maanantai 29. huhtikuuta 2013

VAIVAANNUTTAVAA



René Descartes tyypillisessä työskentelyasussaan, pöydällä näkyy myös kunnioitusta herättävä filosofin hattu.

Ei jää kuin yksi tie – ja se on olevan!”
Parmenides

Viime vuonna tuli Descartesin syntymästä 416 vuotta. Mitä sitten? Ei kai mitään. Parhaiten hänet tunnetaan väittämästä, että ajattelu edellyttää ajattelijan olemassaoloa. Descartes tiesi senkin, että jo Augustinuksen Tunnustuksista löytyi samansuuntainen aksiooma: ”Kun erehdyn, täytyy olla joka, joka erehtyy.” Tunnettu on myös nykyfilosofi Richard Rortyn tokaisi: ”Vaikka ajattelisinkin, mitä en tee, se ei osoittaisi, että olen olemassa.”

Descartesin jälkeen maailmaa ovat hallinneet tosiasiat. Se on toki ollut siunauksellista mutta myös turhauttavaa. Mielipiteillä (noilla meille niin rakkailla omituisuuksilla) ei enää ole mitään tekoa, kun tosiasiat jyräävät ne saman tien. Renessanssin kaltaista renessanssia ei enää voi koskaan tulla – tosiasiat ovat tehneet senkin mahdottomaksi. Taide ja kaikki muukin on pienempää ja vähäisempää kuin noina menneinä loiston tosiasiattomina päivinä, kun ymmärrys perustui vielä samuuksien havainnointiin, eikä erojen etsintään – kuten nykyään on laita.

Pari päivää sitten löysin Oski Kalteen kirjoittaman runon Ongelmansa kanssa yksin – se jos mikä liittyy tähän. Jos on olemassa sellainen käsite kuin ohjelmaruno – niin tämä jos mikä on juuri sellainen runo. Kaikkea ei voi saada – ja on näitä päiviä jolloin ei voi saada yhtään mitään. ”Millä välttämättömyydellä voisi puhua ennen tai jälkeen tulemisen, sellaisesta, mikä on lähtöisin ei-olevasta. Niinpä se joko on ehdottomasti tai ei ollenkaan.” Väitetään, että Parmenides olisi sanonut näin – jos ei ole niin ei sitten. Hyvä on aina niin kuin on!


Ongelmansa kanssa yksin

Ajattelen, olen olemassa, filosofi sanoi
pukeutuneena pönäkkään työasuunsa vai
oliko hän juuri heränneenä pitkässä yöpaidassa
yömyssy päässä vai ehkä rennosti tupakkatakissa
nauttimassa iltakonjakkia. Ei kai tuollaista ajatusta
sentään sanottu noin vain puolihuolimattomasti ikään
kuin ilmaan heittäen muun turhanaikaisen jorinan oheen.
Naapurini mukaan oli myöhäinen aamu ja filosofi hieman
huonossa hapessa edellisen illan seminaarin johdosta.
Ajattelen, olen olemassa, hän sanoi. Ja kas se toimi.
Siinä hän seisoi täydellisen olevaisena keskellä
huonetta puolivälissä matkalla keittiöön ja
nälkäisenä kuin susi, aamu kun oli.
Ajattelen, pöydällä on muna-anjovisleipä,
filosofi jatkoi toiveikkaasti. Se ei toiminut.
Jokin tässä nyt mättää, tuumi filosofi,
ajattelemalla saa olevaksi filosofin,
mutta ei yksinkertaista
aamupalaa.


Oski Kalte, Kyrkösvuori 10.6.2012

maanantai 22. huhtikuuta 2013

MEDITATIIVISEN AJATTELUN YTIMESSÄ


Täydellistä viihdytystä ikävystymiseen Satyajit Rayn elokuvassa Musiikkihuone (1958).



      Pois täältä – se on minun päämääräni.
      Franz Kafka

      Onnellisen ihmisen maailma on eri maailma kuin onnettoman.
      Ludwig Wittgenstein


Kirjoitin joitakin vuosia sitten provokatiivisen runon Maailma menemisensä tilassa, jossa yritin ratkaista ongelman, jonka ”tulemisen kriisi” ja ”historian loppu” olivat aiheuttaneet. Runo oli jo julkaistu, kun tulin toisiin ajatuksiin. Kirjoitin runon kohdalle marginaaliin huomautuksen: ”Myös mennyt on aina tulossa, ei koskaan menossa.” Jouduin sellaisen tosiasian ääreen, että maailma ei ole menossa minnekään. Runo on silti hyvä ja kelvollinen, vaikkakin se muuttui kovin ironiseksi ja vitsikkääksi.

