maanantai 22. huhtikuuta 2013

MEDITATIIVISEN AJATTELUN YTIMESSÄ


Täydellistä viihdytystä ikävystymiseen Satyajit Rayn elokuvassa Musiikkihuone (1958).



      Pois täältä – se on minun päämääräni.
      Franz Kafka

      Onnellisen ihmisen maailma on eri maailma kuin onnettoman.
      Ludwig Wittgenstein


Kirjoitin joitakin vuosia sitten provokatiivisen runon Maailma menemisensä tilassa, jossa yritin ratkaista ongelman, jonka ”tulemisen kriisi” ja ”historian loppu” olivat aiheuttaneet. Runo oli jo julkaistu, kun tulin toisiin ajatuksiin. Kirjoitin runon kohdalle marginaaliin huomautuksen: ”Myös mennyt on aina tulossa, ei koskaan menossa.” Jouduin sellaisen tosiasian ääreen, että maailma ei ole menossa minnekään. Runo on silti hyvä ja kelvollinen, vaikkakin se muuttui kovin ironiseksi ja vitsikkääksi.

Ironia on niitä harvoja hyviä keinoja, joilla voi lievittää tosiasioista ja ”reaalimaailmasta” kertyvää raskasmielisyyttä. Ahdistusta, angstia ja muuta maailman tuskaa (grapula mundi) on kai aina ollut, varsinkin siellä missä tiedostus on yltänyt kokemukseen ”kaiken järjettömyydestä”. Mutta todellinen riesa siitä tuli vasta modernin ajan koittamisen myötä, kun ihminen koki olevansa yksin kokemismaailmansa keskipisteenä – sekä subjektina että objektina. Suuret kansankerrokset ikävystyminen saavutti siirryttäessä samankaltaisuuksien maailmasta erojen maailmaan ja kuriyhteiskuntien alkaessa muotoutua kontrolliyhteiskunniksi. Joka tapauksessa modernin ovella me jouduimme kohtaamaan aivan uuden maailmallisen mielialan: suuren ikävystymisen.

Norjalainen filosofi Lars Fr. H. Svendsen on kirjassaan Ikävystymisen filosofia (2005) käsitellyt perin pohjin tuota outoa mielialaa. Ikävystymistäkin on monenlaista, ohimenevästä johonkin ikävystymisestä aina maailmoita kaatavaan totaaliseen ikävystymiseen saakka. Mutta jo pinnallisessakin ikävystymisessä kaikuu suuren ”angstin” kutsu, kuten Heidegger on osoittanut. Näin Svendsen: ”Pinnallinen ikävystyminen johdattaa meidät syvään ikävystymiseen tai tarkemmin sanottuna pinnallinen ikävystyminen ilmenee syvänä ikävystymisenä, joka virittää meidät kauttaaltaan olemassaolon perustaan.”

”Vapaa on vain se, joka voi totuudessa antaa itselleen taakan. Yksi mahdollinen taakka on filosofointi, sillä filosofiahan tapahtuu raskasmielisyyden perusmielialassa”, kirjoittaa Svendsen. Väittämälle on perusteita juuri Norjassa, sijaitsihan siellä Sognevuonon rannalla aikanaan Wittgensteinin kuuluisa ”mökötysmökki”, jossa suuren ajattelijan ajatus kulki tunnetuin seurauksin. Russell epäili tuolloin (1913) muutoinkin synkkämielisin ystävänsä tulevan hulluksi kylmässä, pimeässä ja sumuisessa Norjassa, mutta Wittgenstein vastasi olevansa suorastaan ”täpinöissä” hulluksi tulemisen mahdollisuudesta. Toki muistamme, että Heideggerillakin oli Schwarzwaldissa ikimuistoinen Todtnaubergin vuoristomökki, hiihtomaja, jossa filosofi paimensi olemista.

Varsinaiseen asiaan Svendsen pääsee vasta kirjan puolivälin jälkeen ryhtyessään käsitellemään Heideggeria ja ikävystymisen fenomenologiaa. Ikävystymisen hermeneutiikka johtaa meidät perustavaan oivallukseen: ikävystymisessä piilee myös mahdollisuus ylittää ikävystyminen. Me olemme hukkuneet huolenpitoon maailmasta ja kadottaneet ”olemisen paljastumisen” sen omaan tuttuuteensa. ”Heideggerin mukaan meistä kaikista on tullut atomaarisia yksilöitä, jotka ovat alisteisia täysin abstrakteille suureille. Emme tunne vahvaa vetoa mihinkään, ei ahdinkomaista pakoa tehdä mitään autenttista, olemuksellista. Tietyssä mielessä elämästä on tullut aivan liian helppoa.” ”Minusta tulee tyhjä ei-kukaan, jonka koen tyhjyydessäni. Tietyssä mielessä olisi oikein sanoa, että ei-kukaan ikävystyy tai että ikävystyminen ikävystyy. Heideggerin mielestä juuri tässä piilee mahdollisuus radikaaliin käänteeseen, kun minuus pakotetaan kohtaamaan itsensä paljaana, minuutena joka on täällä ja itsensä varaan jätetty.”

