kautta oikotie tuohon Kilven verkalleen keinuvaan tekstiin, jossa oli paljon uusia kiehtovia sanoja ja ilmaisuja jotka löysivät paikkansa omaksumassani ”sekakielisessä” sanastossani.

Ystäväni Juha Saari on kirjoittanut blogissaan http://hume09.blogit.fi/141-kirjoittamisen-kopeus/ Alastalon salissa -kirjan lukukokemuksistaan. Hänen kokemuksensa mukaan Kilven menneisyydestä esiin nostattamat visiot kulkevat tai tähtäävät kauas tulevaan lähes häikäilemättömän omapäisellä tyylillä kirjoitettuna. Voisi puhua jopa kirjoittamisen kopeudesta, kuten Saari on otsikoinut bloginsa. Tästä näkökulmasta Kilpeä voisi paremminkin verrata Proustin, Nabokovin ja Beckettin kaltaisiin kirjoittajiin kuin usein mainittuun Joyceen. Aikakalainen Hellaakoskikin kokee, että ehkä vain ”etäisenä vertauskohtana saattaa tulla mieleen Joycen Ulysses”. En ihmettelisi, vaikka jossakin taustalla vilahtaisi myös Nietzschen taikurin hahmo – ehkäpä nuoren Volter Kilven viiksipehkokin kertoo jotakin.

Samaa mieltä olen Saaren kanssa myös tuosta paljon puhutusta tajunnanvirta-tekniikasta, joka kestää huonosti Alastalon salissa paistavaa konkreettista päivänvaloa. Näin Saari blogissaan: ”Myös ajattelu vaatii oman aikansa ja paikkansa; valveen kieli on toiminnan tavoin ajallis-avaruudellista eikä salissa kukaan nuku. (En siis osta yleistä käsitystä Alastalon salin tajunnanvirrallisuudesta: Salissa ajateltu on loogisesti etenevää ja järjellä jäsenneltyä; jos ajatus virtaakin, niin selkeisiin uomiinsa.)”

Hellaakoskelta kuulemme myös nuo sanat, jotka ovat holvanneet Kilven kirjan kohtalon: ”Puhtaasti artistiselta kannalta ottaen Kilpi täytyy merkitä korkeammalle. Hänen Alastalon salinsa on tyylin loistolta ja komposition puhtaudelta korkeaa kansainvälistä luokkaa. Surkea vahinko vain on, ettei se koskaan voi löytää tietä kielirajamme ulkopuolelle. Se elää ja kuolee suomenkielisen kulttuurin mukana.”

Istumaan, istumaan vaan”, kehottaa Alastalo vieraitaan valtaaman paikkansa suuresta salista. Yhtäkkiä lukija on kutsuttu näkijän paikalle, ensimmäiseksi vieraaksi korkeiden ikkunoiden valaisemaan saliin. ”...ja kamarin puolelta kuului askeleiden juoksua, hameiden kiireistä kahinaa ja kilkkuvan lasitavaran lupaavaa helinöimistä.”

Jo olikin ilmestys pihtipielien välissä, Siviä taas, norjaolka ja hivussorja, parmoilla tarjottimen valtaisa kaari, silmissä sääty ja ilon virkeä viehke. Eipähän ollut tarjotin taakkoineen reunan äärestä reunan ääreen silmänkantamaton, mutta silmänkantamattomin helkkui riveissä lasin kirkasta lasin kirkkaan takana, himmi kuin meri rannattomiltaan ja välkkyi kuin taivas kupuviltaan lasien juhlava kansa lepavilla lavean tarjotaakan.”


Volter Kilpi: Alastalon salissa I, II, Otava 2005.
Aaro Hellaakoski: Esseitä teoksista ja tekijöistä, WSOY 1983.
Juha Saari: Kirjoittamisen kopeus: Alastalon salissa http://hume09.blogit.fi/141-kirjoittamisen-kopeus/


Näinkin kopeasti voi leuhkia suureksi urakaksi koetun kirjan luku-urakasta selviytymistä.

2 kommenttia:

  1. Vanha suomalainen elokuva oli elokuvattua teatteria ja kirjallisuuden kanssa on vähän samoin. Ne eivät ikään kuin ole aitoja romaaneja vaan romaanin muotoon rakennettuja näyttämöitä. Kiven veljeksetkään eivät puhu toisilleen vaan yleisölle, korkealta ja kovaa että kauaskin kuuluisi. Alastalon salissa vie tämän mallin sitten äärimmäisyyteen itseään reflektoiden ja siksi se ei ole vanhentunut; siinä näyttämö on muuttunut tietoiseksi.

    VastaaPoista
  2. blogiosoitteeni on muuttunut mutta kun googlettaa 'kirjoittamisen kopeus' niin tulee perille

    t.juha saari

    VastaaPoista