Ironia on niitä harvoja hyviä keinoja, joilla voi lievittää tosiasioista ja ”reaalimaailmasta” kertyvää raskasmielisyyttä. Ahdistusta, angstia ja muuta maailman tuskaa (grapula mundi) on kai aina ollut, varsinkin siellä missä tiedostus on yltänyt kokemukseen ”kaiken järjettömyydestä”. Mutta todellinen riesa siitä tuli vasta modernin ajan koittamisen myötä, kun ihminen koki olevansa yksin kokemismaailmansa keskipisteenä – sekä subjektina että objektina. Suuret kansankerrokset ikävystyminen saavutti siirryttäessä samankaltaisuuksien maailmasta erojen maailmaan ja kuriyhteiskuntien alkaessa muotoutua kontrolliyhteiskunniksi. Joka tapauksessa modernin ovella me jouduimme kohtaamaan aivan uuden maailmallisen mielialan: suuren ikävystymisen.

Norjalainen filosofi Lars Fr. H. Svendsen on kirjassaan Ikävystymisen filosofia (2005) käsitellyt perin pohjin tuota outoa mielialaa. Ikävystymistäkin on monenlaista, ohimenevästä johonkin ikävystymisestä aina maailmoita kaatavaan totaaliseen ikävystymiseen saakka. Mutta jo pinnallisessakin ikävystymisessä kaikuu suuren ”angstin” kutsu, kuten Heidegger on osoittanut. Näin Svendsen: ”Pinnallinen ikävystyminen johdattaa meidät syvään ikävystymiseen tai tarkemmin sanottuna pinnallinen ikävystyminen ilmenee syvänä ikävystymisenä, joka virittää meidät kauttaaltaan olemassaolon perustaan.”

”Vapaa on vain se, joka voi totuudessa antaa itselleen taakan. Yksi mahdollinen taakka on filosofointi, sillä filosofiahan tapahtuu raskasmielisyyden perusmielialassa”, kirjoittaa Svendsen. Väittämälle on perusteita juuri Norjassa, sijaitsihan siellä Sognevuonon rannalla aikanaan Wittgensteinin kuuluisa ”mökötysmökki”, jossa suuren ajattelijan ajatus kulki tunnetuin seurauksin. Russell epäili tuolloin (1913) muutoinkin synkkämielisin ystävänsä tulevan hulluksi kylmässä, pimeässä ja sumuisessa Norjassa, mutta Wittgenstein vastasi olevansa suorastaan ”täpinöissä” hulluksi tulemisen mahdollisuudesta. Toki muistamme, että Heideggerillakin oli Schwarzwaldissa ikimuistoinen Todtnaubergin vuoristomökki, hiihtomaja, jossa filosofi paimensi olemista.

Varsinaiseen asiaan Svendsen pääsee vasta kirjan puolivälin jälkeen ryhtyessään käsitellemään Heideggeria ja ikävystymisen fenomenologiaa. Ikävystymisen hermeneutiikka johtaa meidät perustavaan oivallukseen: ikävystymisessä piilee myös mahdollisuus ylittää ikävystyminen. Me olemme hukkuneet huolenpitoon maailmasta ja kadottaneet ”olemisen paljastumisen” sen omaan tuttuuteensa. ”Heideggerin mukaan meistä kaikista on tullut atomaarisia yksilöitä, jotka ovat alisteisia täysin abstrakteille suureille. Emme tunne vahvaa vetoa mihinkään, ei ahdinkomaista pakoa tehdä mitään autenttista, olemuksellista. Tietyssä mielessä elämästä on tullut aivan liian helppoa.” ”Minusta tulee tyhjä ei-kukaan, jonka koen tyhjyydessäni. Tietyssä mielessä olisi oikein sanoa, että ei-kukaan ikävystyy tai että ikävystyminen ikävystyy. Heideggerin mielestä juuri tässä piilee mahdollisuus radikaaliin käänteeseen, kun minuus pakotetaan kohtaamaan itsensä paljaana, minuutena joka on täällä ja itsensä varaan jätetty.”