Sellaiset vastavoimat kuin ahdistus ja ikävystyminen saattavat heittää meidät takaisin ”virittyneeseen maailmankokemiseen”. Emme enää pakene ikävystymistä, emmekä yritä tilkitä sitä jollakin viihdytyksellä ja ajankululla, vaan annamme sille tilaa saavuttaa maailmanluokan mittasuhteet. Ja annamme sen vireisyydessään kohottaa tiedostuksemme kunnaat täyteen terävyyteensä. Heideggerin mukaan ”Olemassa olastamme puuttuu salaisuus, ja sen myötä jää pois myös sisäinen kauhu, jota kaikki salaisuudet kantavat sisällään ja joka antaa läsnäolemisellemme (Daseinille) sen suuruuden.”

Ontologinen peruskysymyshän kuuluu, miksi ylipäätään on, miksi ei ole olematta. Kysymys asettuu yleiselle filosofiselle tasolle. En toki kysy, miksi naapurin Erkki juuri nyt on puutarhassaan, miksi ei ole olematta. Naapurin Erkillä on oma eksistentiaalinen olemisen tapansa – sitä ei ole syytä kyseenalaistaa, puuhailipa hän puutarhassaan mitä hyvänsä. Sen sijaan naapurin Raikun, joka taas paskoo kadunvarteen, olemisen tapa alkaa olla kovastikin kyseenalaistamisen tarpeessa.

Heideggerin mukaan me olemme olemisen kysymisen unohtamisen myötä taantuneet epävarsinaiseen (maailmalliseen) ajatteluun, jossa vain lasketaan hyödyt ja nimetään oliot ja asiat. Mutta universaalisen ikävystymisen kautta me voimme jälleen murtautua takaisin meditatiiviseen ajatteluun, jossa mielenrauhaa ei enää järkytä edes olemisen tyhjyydessä virtaava aika. Tapahtumattomuus ei ole enää onttona kolisevaa ajan hylkäämä tilaa, vaan elämäniloa pursuavaa täyteyttä, joka ei viihdykettä kaipaa.

Konsultoimme hieman Heideggeria. Jos otamme ”olla” verbin, meillä ei ole vielä juuri mitään, jos teemme siitä substantiivin ”oleminen”, meillä on vieläkin vähemmän. Missä sellainen ”oleminen” on nähty – ei missään. Eikö kieli osaakaan kysyä olemista? Mutta jos yhdistämme ”olla” verbin vaikkapa Erkkiin ja Raikuun – Erkki on (puutarhassa) ja Raiku on (paskalla) – niin olemme päässeet jo jonnekin, ei ehkä ihan olemisen naapuriksi mutta lähitienoille kumminkin. Samalla olemme saattaneet Erkin ja Raikun olevien olevaisten piiriin. Kyllä on, ei ole olematta.

Vai olemmeko ehkä ajautuneet tämän ”olla” jargonin kautta hämärään olemisen nostalgiaan ja takaisin pisteeseen A. Onko sittenkin olematta. Lainaamme Heideggeria ja toivomme jälleen parasta: ”Pidämme olemista hädin tuskin sanana, loppuun hyödynnettynä nimikkeenä. Vaikka meille ei olisikaan jäänyt kuin tämä, on meidän yritettävä saada ote edes tästä viimeisestä hallinnan rippeestä. Siksi kysymme: miten on sanan oleminen laita?” Ja lopulta Heideggerin tehtyä etymologisen mutkan olemisen alkusijoille, josta löytyy vanhin kantasana sanskritin ”es”, ”asus” (eläväinen joka itsensä varassa pysyy, kulkee ja lepää), kautta ”löydämme näin riittävän selityksen tosiasialle, josta lähdimme liikkeelle: että sana olla on tyhjä ja merkitykseltään häilyvä”.

Tähän saakka Svendsen kirjoittaa sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä. Lukijasta alkaa tuntua, että tuollainen ”syväluotaava” elämänasenne saattaisi olla mahdollinen. Mutta sitten kirjoittaja vetäisee maton lukijaparan liston alta. Svendsen toteaa pikkuviisaasti, ettei mitään erityistä ontologista olemisen tasoa ole olemassakaan. Heidegger on vuoriston sumuissa unta nähnyt – meditatiivinen ajattelu on silkkaa teeskentelyä. On vain tätä kaikille tuttua ja ikävystyttävän konkreettista olevaista, joka täyttää tienoot, konnut ja mannut. Ja ikävystyminen on vain yksi tunnetila, affekti, kaikkien muiden tunnetilojen joukossa. Sitä paitsi maailmassa kuulukin olla tylsää; jopa jumalat ikävystyivät tässä maailmassa ja ottivat hatkat. Ja hyvästä syystä!