Sellaiset vastavoimat kuin ahdistus ja ikävystyminen saattavat heittää meidät takaisin ”virittyneeseen maailmankokemiseen”. Emme enää pakene ikävystymistä, emmekä yritä tilkitä sitä jollakin viihdytyksellä ja ajankululla, vaan annamme sille tilaa saavuttaa maailmanluokan mittasuhteet. Ja annamme sen vireisyydessään kohottaa tiedostuksemme kunnaat täyteen terävyyteensä. Heideggerin mukaan ”Olemassa olastamme puuttuu salaisuus, ja sen myötä jää pois myös sisäinen kauhu, jota kaikki salaisuudet kantavat sisällään ja joka antaa läsnäolemisellemme (Daseinille) sen suuruuden.”

Ontologinen peruskysymyshän kuuluu, miksi ylipäätään on, miksi ei ole olematta. Kysymys asettuu yleiselle filosofiselle tasolle. En toki kysy, miksi naapurin Erkki juuri nyt on puutarhassaan, miksi ei ole olematta. Naapurin Erkillä on oma eksistentiaalinen olemisen tapansa – sitä ei ole syytä kyseenalaistaa, puuhailipa hän puutarhassaan mitä hyvänsä. Sen sijaan naapurin Raikun, joka taas paskoo kadunvarteen, olemisen tapa alkaa olla kovastikin kyseenalaistamisen tarpeessa.

Heideggerin mukaan me olemme olemisen kysymisen unohtamisen myötä taantuneet epävarsinaiseen (maailmalliseen) ajatteluun, jossa vain lasketaan hyödyt ja nimetään oliot ja asiat. Mutta universaalisen ikävystymisen kautta me voimme jälleen murtautua takaisin meditatiiviseen ajatteluun, jossa mielenrauhaa ei enää järkytä edes olemisen tyhjyydessä virtaava aika. Tapahtumattomuus ei ole enää onttona kolisevaa ajan hylkäämä tilaa, vaan elämäniloa pursuavaa täyteyttä, joka ei viihdykettä kaipaa.

Konsultoimme hieman Heideggeria. Jos otamme ”olla” verbin, meillä ei ole vielä juuri mitään, jos teemme siitä substantiivin ”oleminen”, meillä on vieläkin vähemmän. Missä sellainen ”oleminen” on nähty – ei missään. Eikö kieli osaakaan kysyä olemista? Mutta jos yhdistämme ”olla” verbin vaikkapa Erkkiin ja Raikuun – Erkki on (puutarhassa) ja Raiku on (paskalla) – niin olemme päässeet jo jonnekin, ei ehkä ihan olemisen naapuriksi mutta lähitienoille kumminkin. Samalla olemme saattaneet Erkin ja Raikun olevien olevaisten piiriin. Kyllä on, ei ole olematta.

Vai olemmeko ehkä ajautuneet tämän ”olla” jargonin kautta hämärään olemisen nostalgiaan ja takaisin pisteeseen A. Onko sittenkin olematta. Lainaamme Heideggeria ja toivomme jälleen parasta: ”Pidämme olemista hädin tuskin sanana, loppuun hyödynnettynä nimikkeenä. Vaikka meille ei olisikaan jäänyt kuin tämä, on meidän yritettävä saada ote edes tästä viimeisestä hallinnan rippeestä. Siksi kysymme: miten on sanan oleminen laita?” Ja lopulta Heideggerin tehtyä etymologisen mutkan olemisen alkusijoille, josta löytyy vanhin kantasana sanskritin ”es”, ”asus” (eläväinen joka itsensä varassa pysyy, kulkee ja lepää), kautta ”löydämme näin riittävän selityksen tosiasialle, josta lähdimme liikkeelle: että sana olla on tyhjä ja merkitykseltään häilyvä”.

Tähän saakka Svendsen kirjoittaa sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä. Lukijasta alkaa tuntua, että tuollainen ”syväluotaava” elämänasenne saattaisi olla mahdollinen. Mutta sitten kirjoittaja vetäisee maton lukijaparan liston alta. Svendsen toteaa pikkuviisaasti, ettei mitään erityistä ontologista olemisen tasoa ole olemassakaan. Heidegger on vuoriston sumuissa unta nähnyt – meditatiivinen ajattelu on silkkaa teeskentelyä. On vain tätä kaikille tuttua ja ikävystyttävän konkreettista olevaista, joka täyttää tienoot, konnut ja mannut. Ja ikävystyminen on vain yksi tunnetila, affekti, kaikkien muiden tunnetilojen joukossa. Sitä paitsi maailmassa kuulukin olla tylsää; jopa jumalat ikävystyivät tässä maailmassa ja ottivat hatkat. Ja hyvästä syystä!

Svendsen tekee yhteenvedon: ”Velvollisuus on velvollisuus konkreettista elämää, ei olemista kohtaan. Ja tämä velvollisuus merkitsee myös ikävystymisen hyväksymistä, ei niinkään yritystä ylittää se. Ikävystyminen on hyväksyttävä ehdottomana tosiseikkana, elämän omana painovoimana.” ”Heidegger on haluton hyväksymään ihmiselämän yksinkertaisuutta, ja hän on alati vaarassa menettää ontisen (olevan) ontologisen (olemisen) hyväksi. Heideggerin filosofiaa tutkittuani olen tullut siihen tulokseen, ettei tämä ole mikään todellinen kysymys, ettei oikeastaan ole olemassa mitään olemista sinänsä, ja että Heideggerin hanke oli siksi tuomittu epäonnistumaan. Olla ikävystynyt on yksi olemisen tapa monien muiden joukossa.”

Mutta täytyyhän elämässä olla jokin juoni, jokin lanka, joka yltää tuon itsetuhoisen synkkyyden kuilun yli. Svendsen toteaa tylysti, että hän ei ryhdy neuvomaan – filosofin tehtävä ei ole antaa vinkkejä. Jokainen on omillaan, jokainen etsiköön ikävystymisen tilkkeeksi huvitusta sieltä mistä parhaiten taitaa. Me poikkeamme Adornon pakeille, hän ei kaihda antamasta neuvoja – ei hyviä eikä huonoja.

Huvituksen etsiminen ikävystymisen karkottamiseksi on vaativaa puuhaa. Usein käy niin, että juuri tuo huvitus vasta ikävystyttävää onkin – vie suorastaan tuhon partaalle. Jos ikävystymiseen tarvitaan esim. Beethovenia, niin sitä ei kannata jollakin ”suomipopilla” ryhtyä hälventämään. Näin Adorno: ”Beethovenin musiikki merkitsee, muunnellusti määriteltynä, koko ulkoisen elämän kokemuksen kirjoa sisäänpäin kääntyneenä, samoin kuin aika, musiikin väline, on sisäistä merkitystä; popular music sijaitsee puolestaan kaikissa muodoissaan sublimaation tällä puolen, se on somaattista ärsykettä ja siten esteettiseen autonomiaan nähden taantumuksellista.”

Kalskahtiko siinä nyt hieman ”dialektisen” filosofin tiukkapipoisuus. Kysytään asiaa vielä dionyysisen elämänilon filosofilta mutta myös suurelta synkistelijältä Nietzscheltä, joka toteaa ykskantaan, että ilman taiteita reaalinen maailma olisi kaikesta tieteellisyydestään huolimatta sietämätön. ”Me tarvitsemme kaikkea ylimielistä, leijuvaa, tanssivaa, ivailevaa, lapsellista ja autuasta taidetta, ettemme menettäisi sitä vapautta olioista, jota ihanteemme meiltä vaatii.” Siis. Ei ole olemassa mitään kehityksen valtatietä, jota pitkin me astelisimme pystypäin kaikkitietävyyden tilassa kohti täyttymyksen aamunkoittoa. Kaikkein tylsin paikka on toteutunut utopia.

Olevaisesta kokonaisuutena on tullut yhdentekevä emmekä me eri henkilöinä ole poikkeus. Me emme enää ole tällaisten olevaisten subjekteja, vaan me olemme keskellä olevaista kokonaisuutena, toisin sanoen yhdentekevyyden kokonaisuudessa. Olevainen kokonaisuutena ei kuitenkaan katoa, vaan se näyttäytyy nimenomaan yhdentekevyydessä sellaisenaan.
Martin Heidegger

Lars Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen filosofia, Tammi 2005.
Friedrich Nietzsche: Iloinen tiede, Otava 2004.
Martin Heidegger: Johdatus metafysiikkaan, Tutkijaliitto 2010.
Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, Vastapaino 2006.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

VALAISTUMISEN TOINEN KIERROS



Pääsiäislauntaina oli pilvi juuttunut kahden puun väliin. Pahajoki 2013. Kuva SJT.