Svendsen tekee yhteenvedon: ”Velvollisuus on velvollisuus konkreettista elämää, ei olemista kohtaan. Ja tämä velvollisuus merkitsee myös ikävystymisen hyväksymistä, ei niinkään yritystä ylittää se. Ikävystyminen on hyväksyttävä ehdottomana tosiseikkana, elämän omana painovoimana.” ”Heidegger on haluton hyväksymään ihmiselämän yksinkertaisuutta, ja hän on alati vaarassa menettää ontisen (olevan) ontologisen (olemisen) hyväksi. Heideggerin filosofiaa tutkittuani olen tullut siihen tulokseen, ettei tämä ole mikään todellinen kysymys, ettei oikeastaan ole olemassa mitään olemista sinänsä, ja että Heideggerin hanke oli siksi tuomittu epäonnistumaan. Olla ikävystynyt on yksi olemisen tapa monien muiden joukossa.”

Mutta täytyyhän elämässä olla jokin juoni, jokin lanka, joka yltää tuon itsetuhoisen synkkyyden kuilun yli. Svendsen toteaa tylysti, että hän ei ryhdy neuvomaan – filosofin tehtävä ei ole antaa vinkkejä. Jokainen on omillaan, jokainen etsiköön ikävystymisen tilkkeeksi huvitusta sieltä mistä parhaiten taitaa. Me poikkeamme Adornon pakeille, hän ei kaihda antamasta neuvoja – ei hyviä eikä huonoja.

Huvituksen etsiminen ikävystymisen karkottamiseksi on vaativaa puuhaa. Usein käy niin, että juuri tuo huvitus vasta ikävystyttävää onkin – vie suorastaan tuhon partaalle. Jos ikävystymiseen tarvitaan esim. Beethovenia, niin sitä ei kannata jollakin ”suomipopilla” ryhtyä hälventämään. Näin Adorno: ”Beethovenin musiikki merkitsee, muunnellusti määriteltynä, koko ulkoisen elämän kokemuksen kirjoa sisäänpäin kääntyneenä, samoin kuin aika, musiikin väline, on sisäistä merkitystä; popular music sijaitsee puolestaan kaikissa muodoissaan sublimaation tällä puolen, se on somaattista ärsykettä ja siten esteettiseen autonomiaan nähden taantumuksellista.”

Kalskahtiko siinä nyt hieman ”dialektisen” filosofin tiukkapipoisuus. Kysytään asiaa vielä dionyysisen elämänilon filosofilta mutta myös suurelta synkistelijältä Nietzscheltä, joka toteaa ykskantaan, että ilman taiteita reaalinen maailma olisi kaikesta tieteellisyydestään huolimatta sietämätön. ”Me tarvitsemme kaikkea ylimielistä, leijuvaa, tanssivaa, ivailevaa, lapsellista ja autuasta taidetta, ettemme menettäisi sitä vapautta olioista, jota ihanteemme meiltä vaatii.” Siis. Ei ole olemassa mitään kehityksen valtatietä, jota pitkin me astelisimme pystypäin kaikkitietävyyden tilassa kohti täyttymyksen aamunkoittoa. Kaikkein tylsin paikka on toteutunut utopia.

Olevaisesta kokonaisuutena on tullut yhdentekevä emmekä me eri henkilöinä ole poikkeus. Me emme enää ole tällaisten olevaisten subjekteja, vaan me olemme keskellä olevaista kokonaisuutena, toisin sanoen yhdentekevyyden kokonaisuudessa. Olevainen kokonaisuutena ei kuitenkaan katoa, vaan se näyttäytyy nimenomaan yhdentekevyydessä sellaisenaan.
Martin Heidegger

Lars Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen filosofia, Tammi 2005.
Friedrich Nietzsche: Iloinen tiede, Otava 2004.
Martin Heidegger: Johdatus metafysiikkaan, Tutkijaliitto 2010.
Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, Vastapaino 2006.

2 kommenttia:

  1. Tässä vaiheessa pitää nyt kyllä ruveta lukemaan Hannah Arendtia.

    VastaaPoista
  2. Tuossa näkyy olevan pöydällä Arendtin "Vita activa", ollut jo monta vuotta. Sen verran olen sitä jo selaillut, että törmäsin Isak Dinesenin eli Karan Blixenin tokaisuun: "Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai jos niistä kirjoitetaan sellainen."

    VastaaPoista