”Vastaus on, että vastausta ei ole.”
Martin Heidegger

Sanat seikkailevat umpimähkään vailla sisältöä tai samankaltaisuutta, joka täyttäisi niiden tyhjyyden. Ne eivät enää ole merkkejä asioista.”
Michel Foucault

Jäljellä on vain kirjoitus, päämäärättömästi juokseva tekstirivi. Sillä ei ole väliä ryhtyykö se runoksi, harhaileeko metsässä vai juokseeko katuviertä kuin kapinen koira. Kunhan juoksee.

On palattava vielä 1960-luvulle, tuolle taianomaiselle vuosikymmenelle kun hento valonsäde iskeytyi jostakin rakosesta minunkin umpimustaan päähäni. Sanottiin, että se oli sellaista aikaa. Tiedostavaa aikaa. No, sitähän se ei ollut. Se oli jälkijättöistä ja luulottelevaa aikaa, niin kuin kaikki ajat ovat olleet. Sen paremman ajan puutteessa, joka vielä kerran tuleva on. No, me emme usko siihenkään. Me emme usko mihinkään.

Tuona omituisena vuonna 1966 Michel Foucaultin kirjaa Sanat ja asiat myytiin Ranskassa hullun lailla. Se oli käsittämätöntä – kirjahan käsitteli filosofiaa tai ehkä jotakin vieläkin hämärämpää. Kirjoittaja oli kaivautunut kuin myyrä inhimillisen tiedon kerrosten läpi ja esitti kirjassaan raporttinsa. Sartre sanoi, että sellaista kirjaa oli odotettu – joten ei ihme että sitä myytiin hullun lailla, vaikka kukaan – ei kirjoittajakaan – ymmärtänyt siitä mitään.

Kirjassa tuotiin selkeästi esille, että marxilaisuus on tyypillistä 1800-luvun ajattelua – siellä se oli kotonaan ja sinne se olisi saanut jäädäkin. ”Marxilaisuus on 1800-luvun ajattelussa kuin kala vedessä: se ei voisi hengittää missään muualla.” Näin Foucault siirsi myös Sartren parnassoltaan 1800-luvun filosofiksi. Se sieppasi syvältä Sartrea, hän ei toipunut siitä koskaan. Toki hän vastasi tähän kammottavaan herjaan barrikadiltaan, että strukturalismi ei ollut muuta kuin amerikkalaisen pragmatismin sivujuonne. Mutta kliseisenä posahti vanhan mestarin kanuuna: “Katsokaa, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa: ihmistieteet ovat korvanneet filosofian.” Ilmassa oli ”hikisen pakkopaidan” ja ”mystifioinnin homeen” katkua, kuten Nietzsche oli ennustanut

Tämänhän Foucault toi myös kirjassaan ilmi. Oletustieteet olivat syöneet ajatustieteet. Vuoden 1956 jälkeen, kun Stalinin kuvat oli heitetty työpisteiden seiniltä roskiin, ei enää ollut odotettavissa mitään. Ikään kuin kevät olisi koittanut pitkän syksyn ja raskaan talven jälkeen. Nyt olisi ollut lokoisaa aikaa silleen jättämiselle, olemisen unohtamisen pohdiskelulle tai ei-minkään mietiskelylle. Mutta ei, tulivat nämä ihmistieteet ihmissuhdeongelmineen. “Paradoksaalista kyllä, ihmistieteiden kehitys kutsuu meidät todistamaan ihmisen katoamista eikä hänen korottamistaan jumalaksi”, lausui Foucault nietzscheläisin äänenpainoin.

”Harhakuvitelma järjestä korvasi harhakuvitelman Jumalasta,” sanoi Nietzsche puolestaan kuin Foucaultin suusta. Yhtäkkiä televisioruutuihin ilmestyivät psykologit, sosiologit ja sortin sakki. Ihmiset antoivat auliisti päänsä ja sielunelämänsä heidän temmellyskentäkseen. Avoin paljastava puhe täytti kaikki tyhjät tilat. Heidegger oli jo ehtinyt sanoa sitä julkiseksi lörpöttelyksi, mutta kukapa häntä olisi kuunnellut. Me kaikki olimme joutuneet ja antautuneet julkiseen psykoanalyysiin. Me makasimme ilkialasti ketarat pystyssä analysoijan sohvalla. Me paljastimme aivan kaiken. Niin syvälle tuohon ”tunneälyn” suohon me olimme uponneet. Me olemme siellä vieläkin.

Ilmestyi suunnattomasti ihmissuhdekirjallisuutta, mitään muuta ei ilmestynytkään. Se myi hullun lailla. Perustettiin kasapäin ihmissuhdelehtiä ja juorujulkaisuja. Ne karjuivat värikkäin kansin kioskien ikkunoissa ja katujen varsille ilmestyivät lööpit. ”Vasta naituani vaimoni sisarta löysin todellisen sisäisen minäni”, julisti lööpissä eräskin tunnettu suomalainen kirjailija. Tulivat iltapäivälehdet, ei selvitty ilman ihmissuhdedraamaa edes iltaan saakka. Muistan hyvin miten ihmiset kätkeytyivät iltapäivän kulkuvälineissä tabloidiensa taakse. Annettiin ymmärtää, että se oli ikään kuin älyllisyyden ja tiedonjanon paluu – alati jatkuva uutisvirta. Monet ilmoittivat olevansa niin tapillaan ajan hermolla, etteivät katsoneet televisiostakaan kuin uutisia. Vastaava mullistus tapahtui vasta kännyköiden ilmestyessä ihmisten korvallisille, jolloin universaali höpinä tavoitti lopultakin kaikki nuo autiutta kumisevat korvien takaiset tienoot.

Ajattelu lopetettiin tyystin, se korvattiin olettamisella ja valmiilla mielipiteillä. Nykyään siitä on tullut jo käytäntö – ellei peräti hyve. Foucault oli uneksinut älyköstä, joka ”tuhoaisi itsestäänselvyydet ja universaalit”. Nietzschen hahmo nousi jälleen esiin, hän heilui postmodernismin kärkijoukoissa. Foucault ilmoitti olevansa nietzscheläinen loppuun saakka. Me kaikki olimme nietzscheläisiä, ja olemme yhä. Gianni Vattimo koki Nietzschen ja Heideggerin luoneen ”välttämättömän pohjan mielikuvalle uudenlaisesta olemassaolosta, joka vastasi uusia epähistoriallisia tai jopa historian jälkeisiä olosuhteita”. Tuo näynomainen ilmoitus kirkasti hetkeksi maailman, johon vanhan nuorallatanssijan sotahuuto jyrähti: ”Haluan maailman ja haluan sen SELLAISENAAN, haluan sen uudelleen ja haluan sen ikuisesti!”

Historia julistettiin loppuneeksi. Nietzschen mukaan tietoisuuden virran padonneesta historiasta oli vapauduttava, ja saman tien oli sanouduttava irti myös ”järjen dialektiikasta”. Tuleminen oli vailla mieltä ja historiasta oli tullut silkkaa ”naamioitunutta teologiaa”. Foucault tarttui tähän: “Onko ihmisen historia koskaan muuta kuin eräänlainen muuntautumisperiaate, joka on yhteinen elinolojen vaihdoksille (ilmastot, maaperän hedelmällisyys, viljelytavat, luonnonvarojen hyödyntäminen), talouden muutoksille (ja tämän seurauksena yhteiskunnan ja instituutioiden muutoksille) sekä eri kielen muotojen ja käytäntöjen sarjalle? Silloin ihminenkään ei ole historiallinen: aika tulee hänelle muualta kuin hänestä itsestään.”

Kaikki oli aloitettava jälleen alusta, ja mikä pahinta, vanhoilla oletuksilla. Uljas ajatus inhimillisen tahdon vapaudesta ja sitkeästi varjeltu kehitysusko, myytti viisauden alituisesta edistymisestä – tuo järjen dialektiikka – oli romahtanut. Näin kirjoittaa Dosse: ”Humanismi siinä merkityksessä, jossa ihminen oman kohtalonsa herrana kävelee suorinta tietä kohti täydellistymistä, ei enää tullut kysymykseen.” ”Tämän vuoksi meillä on aina sellaiset uskomukset, tuntemukset ja ajatukset, jotka olemistapamme tai elämäntyylimme seurauksena ansaitsemme.” Jälkimmäinen sitaatti on Deleuzen upeasta kirjasta Nietzsche ja filosofia vuodelta 1962, joten se ei voi olla jatkoa Dossen paljon myöhempään tekstiin, vaikka ilmiselvästi onkin. Kaikki on aloitettava yhä uudelleen alusta!


Haluan maailman ja haluan sen sellaisenaan, haluan sen uudelleen ja haluan sen ikuisesti!”
Friedrich Nietzsche

François Dosse (2011): Strukturalismin historia I, Tutkijaliitto.